Nick Cave & the Bad Seeds

Levyt

The Firstborn Is Dead
From Her to Eternity
The Good Son
Henry's Dream
Kicking Against the Pricks
Live Seeds
Murder Ballads
No More Shall We Part
Tender Prey
Your Funeral... My Trial

Linkit

Virallinen kotisivu
Nick Cave Collector's Hell
Bad-Seed.org
ODP UBL AMG

Takaisin arvosteluihin

From Her to Eternity
Mute 1983/4 (1988)

Ensimmäinen Bad Seeds -levy alkaa todella tyylikkäällä versiolla Leonard Cohenin "Avalanche":sta. Eikä sitä seuraava "Cabin Fever" anna kovin valoisaa kuvaa hulluistä merimiehistä (kas, tässähän on meriaiheisen kokoelmalevyn alkua: "Cabin Fever" ja YUP:n "Väärinkäsityksiä merellä"...).

Koko levy onkin sitten loppuun asti täynnä nyrjähdyksiä, väärinkäsityksiä ja maanisuutta. Maanisuus saa huippunsa levyn nimibiisissä, joka onkin kenties koko levyn hienointa antia. Toinen mainio, joskin aika lailla sovinnaisempi, coveri tehdään Elviksen tunnetuksi tekemästä kappaleesta "In the Ghetto". Sanoituksiltaan levy liikkuu hyvin samoissa maisemissa kuin Nick Caven kirja And the Ass Saw the Angel (Kun aasintamma näki herran enkelin). Kansivihkosesta löytyy katkelma, joka ei taida olla kirjasta, mutta voisi hyvin olla. Se on hieman vaikeaselkoinen, mutta palkitsee kyllä lukijansa.

Musiikillisesti levy on silkkaa neroutta, erinomaista työtä kuten muutkin Bad Seeds -levyt. Ei tarvitse kuin kuunnella "From Her to Eternity", siinä se kaikki on. Varsinkin Blixa Bargeldin levoton kitara tekee melkoisen vaikutuksen. From Her to Eternity ei ole Bad Seedsien levyistä helpoimpia, mutta minun mielestäni sieltä antoisimmasta päästä. Huomaan useammin olevani näille vanhemmille levyille sopivassa mielentilassa. Mistä se sitten johtuukaan...

Alkuun

The Firstborn Is Dead
Mute 1988 (1985)

Bad Seedsien toinen levy on mielestäni eräs bändin parhaimpia levyjä. Silti sen kappaleet ovat varsin vähän tunnettuja - vain "Tupelo" esiintyy kokoelmilla. Se on sääli, se. The Firstborn Is Dead on kerrassaan mainio blues-levy. Nick Cave ammentaa sanoituksissaan syvän etelän kuvastoa, luoden levylle yhtenäisen ja siksi vaikuttavan tunnelman. Oikeastaan Bad Seedsien levyistä vain Murder Ballads kykenee samaan.

Elviksen syntymästä kertova "Tupelo" on, kuten mainittua, levyn tunnetuin kappale. Onhan se paraskin, en voi kieltää. Caven raivokas tunnelma piirtää sateen tuomasta tulvasta synkän kuvan. Muita erinomaisia biisejä ovat eteenpäin vyöryvä "Train Long-Suffering", Bob Dylanin "Wanted Man" ja levyn toinen huippukohta, kuolemaan tuomitusta miehestä kertova "Knockin' on Joe".

Cave on tällä levyllä parhaimmillaan. Taustakolmikko Harvey-Bargeld-Adamson tekee erinomaista työtä Caven väkevien tulkintojen taustalla. The Firstborn Is Dead on tunnelmallinen ja voimakas levy, joka on myös helpommin lähestyttävä kuin From Her to Eternity.

Alkuun

Kicking Against the Pricks
Mute 1986

Nick Cave & the Bad Seeds on mielestäni pitkälti tämän levyn ansiosta eräs parhaista coveroijabändeistä. Kicking Against the Pricksillä tarjoillaan täysi laidallinen pääasiassa blueshenkisiä covereita.

Levyltä löytyy mm. "Hey Joe", "Running Scared", "Something's Gotten Hold Of My Heart", "All Tomorrow's Parties", "By the Time I Get to Phoenix", kaikki toteuttuna siten, millä tavalla covereita kuuluu tehdäkin, lyöden niihin selvästi bändin oma leima. Varsinkin "All Tomorrow's Parties" on erinomainen, ollen miltei alkuperäistäkin (Velvet Underground) parempi.

