Viikate

Levyt

Alakulotettuja tunnelmia
Kaajärven rannat
Kevyesti keskellä päivää
Noutajan valssi
Roudasta rospuuttoon
Valkea ja kuulas
Vaiennut soitto
Vuoden synkin juhla

Linkit

Virallinen kotisivu
Spinefarmin Viikate-sivu

Takaisin arvosteluihin

Vaiennut soitto
Syyslevyt 1998

Eipä ole lainkaan hullumpi, tämä Viikatteen (käsittääkseni) esikois-EP. Suomalaista mielenmaisemaa kartoitetaan, sen verta synkkää on bändin asenne. Kitarat pauhaavat paikoin varsin kansanmusiikkivaikutteisia melodioita ja lauluissakaan ei elämän iloja ylistetä.

Laatupuolella parantamisen varaa on, Roudasta rospuuttoon on teknisesti huomattavasti parempi. Kitarat kuulostavat vähän ohuilta ja varsinkin laulupuolelta puuttuu tehoa. Sinänsä musiikillisesti tässä ei mitään vikaa ole, päinvastoin. Tiedä sitten mistä se johtuu, vetoaako Viikate vain jokaisessa meissä pohjimmaisena olevaan suomalaisuuteen, mutta joku tässä on minkä takia bändi kuulostaa niin hyvältä.

Ei tätä ehkä kannata suurella vaivalla metsästää, Roudasta rospuuttoon lienee helpompi löytää ja ainakin se on parempi. Tekisivät vain Viikatteen veljekset täyspitkänkin joskus...

Alkuun

Roudasta rospuuttoon
Syyslevyt 1999

Jos Viikatteen veljekset väittäisivät, etteivät ole koskaan kuulleetkaan Trio Niskalaukauksesta, en uskoisi. Sen verran samanlaista jälki on. Mutta se ei ole huono asia. Veljekset saavat nimittäin kahdestaan aikaan ihan Niskalaukausta vastaavaa metakkaa. Tosin, syynä lienee kuitenkin yhteiset vaikutteet Niskalaukaus-Rautiaisen entiseltä bändiltä, Lyijykomppanialta.

Tyylilaji on siis synkkä suomihevi. Tekstipuolella ei armoa pyydetä eikä anneta eikä musiikissakaan liikaa kikkailla. Eikä pidäkään. Tämä on yksinkertaista, huonojen aikojen musiikkia.

EP:n aloittava kappale, "Taival" on erinomainen, joskin vähän lyhyt. Hyvä alku levylle joka tapauksessa. "Pihamaa" ja "Siipien havinaa" ovat kumpikin väkeviä, surullisia tarinoita. "Kylymä" on viestiltään ajankohtainen nykyisessä EU-Suomessa, kun maanviljelys ei enää kannata. Näillä main on jo pitkään ihmetelty / Kuka lapioi tuhkat pesistä / Kun hiillos vielä hehkuu. "Roudasta rospuuttoon" on instrumentaalibiisi ja levyn lopettaa, luonnollisesti, "Viimeinen säkeistö" joka on samalla levyn paras biisi.

Trio Niskalaukauksen ystäville Viikate on oivallinen valinta, tyyli on sama mutta ote hieman erilainen, ettei tämä ihan samalta sentään kuulosta. Biisit ovat raskaampia, Niskalaukauksella on kuitenkin jonkin verran nopeampia rock-biisejä.

Alkuun

Alakulotettuja tunnelmia
Ranka Recordings 2000

Viikatteen veljekset ovat vaihtaneet levy-yhtiötä isompaan, näemmä. Samalla on muutakin muuttunut, levyn kannet ovat nyt vain hailakat ja vaisut entisten synkänmustien sijaan. Eivät pojat iloiseksi ole heittäytyneet (vaikka "Taisto-vainaan valssissa" lauletaankin että Jollen minä näin iloinen oisi / hilpeä varsin luonnostaan), vaan sävy on synkeä. Nimibiisin lisäksi löytyy jo edellämainittu "Taisto-vainaan valssi" ja muutkin biisit ovat tyypillisen ankeaa Viikatetta.

