Suspiria

Levyt

Drama
The Great and Secret Show

Linkit

Virallinen kotisivu
UBL

Suspiria oli (sillä se hajosi 90-luvun lopulla) kahden miehen orkesteri, joka oli hetken aikaa kuumimpia nimiä nousevien goottibändien joukossa. Sen muodostivat laulaja Matthew Carl Lucian ja kitaristi Mark Tansley, joka tunnetaan myös Nightbreed-levy-yhtiöstä jota mies pyörittää Midnight Configurationin Trev Bamfordin kanssa.

Bändin tyyli edustaa 90-luvun uutta elektrogoottia. Taustalla on kliseisten konerumpujen lisäksi täydet konetaustat, Markin kitaroiden osuus ei ole kovin suuri. Lopputuloksena on genren perinteitä (paikoin vähän liikaakin) kunnioittavaa musiikkia, joka kuulostaa modernilta ja on erittäin tanssittavaa. Suspiria saikin aikaan muutaman kovanluokan tanssihitin, mm. kappaleet "Dancefloor Tragedy", Depeche Mode -coveri "Behind the Wheel" ja "Olympian (in Ivory)" ovat liikuttaneet väkeä klubien tanssilattioilla kovin.

Valitettavasti bändi hajosi pian mestariteoksensa, Draman ilmestyttyä. Sen jälkeen ilmestyi vain aikaisempien levyjen biisejä koonnut Primitive Attentions, mutta Mark on sittemmin jatkanut uuden laulajan kanssa Intra-Venuksena.

Takaisin arvosteluihin

The Great and Secret Show
Nightbreed 1995

Kyseessä on Suspirian toinen levy, joka sisältää viisi uutta kappaletta ja viisi remiksiä, ilmeisesti ensimmäisen, Tragedy EP:n kappaleista.

Levyn aloittava "Night Time" on Suspirian varhaisemmista biiseistä parhaimpia. Sen ilmapiiri on mystinen ja synkkä, kuten Suspirian parhaissa kappaleissa yleensäkin. Bändin nimi, joka on napattu Dario Argenton kauhuelokuvalta, ei siis ole täysin harhaanjohtava. "Silveriä" taas ei ole kokoelmilla näkynyt, ja ihan syystä. Se ei ole lainkaan niin hyvä kappale. "(Loved in) Emerald" ei sekään kauheasti sytytä, mutta kertosäkeeseensä päästyään saa sentään vähän ilmaa siipiensä alle. Matthew Carl Lucian, vaikka aika persoonallinen ja tunnelmaan sopiva laulaja onkin, ei ole kovinkaan karismaattinen ja luulen, että useimmat kappaleista saisivat vähän lisää potkua paremmalla laulajalla. Tällä levyllä laulut ovat myös miksattu vähän vaimeiksi.

"Ease" on samoin vähän väkinäinen kappale, mutta sentään "Silveriä" parempi. Mutta sitten päästäänkin levyn parhaaseen kappaleeseen - Suspirian coveri Depeche Moden "Behind the Wheelistä" on erinomainen. Kappale on synkähkö jo valmiiksi ja Suspirian käsittelyssä siitä tulee vielä parempi. Kyseessä on ehdottomasti allekirjoittaneen suosikkibiisejä, milloin DJ:n hommissa olen. MCL:n laulut sopivat täydellisesti tähän kappaleeseen. Täydellistä...

Mutta sitten taso vähän romahtaa. "Dancefloor Tragedy" on Suspirian parhaita, jos ei paras, kappaleita, kyllä, mutta tämä versio... Noh, se on nimetty varsin osuvasti: "Dancefloor Tragedy (Travesty)". Melkoinen travestia se onkin, ylivoimaisesti huonoin versio mitä tästä kappaleesta olen kuullut.

Muut kappaleet ovat sinänsä ihan mielenkiintoisia remiksauksia, mutta eivät valtavia elämyksiä tarjoa. "Assassin Soul (Analogue)" on kohtalainen ja "A Sinner Sins (Shameful)" uskollinen alkuperäiselle. "Gods Take Dust (Gated)" on synkkä, mutta laulut on turmeltu täysin jonka vuoksi kappale on lähinnä ärsyttävä ja "You Bleed Me (Original)" vähän samaa kökköremiksi-sarjaa mutta ei aivan yhtä huono.

Levy on kyllä mainio, mutta jo sen takia, että sitä on varsin hankala löytää mistään, suosittelen ennemmin etsimään joko Primitive Attentionsin tai jonkun muun kokoelman, jolta nämä samat biisit löytyvät, vaikkakin hieman eri versioina.

Alkuun

Drama
Nightbreed 1997

Tosiasiat on syytä tuoda esiin heti: Drama on ehdottomasti vakuuttavinta, mitä goottigenressä on tapahtunut 90-luvun lopulla. Sillä Suspiria yhdistelee perinteiset Sisters of Mercy -vaikutteet (joidenkin mielestä turhankin perinteisesti) tanssittaviin biitteihin tavalla, jota kukaan muu ei ole vielä paremmaksi pistänyt.

Matthew Carl Lucianin melko eleetön laulutyyli oli Dramalla huipussaan ja biisitkin todella tarttuvia. Osansa oli varmaan myös tuottaja Karl Jungalla. Levy on yksinkertaisesti täynnä mitä nerokkaimpia biisejä: "Dispassion" alkaa ja aloittaa levyn ehkä hieman hitaasti, mutta heti sen jälkee seuraa eräs levyn suurimmista hiteistä, "(now, we see) The Swine", jonka vetovoiman ylittää vain levyn kirkkain hitti, "Olympian (in ivory)". Sen tehoa kuvannee se, että netistä löytämäni vajaan minuutin mittainen pätkä riitti vakuuttamaan minut täysin Draman hankkimisen olennaisuudesta. En liioittele paljoakaan väittäessäni "Olympian (in ivory)":n kuuluvan viiden parhaan 90-luvulla tehdyn goottibiisin joukkoon helposti.

Kun levyn lopusta viimeisen biisin perästä löytyy vielä coveri Yazoon "Goodbye 70's"-biisistä, mitä muuta levyltä voisi vaatia? Sanoitukset ovat älykkäitä ja kiinnostavia, kannet ovat todella hyvän näköiset ja levykin on koko lailla sopivan mittainen. Täydellisyyttä, täydellisyyttä! Tämän lähemmäksi sitä on vaikeaa päästä.

Alkuun