Tämä levy vahvistaa vanhemman Nick Cave -tuotannon blues- ja country-leimaa, joka kuuluu jossain määrin From Her to Eternityllä ja erityisesti The Firstborn Is Deadilla. Kokonaisuus on vaihteleva, kiinnostava ja ennen kaikkea, erinomainen.

Alkuun

Your Funeral... My Trial
Mute 1986

Your Funeral... on Nick Cavea synkimmillään. Yhtään iloista hetkeä levyltä ei löydy, vain vaihtelevia tumman sävyjä. Jostain syystä vierastin sitä ennen pitkää, mutta sittemmin se on tarkemmalla kuuntelulla löytänyt paikkansa.

Levyn hienointa antia on "The Carny", tarina kadonneesta sirkusfriikistä. Kappale on Nick Caven hienoimpia saavutuksia koskaan, niin sanoituksiltaan, musiikiltaan kuin niiden yhdessä luomalta tunnelmaltaan. Ainakin minulle se tuo mieleen aivan tietynlaisen maailman.

Eivätkä hyvät kappaleet jää siihen. Toinen aivan erinomainen kappale on Anita Lanen sanoittama ja Blixa Bargeldin säveltämä "Stranger Than Kindness". Niinikään hyvin toimivat "Jack's Shadow", varsin lihallinen "Hard On for Love" ja herkkä "Sad Waters".

Jos kaipaa jotain synkänkaunista ja raskassoutuista, on Your Funeral... My Trial Bad Seedsien levyistä paras valinta.

Alkuun

Tender Prey
Mute 1988

Tender Prey käy suoraan asiaan: "The Mercy Seat" on Bad Seedsien vaikuttavimpia kappaleita, niin musiikin kuin sanoitusten osalta. Kertosäkeen tarttuvuus varmistetaan toistamalla se kymmeniä kertoja. Kappaleen on sittemmin versioinut - muiden muassa - Johnny Cash, jonka repertuaariin sen luulisi sopivan mainiosti.

Loput levystä ei sitten aivan samalle tasolle ylläkään. Mainioita biisejä on kuitenkin mukana. "Up Jumped the Devil", "Deanna" "Slowly Goes the Night" ja "Sugar Sugar Sugar" ovat parhaimmasta päästä, eikä levyllä ole hukkavetoja. Tyyleiltään kappaleet vaihtelevat hiljaisemmasta varsin reippaaseen.

Kaikenkaikkiaan Tender Prey on varsin maukas paketti Bad Seedsien musiikkia. "The Mercy Seat" hieman varjostaa muita kappaleita - olisi mielenkiintoista tietää, millainen vaikutelma levystä tulisi ilman sitä. Tender Prey on mielenkiintoinen välimuoto vanhimpien levyjen elinvoimaisuudesta ja myöhempien levyjen tyylikkyydestä.

Alkuun

The Good Son
Mute 1990

The Good Son on eräs Bad Seedsien onnistuneimpia kokonaisuuksia ja se sisältää myös monia yksittäisiä hyviä kappaleita. Selkeintä best of -materiaalia ovat luonnollisesti kaksikko "The Weeping Song" ja "The Ship Song", jotka ovat todella kauniita kappaleita, mutta ei tämä levy siihen jää.

Kokonaisuutena The Good Son on varsin rauhallinen, tyylillisesti melko tarkkaan edeltäjänsä Tender Preyn ja seuraajansa The Henry's Dreamin välimaastossa. Tällä levyllä ei ole oikeastaan lainkaan heikkoja hetkiä, vaan musiikki virtaa tasaisesti alusta loppuun. "The Weeping Song" on levyn huippukohta, Nickin ja Blixan duetto on ehdottomasti Bad Seedsien kymmenen parhaan kappaleen joukossa ja vieläpä siellä aivan kärkipäässä. Muita oivallisia, mutta ehkä vähemmän tunnettuja kappaleita ovat "Lament", "The Hammer Song" ja "Sorrow's Child".

Suosittelen tätä kyllä, siinä missä mitä tahansa muutakin Bad Seeds -levyä. Tämä on ystävällisemmästä päästä, joten sikäli ehkä hyvä lähtökohta tutustumiseen. The Good Sonin maailmaan pääsee kuitenkin huomattavasti helpommin sisään kuin varhaisempien levyjen hieman enemmän äärimmäisyyksiä hakeviin tunnelmiin. The Good Sonin kappaleiden teemat liikkuvat enemmän rakkauden kuin kuoleman ympärillä.

Alkuun

Henry's Dream
Mute 1992

Henry's Dreamilla bändi turvautui poikkeuksellisesti vierailevaan tuottajaan. Tuloksena oli varsin mainio levy, vaikka Nick Cave itse taisikin olla varsin pettynyt kokemukseen. Minusta tulos on varsin onnistunut. Eräs Henry's Dreamin tuntomerkki on akustisempi kitarasoundi, joka levyä hallitsee.

