Electric Hellfire Club

Levyt

Burn, Baby, Burn!
Empathy for the Devil
Witness the Millennium

Linkit

Virallinen kotisivu
Cleopatra
UBL

Takaisin arvosteluihin

Burn, Baby, Burn!
Cleopatra 1993

Kansikuva kertoo jo paljon: hehkuvan oransseista kansista löytyy parikin vuohenpäällä varustettua pentagrammia ja näyttävä kuva palavasta kirkosta... Kaikki antaa siis olettaa, että samalla alalla ollaan kuin norjalaiset kirkonpolttajat, mutta ehkä hieman kepeämmällä tunnelmalla.

Electric Hellfire Clubin tunnelmalliset lähtökohdat ovat 60-luvulla Kaliforniassa. Hippiliikkeen ja Summer of Loven lisäksi ko. aikakausi jäi mieliin LSD:n ja Saatanan kirkon syntyaikana. Biisi "Black Bus" viittaa tähän aikakauteen myös. Sähköisen helvetintulen lähtökohdat ovat siis ytimekkäästi kolme D:tä: Drugs, Death and Devil, kuten eräällä nettisivulla todettiin.

Itse musiikki on varsin miellyttävää ja industrial-henkistä. Kitarat eivät ole liikaa esillä, synat ovat enemmän käytössä. Erittäin hyvä niin, vaikka alkuun musiikki oli vähän pettymys, odotin enemmän kitaravetoista rock-vääntöä. Parilla kuuntelulla levystä kuitenkin löytyivät huippukohdat ja hyvinhän tämä on sitten maistunut. Vokalisti, My Life With Thrill Kill Kultistakin tuttu Thomas Thorn sopii kähinöineen musiikkiin hyvin ja lisänä käytetään paljon puhesampleja b-luokan kauhuelokuvista (ja, luonnollisesti, "Rosemaryn painajaisesta".)

Vauhdikkaimmin jyräävät alun "Age of Fire", "Mr. 44", "Where Violence Is Golden..." ja "Black Bus", mutta eivät muutkaan kappaleet huonoja ole. Intronomainen (ja ainakin minun levylläni hämäävästi "Age of Fireen" kiinniliimattu) "Invocation" nyt on vähän typerä kaikessa uhossaan, mutta vaikka Saatanan ylistämistä en ilolla kuuntelekaan, on intron tunnelma kuitenkin oivallinen. EHC käyttää samoja shokkikeinoja kuin Marilyn Manson (varsinkin vanhemmassa tuotannossaan jossa on samaa Halloween-tunnelmaa), mutta EHC on elektronisuudessaan huomattavasti mukavampaa kuunneltavaa. Ei tätä saa liian tosissaan ottaa, tämä on "vain" äärimmilleen vietyä viihdettä.

Alkuun

Empathy for the Devil
Cleopatra 2000

Ensinnä: älkää antako tuplalevyn ja korkean hinnan hämätä. Oikeasti Empathy for the Devil kestää noin 40 minuuttia. Noh, joka tapauksessa, kyseessä on silti varsin kannattava ostos, jos Electric Hellfire Clubin musiikki miellyttää.

Levyn kannessa lupaillaan covereita ja niitähän riittää. Levyltä löytyy Rolling Stonesien "Sympathy for the Devil", The Curen "Killing an Arab", AC/DC:n "Highway to Hell" ja Mötley Cruen "Shout at the Devil". "Devil Insiden" alkuperäistä esittäjää en tiedä. Lisäksi ykköslevyltä löytyy Witness the Millennium -levyltä ennakkomaistiaiseksi irroitettu "The Bishop's Folly". Kakkoslevyltä löytyy niin ikään herkullista tavaraa, nimittäin alunperin 1000 kappaleen rajoitettuna painoksena ilmestyneen Trick or Treat -levyn sisältö. Yhdeksi biisiksi miksatun "Halloween Medleyn" sisältä löytyy John Carpenterin Halloween-teema, "Incubus", Bauhausin "Bela Lugosi's Dead" ja Type O Negativen "Black No. 1".

Kyseessä on siis kerrassaan erinomainen kokoelma, joka tosin on hieman turhan hintava ja vähän lyhyt. Enemmän sisältöä olisi saanut olla, kiitos vain. Kannet ovat sentään todella hyvän näköiset ja sopivat hyvin Halloween-teemaan. Muutoinkin kyseessä on mitä parhain ehdokas Halloween-bileiden taustamusiikiksi.

Alkuun

Witness the Millennium
Deadline 2000

Uusin EHC-julkaisu on varsin mielenkiintoista kuultavaa. Lopullisen ostopäätöksen sai aikaan levyltä löytyvä Iron Maiden -coveri "The Number of the Beast", mutta eipä levy ihan siihen jää. Soundi on muuttunut selvästi aikaisemmasta, ainakin Burn, Baby, Burn! kuulostaa suorastaan eri bändiltä (mikä onkin aika pitkälle totta) - väliin sijoittuvaa EHC-tuotantoa en ole juurikaan kuullut, valitettavasti.

Mikä sitten on toisin? Koneita on vähennetty huomattavasti, sen sijaan kitarat soivat aivan eri tavalla kuin ennen. Lopputulos on huomattavan metallista. Ja, itse asiassa, kuulostaa aika pirullisen hyvältä. Biiseissä on vauhtia, säröä ja uhoa. Biisit ovat kaikki tasaisen hyviä, mutta poimiakseni muutaman esimerkin, "The Bishop's Folly", "The Monkey's Paw" ja "The Number of the Beast" ovat kaikki aivan ensiluokkaista tavaraa.

Negatiivisuuksia kaivellakseni täytyy todeta levyn kannen olevan erittäin ruma. Muutoin levystä ei löydy kummempaa valittamista. Toisaalta, tätä kuuntelisi pidempäänkin kuin 35 minuuttia. Ei voi, levy kun loppuu kesken. Silti, kyseessä on todella virkistävä uutuus kaikkien suosikkisatanisteilta.

Alkuun