Tuonela
Spinefarm 1998
Olen pitkän linjan Amorphis-puolifani. Olen seurannut bändin uraa aina Tales from the Thousand Lakes -levyltä alkaen, mutta vähän puolihuolimattomasti. Elegy nousi alkuvastustelun jälkeen omaksi Amorphis-suosikikseni ja on siinä asemassa pysynyt viime aikoihin asti. Uusin Amorphis-hankintani on Tuonela, ja päätellen siitä ajasta, jonka se on soittimessa viipynyt, saattaa se jopa uhata Elegyn asemaa.
Amorphis on siitä poikkeuksellinen bändi, että sen uudempi tuotanto voittaa vanhemman varsin selvästi. Toisin on vaikkapa YUP:n laita. Karelian Isthmus, Amorphiksen ensimmäinen levy on omasta mielestäni jokseenkin täyttä kuraa ja on se Tales from the Thousand Lakes jäänyt vähemmälle kuuntelulle, olkoon sitten kuinka klassikko tahansa.
Tuonela on mielestäni todellakin sieltä paremmasta päästä Amorphiksen levyjä. Pasi Koskinen laulamassa, musiikissa vaikutteita sekä perisuomalaisesta kansanmusiikista että itämailta, soundissa sopivasti raskautta ja toisaalta progevaikutteita. Levyllä vierailee onnistuneesti etnomusiikin puolelta paremmin tunnettu Sakari Kukko soittamassa saksofonia ja huilua. Varsinkin "Rusty Moonin" huilu tuo mukavan lisän biisin tunnelmaan.
Sanoituspuoli, vaikka ei enää Kalevalaa ryöstäkään, on jokseenkin hyvin hallussa. Melkoisen synkkää tosin tuntuu Pasi Koskisen elämä olevan, mikäli sanoitusten yleissävystä voi mitään arvella (puhumattakaan sitten sivuprojekti Ajattaran teksteistä). Homma toimii kuitenkin erinomaisesti.
Biisit ovat varsin tasalaatuista tavaraa, mutta muutama sentään nousee erinomaisuudessaan esiin. Nimibiisi "Tuonela" on silkkaa mannaa korville, samoin kuin levyn aloittava "The Way", singlenä julkaistu "Divinity" ja raskaampaan makuun parhaiten maistuva "Greed". Varsinaisia epäonnistumisia levyltä ei löydy; kriittisempi voisi pitää puutteena biisien samankaltaisuutta, levy on sinänsä melko tasaista massaa.
Suosittelen siis ehdottomasti, muillekin kuin metallin ystäville. Kevyempi Amorphis = parempi Amorphis.