The Cure

Levyt

Boys Don't Cry
Faith
Kiss Me Kiss Me Kiss Me
Pornography
Wish

Linkit

Virallinen kotisivu
ODP UBL AMG

Takaisin arvosteluihin

Boys Don't Cry
Fiction Records ?? (1979)

Boys Don't Cry edustaa varhaisinta Smith-Dempsey-Tolhurst -Curea. Levyllä on koottu osia bändin ensimmäisestä levystä Three Imaginary Boys ja lisäksi senaikaisia singlejä. Kolmihenkisen bändin soitto oli vielä tuolloin varsin pelkistettyä eikä soundimaailmakaan huikaise rikkaudellaan.

Sen ei pidä antaa häiritä. Jo ensimmäisestä kappaleesta, joka on levyn nimibiisi, asti on selvää, että kyseessä on kerrassaan erinomainen levy. Musiikki on kepeää poppia, mutta useimpien biisien aiheet ovat Curen tapaan surumielisen romanttisia. I try and laugh about it / hiding the tears in my eyes / because boys don't cry. Onpa mukana myös korkeakulttuuria: aikanaan paljon närkästystä herättänyt kappale "Killing an Arab" perustuu Albert Camusin kirjaan "Sivullinen". Ei siis ole aihetta syyttää Robert Smithiä rasistiksi yksinomaan tuon perusteella.

Hyviä biisejä riittää. "Boys Don't Cry", "10.15 Saturday Night", "Jumping Someone Else's Train", "Killing an Arab", "Fire in Cairo", kaikki ovat Curea parhaimmillaan. Kaikki biisit ovat miellyttävän lyhyitä, tällä levylle biisien keskipituus on alle kolme minuuttia. Tämä tosin tarkoittaa myös sitä, että kun kappaleita on 12, levyllä on pituutta vain reilut puoli tuntia. Sitä ei kuitenkaan voi pitää huonona puolena. Miksi pitäisi venyttää turhaan kun kaikki on kerran sanottu. Etenkin esim. Kiss Me Kiss Me Kiss Me kärsii liiasta pituudestaan; kun levyllä on tarpeeksi mittaa, hyviä biisejä ei yksinkertaisesti riitä loppuun asti.

Kaunista pop-musiikkia siis. Suosittelen lämpimästi. Useimmat biiseistä ovat vielä mukavan reippaita, sopivat oivallisesti tanssittaviksikin. Aivan toista siis, kuin esimerkiksi Faithin synkistely.

Alkuun

Faith
Fiction Records ?? (1981)

Faith edustaa Curea synkimmillään. Levyn tempo on paria biisiä lukuunottamatta tasaisen hidas ja tunnelma on hyvinkin ahdistava. Pornography on tähän verrattuna varsin hilpeä kiekko.

Levy on kansiaan myöten siis perin harmaata massaa. Kappaleet eivät juurikaan erotu toisistaan, joskin muutama hieman parempi kappale joukosta esiin nousee ("Other voices", "The Funeral Party", "The Drowning Man"). Hittejä kannattaa siis hakea muualta. Faith on tunnelmalevy. Näin epämääräisen ankeaa tunnelmaa ei monesta paikkaa löydäkään. Synkkää ahdistusta kyllä, mutta tällaista harmautta ei.

Pintapuolisesta hitittömyydestään huolimatta levy on ehdottomasti suosikkejani Curen levyjen joukossa. Se on kokonaisuutena niin lohduton, ettei juuri naurata. Jos siis ikävänpito kuuluu suosimiisi ajanvietteisiin, tarjoaa Faith oivallista taustamusiikkia.

Alkuun

Pornography
Fiction Records 1982

Edeltäjänsä Faithin tavoin myös Pornography on varsin synkkä levy, mutta sentään hieman eloisampi. Useita biisejä hallitsevat voimakkaat rumpusoundit, toisaalta koskettimet ovat suurimmaksi osaksi vastuussa äänimaailmasta. Robert Smithin laulut ovat miehelle tyypilliseen tapaan ahdistuneen kuuloisia, mutta vakuuttavia. Tuloksena on synkkää ja ikävää musiikkia, mutta niin hyvää silti...