Levy alkaa jokseenkin tehokkaasti kolmella parhaalla kappaleellaan: "Papa Won't Leave You, Henry", "I Had a Dream, Joe" ja "Straight to You". Kaksi ensinmainittua ovat nopeampaa ja ankarampaa tarjontaa, "Straight to You" taas varsin herkkää ja kaunista kuultavaa rakkaudesta, joka ei päästä irti, vaikka sen luota yrittäisi juosta pois (Well, I'll run, babe, but I'll come running / Straight to you / For I am captured / Straight to you / For I am captured / One more time). Sen kumppaniksi löytyy levyn loppupuolelta vielä "Loom of the Land", sekin hyvin romanttinen kappale.

Tavallaan Henry's Dream on Bad Seedsien levyistä sieltä vaatimattomammasta päästä, mutta siinä on kuitenkin oma tunnelmansa. Caven sanoitukset ovat erinomaisia, varsinkin "Papa Won't Leave You, Henry" ja "Straight to You". Henry's Dream sopii mainiosti lähtökohdaksi Nick Caveen tutustuville, The Good Sonin tavoin, ja äärimmäisyyksiä vältteleville.

Alkuun

Live Seeds
Mute 1993

Live Seedsillä mekastaa Henry's Dreamin aikainen Bad Seeds. Se kuuluu kappalevalikoimasta ja toisaalta myös yhtyeen soinnista, jossa Henry's Dreamilta tuttu akustisempi kitarasoundi on hieman enemmän esillä.

From Her to Eternityltä esitetään nimikappale, tyylikkäästi, mutta ei aivan yhtä vaikuttavasti kuin alunperin. The Firstborn Is Deadilta mukaan on otettu niin ikään vain isoin hitti eli "Tupelo". Sekään ei aivan tavoita alkuperäisen synkkyyttä, mutta on aivan kelvollinen esitys. Sekä Kicking Against the Pricks että Your Funeral... My Trial ohitetaan kokonaan.

Tender Preyltä on sentään muutama biisi: "The Mercy Seatista" on varsin hyvä versio. Se on sovitukseltaan hieman kevyempi, joten osa alkuperäisestä uhkaavuudesta menetetään, mutta se ei välttämättä kappaletta huononna. "Deanna" on alkuperäistä sekavampi, mutta kovasti menevä kuitenkin. Levyn lopettaa yhteislaulunomainen "New Morning". The Good Son on edustettuna samoin kolmen kappaleen voimalla, ja valikoima on varsin mainio: "The Good Son", "The Weeping Song" ja "The Ship Song" ovatkin varmaan levyn kolme parhainta kappaletta. Kaikki esitetään tyylikkäästi, ja varsinkin "The Weeping Song" on erinomainen.

Henry's Dreamilta kappaleita on luonnollisesti eniten, mutta vain neljä kuitenkin. "Papa Won't Leave You Henry" on selvä valinta, "Brother My Cup Is Empty", "Jack the Ripper" ja "John Finn's Wife" vähemmän itsestäänselviä. Näistä varsinkin "Brother My Cup Is Empty" esitetään selvästi raskaammalla otteella kuin levyllä. Lopputulos kuulostaa kieltämättä paremmalta. Lopuksi, levyllä on vielä yksi lainabiisi, Nina Simonen alunperin esittämä rauhallisen kaunis "Plain Gold Ring".

Live Seeds on laadukas livelevy. Biisivalikoima voisi olla parempi; itse kaipaisin enemmän vanhempia biisejä. En kuitenkaan valita, kun Henry's Dreamin biiseistä on kerran tehty alkuperäistä paremmat versiot. Live Seeds on kannattava ostos keskivaiheen Bad Seedseistä pitäville.

Alkuun

Murder Ballads
Mute 1996

Levyn kappaleet käsittelevät, luonnollisesti, murhia. Joka kappaleessa joku kuolee; tarinoita kerrotaan sekä murhaajan että murhattavan näkökulmasta, joskus jopa molempien samassa kappaleessa. Naisia kuolee, miehiä kuolee, naiset tappavat, miehet tappavat. Ainoa kappale, jossa ei kuolla ja jonka tunnelma on muutenkin positiivisempi, on levyn lopettava Dylan-coveri "Death Is Not The End", joka onkin todella täydellinen lopetus.

