The Velvet Underground

Levyt

The Velvet Underground & Nico

Linkit

VelvetUnderground.com
Olivier Landemainen VU-sivu
UBL
Melankolia.net: Lou Reed

Takaisin arvosteluihin

The Velvet Underground & Nico
PolyGram 1996 (Verve 1967)

Velvet Undergroundin debyytti on ehkä kaikkien aikojen paras rock-levy. Siitä sanotaan, että moni sitä ei aikoinaan ostanut, mutta kaikki jotka ostivat, perustivat bändin. Totta tai ei, melkoisen vaikutuksen tämä levy on joka tapauksessa tehnyt. Lähes kaikki yhtään erikoisempaa rock-musiikkia tekevät tunnustavat Velvet Undergroundin merkityksen musiikilleen.

Tällä ensimmäisellä levyllään VU oli vielä Andy Warholin bändi - kannessa kun ei muuta lue kuin "Andy Warhol" ja takanakin tuottajana hääränneen Warholin nimi on yhtä isolla kuin bändinkin. Bändin varsinainen primus motor oli kuitenkin kitaristi-laulaja Lou Reed, jonka sanoitukset ja sävellykset tekivät VU:sta legendaarisen. Lou Reed oli ensimmäisiä artisteja, joka puhui asioista niiden oikeilla nimillä. Biisien aiheet ovatkin vähintäänkin erikoisia - huumeita, seksiä, katuelämää... Ei siis nykyään yhtään mitään, mutta 60-luvun lopulla kenties hieman poikkeuksellisia laulunaiheita.

Huonoja biisejä levyltä ei löydy. Piste. Jokainen on selvästi paikallaan. "Sunday Morning" on leppoisan rauhallinen aloittaja levylle, mutta "Waiting for the Man" on sen sijaan raskaampaa rockia - aiheena se, kuinka huumediileriä joutuu aina odottelemaan (William Burroughsilta oppii - jos ei muuta - niin ainakin sen, että huumediilerit antavat aina odottaa itseään.) "Femme Fatale" taas on aavemainen ja synkkä, kiitos Nicon upean ja erikoisen lauluäänen.

"Venus in Furs" on melkoisen tuskallinen kappale, kiitos John Calen upean sähköviolan. Sanoituksen aiheena tällä kertaa sadomasokismi. Kiss the boot / of shiny, shiny leather. "Run Run Run" on levyn suoraviivaisimpia rock-biisejä. Lou Reed taikoo kahdesta soinnusta varsin mainion biisin ja jälleen kerran, hieman epätavallisin sanoituksin. "All Tomorrow's Parties" onkin sitten levyn hienoimpia kappaleita. Nicon laulu taustanaan sekava meteli kitaraa ja helisevä piano luovat upean ja synkän tunnelman.

Levyn upein mestariteos on kuitenkin "Heroin". Seitsemän minuuttia silkkaa taidetta. Kitarat kirskuvat tempon kohotessa maaniseksi ja rauhoittuvat sitten taas hetkeksi ennen seuraavaa aallonharjaa. Kokonaisuus on upea. "There She Goes Again" on tyly biisi, kerrassaan mainio sekin. Levyn kauneinta antia on "I'll Be Your Mirror", Nicon laulama herkkä laulu. "The Black Angel's Death Song" on taasen sieltä oudommasta päästä - Reedin ja Calen yhteistyönä syntyneessä kappaleessa sähköviola soi taas repivästi eikä Reedin laulama tekstikään ole mitenkään helposti ymmärrettävä tai normaali.

Levyn lopettaa pitkä "European Son", josta löytyy levyn svengaavin bassottelu ja paljon hyvin epämääräistä kitaranrämpytystä. Biisi käy paikoin aivan hillittömäksi sekamelskaksi. Ymmärrän hyvin, että tämä on saattanut aikoinaan käydä yli jonkun ymmärryksen, eikä tämä nykyäänkään sen järkevämmältä kuulosta. Mutta hyvältä, hyvältä kuitenkin...

Niin. Ei tässä levyssä yksinkertaisesti ole mitään huonoa. Sen sijaan, tämän pitäisi löytyä joka ikisestä levyhyllystä, jonka omistaja arvostaa yhtään vaihtoehtoisempaa rockmusiikkia. Tämä vuoden 1996 uusintapainos pitäisi kaiken lisäksi löytyä kaupasta kuin kaupasta, joten mitään syytä olla käymättä ostoksilla ei ole.

Alkuun