Robert Smithiä ahdisti, se on selvää tämän levyn perusteella. Jo levyn aloittava säe, It doesn't matter if we all die tekee asiat selviksi. Eikä siitä tunnelma parane... Over and over we die one after the other after the other. Hyviä biisejä levyllä joka tapauksessa riittää, parhaimpina edellä lainattu "One Hundred Years" (jonka kitarariffi on erinomainen), "The Hanging Garden", "Siamese Twin" ja "The Figurehead". Kaikki selviä klassikoita. Muissakaan biiseissä ei varsinaisesti täytebiisin vikaa ole, joskin levy loppuu kenties vähän vaisusti.

Tämä onkin niitä levyjä, joista on vaikea löytää mitään huonoa. Kaikin puolin erinomainen levy, tätä vanhempi The Cure on parhaimmillaan. Sopivaa sellaisiin hetkiin, kun mikään ei tunnu hyvältä.

Alkuun

Kiss Me Kiss Me Kiss Me
Fiction Records 1987

Kiss Me Kiss Me Kiss Men cd-versiota on lyhennetty yhdellä kappaleella. Se on silti yli 70 minuuttia pitkä. Vaikka on tavallaan ihan hienoa, että kuulija saa rahoilleen vastinetta pitkän levyn muodossa, on tällä kertaa tuloksena hieman turhan pitkä levy. Jotta näin pitkä levy toimisi, olisi hyviä biisejä oltava huomattavasti enemmän. Nyt, tuloksena on lähinnä Curen huonoin levy.

Ei silti, etteikö joukkoon mahtuisi oikein hyviäkin kappaleita, parhaimpana ehdottomasti loistava "Just Like Heaven". "The Perfect Girl", "Why Can't I Be You?", "Catch", kaikki ovat mainiota ja romanttista pop-musiikkia. Sitten onkin sitä täyteosastoa... Tyylillisesti levy muistuttaa lähinnä kymmenisen vuotta uudempaa Wild Mood Swingsiä.

Huonoja biisejä karsimalla tästä olisi saanut huomattavasti paremman levyn, kokoelman ihastuttavan romanttisia biisejä. Nyt, kokonaisuus ei toimi, levy on vähän työläs kuunnella kerralla läpi ja helposti sortuu hyppimään tylsimpien kappaleiden yli. Jos Curen muu tuotanto miellyttää, tuskin tämäkään mikään suuri pettymys on, mutta ei tätä voi verrata bändin parhaisiin levyihin sitten mitenkään.

Alkuun

Wish
Fiction Records 1992

Hieman tuoreempaa Cure-tuotantoa edustava Wish on kerrassaan erinomainen levy. Se on ehkä hieman pitkä, biisejä on monta ja ne ovat varsin pitkiä, mutta se ei ole niin suuri ongelma kuin Kiss Me Kiss Me Kiss Me:llä. Vaikka levy hienoista tiivistämistä kaipaisikin, varsinaista täytekamaa ei juurikaan ole.

Hyviä biisejä sen sijaan riittää. "Friday I'm in Love", "A Letter to Elise", "To Wish Impossible Things", "Open"... Vaihtelua riittää kepeästä pop-rallattelusta syvän murheellisiin ja haikeisiin lauluihin. Kaikki kuitenkin esitetään yhtä vakuuttavasti, Cure ei ole varmaan koskaan kuulostanut näin hyvältä.

Kyseessä on siis ensiluokkainen levy - Curen myöhemmän tuotannon parhaita Disintegrationin ohella. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan tähän, Wish sopii erinomaisesti vaikkapa ensimmäiseksi tuttavuudeksi Curen levyistä.

Alkuun