Tarinat ovat joko Caven omia tai sitten perinteisempiä legendoja. Perinteisempää osastoa ovat varsinkin "Stagger Lee" (josta Cave esittää kuitenkin melko gangstan version; hienointa siinä on kuitenkin lopun melkoinen meluvalli) ja "Henry Lee". Kaikesta murhaamisesta huolimatta levylle on eksynyt huumoriakin. Aina sitä ei kuitenkaan ole, levyn aloittava "Song of Joy" on ehkä myös ahdistavinta kuultavaa. Sen voimakas piano ja toisaalta taustalla aavemaisesti puhelimen varattu-ääneltä kuulostava urku luovat suorastaan epämiellyttävän tunnelman.

Levylle on päätynyt koko lailla hyviä kappaleita. Isoimmat hitit, tosin välttämättä ei aivan parhaat kappaleet, ovat varmaankin "Henry Lee" ja "Where the Wild Roses Grow", duetot P.J. Harveyn ja Kylie Minoguen kanssa. Omia suosikkejani ovat "Lovely Creature", "The Curse of Millhaven" ja "The Kindness of Strangers". Kunnollisia tarinoita arvostavan suosikki lienee pitkälti yli kymmenen minuuttia pitkä eepos "O'Malley's Bar", jossa murhamies pistää baarillisen ihmisiä lihoiksi.

Murder Ballads on upea esimerkki siitä, miten tehdään kunnollinen, tyylikäs teemalevy. Teema istuu varsin luontevasti Nick Cavelle, tämäntyyppiset teemathan ovat muutenkin kuuluneet ohjelmistoon. Jos lievä makaaberius ei säikäytä, on Murder Ballads kerrassaan mainio levy.

Alkuun

No More Shall We Part
Mute 2001

Boatman's Call ilmestyi 1997 ja sen jälkeen on Bad Seeds -rintamalla ollut hiljaista. Onneksi ei enää pitkään. Viime vuonna Einstürzende Neubauten ilahdutti uudella, erinomaisella albumilla ja nyt on Bad Seedsien vuoro. Huhtikuussa ilmestyvä No More Shall We Part on varsin kunniallinen jatko Boatman's Callille.

Kokoonpano on pysynyt samana, eikä musiikillisestikaan ole suuria muutoksia tapahtunut. Suurin ero on teksteissä. Siinä missä Boatman's Callin sanoitukset käsittelivät lähinnä Nick Caven omaa elämää suurennettuna elämää suurempaan mittakaavaan, on No More Shall We Partin näkökulma toinen. Luin Best of -kokoelman arvostelun, jossa valiteltiin Caven hukanneen huumorintajunsa Boatman's Callilla. Sen kritiikin esittäjä lienee nyt tyytyväinen, sillä huumorintajua näissä biiseissä kyllä riittää.

Bändi soittaa tyylikkäästi, kuten aina. Nick Caven piano on useimmiten varsin hallitseva elementti, jonka tukena muu bändi ja jouset soittavat. Tilaa annetaan kyllä muillekin, ja varsinkin Warren Ellisin viulu soi paikoin varsin kauniisti. Vierailevina tähtinä esiintyvät amerikkalaiset sisarukset Kate ja Anna McGarrigle.

No More Shall We Part on tasaisen erinomainen levy. Kauniita hetkiä osuu kohdalle tuon tuosta. Biisejä ei voi juurikaan kohottaa toistensa yläpuolelle, jokainen kuulostaa vuorollaan levyn parhaalta. Mutta tämä tuskin on mikään vika - instant-iskeviä kertakäyttöhittejä on maailma täynnä, mutta kaunista, kulutuksen kestävää musiikkia on huomattavasti vähemmän. Jotenkin minulla on sellainen olo, että tätä levyä tulen vielä kuuntelemaan pidempienkin aikojen kuluttua.

Vielä en osaa sanoa, kuinka No More Shall We Part asettuu muiden Bad Seeds -levyjen joukkoon, mutta tällä hetkellä se kyllä tulee pyörimään varsin ahkerasti. Ehkä palaan asiaan kun pystyn suhtautumaan levyyn hieman objektiivisemmin. Joka tapauksessa, varsinkin myöhäisemmästä Bad Seeds -materiaalista pitävien kannattaa levyyn tutustua. Ja kaikkien muidenkin...

Kauan sitten luvattu jälkihuomautus: alkuinnostuksen jälkeen levy on jäänyt tehopyörityksestä, tosin en ole viime aikoina juuri muitakaan Caveja kuunnellut. Mutta, jos olen, niin varhaisempaa tuotantoa sitten. Sinänsä No More Shall We Part on kestävä levy, siinä missä muutkin Nick Caven tuotokset.

Alkuun