Niin. Eipä tässä nyt kauheasti mitään uutta ole. Jos arvostaa pysyvyyttä, mikäpä siinä - ei tämä muita levyjä huonompikaan ole. Kunhan vain ihan samanlainen. "Sepedeuksessa" on vähän reippaampi ote kuin Viikate-biiseissä yleensä (ja vähän tarpeettoman ja sopimattoman oloinen kitarasoolo), "Siunattu hiljaisuus", tuo pakollinen instrumentaali, erottuu harmooninsa ansiosta (ja onkin kerrassaan mainio biisi) ja "Alakulotettuja tunnelmia" on jotenkin vähän erilaisen kuuloinen. Onpa lopussa vielä yksi vanhempi biisi (ennenjulkaisematon kuitenkin) liveversionakin vähän vaihtelua tuomassa.

Ei tämä näin ep-formaatissa huono juttu ole, mutta jos veljeksiltä on pitkäsoitto tulossa, niin viimeistään silloin toivoisin kuulevani jo jotain uuttakin.

Alkuun

Noutajan valssi
Ranka Recordings 2000

Tässä se odotettu Viikate-pitkäsoitto nyt sitten on. Kovin pitkä se ei kuitenkaan ole, vain sellaiset puolisen tuntia. Yksi biisi on jätetty vieläpä CD:ltä pois, vain vinyylillä saatavaksi. Lisäksi "Alakulotettuja tunnelmia" on otettu mukaan.

Mikäänhän ei ole muuttunut, mitä nyt Suomi-Filmi-estetiikka paistaa entistä selvemmin. Hyvä niin, sentään jotain mikä erottaa Viikatteen esim. Trio Niskalaukauksesta. Ja ovathan Kaarle Viikatteen jututkin erilaisia, Viikate ei saarnaa ekokatastrofeista tai sotarikoksista, vaan pienemmistä tarinoista - kuinka koulutie on hiljainen, kun pieni pää ei kestänyt siihen isketyn kiven painoa. Synkkää yhtä kaikki. Ahdistuksen huipentuma saavutetaan "Marrasvalot"-biisissä: Vaikea on kohti peiliä tuijottaa / Helpompi työntää neula silmään kuin lanka pujottaa / Kielen päällä tuntuu maku köyden pajuisen / Vaan tukahtumaan tarvii paksumpaa.

Hyvältähän tämä kuulostaa, jos nyt ei mikään erinomaisuuden huippu olekaan. Viikatteella on oma juttunsa ja sitä tehdään antaumuksella. Hyviä biisejä riittää, "Alakulotettuja tunnelmia" on edelleen loistava eivätkä useimmat muutkaan biisit siitä kauas jää. Levy ei ole turhan pitkä, vähän lyhyt sen sijaan kyllä. Pidempäänkin Viikatteen synkistelyä olisi ehkä kuunnellut. Pitänee katsastaa vinyyliversiokin joskus... Sillä välin, tämä on parasta Viikatetta tähän mennessä.

Alkuun

Valkea ja kuulas
Ranka Recordings 2001

Valkea ja kuulas alkaa poikkeuksellisesti lainabiisillä. Valinta on mitä oivallisin: "Aimon virsi" (tekijöinä P. Hedkrok ja T. Liinoja) sopii Viikatteen alakuloiseen tyyliin erinomaisesti. Ensimmäinen oma kappale, "Pieni vesimylly" on haikeudessaan kovasti tyylikäs. Tällä kertaa julmuudet eivät ole erityisen pinnassa, vaan piilevät tyynen pinnan alla (tuttu iltalaulu, väsyy västäräkkikin, enää huttua keitellä, uneen peitellään viimeiseen). Tyyliltään kappale on kevyempää Viikatetta, haitareineen kaikkineen.

"Silmät sinessä" on sitten vuorostaan nopeampi ja vähän säröisempi. Ja ne silmät, nehän ovat sinessä koska enää ei muuta nää, ajatus väriltään vihan sininen... "Kuulas" taas alkaa uhkaavasti muristen, mutta herää siitä poikkeuksellisen reippaaksi ja eteneväksi biisiksi. Kerrassaan oivallista vaihtelua, mainio, mainio biisi. Levyn lopettavana instrumentaalina on tällä kertaa niin ikään lainaa, tuttu venäläinen kansansävelmä "Mandschurian kummut", joka tulkitaan komeasti Viikatteen tyyliin.

Alkuun

Vuoden synkin juhla
Ranka Recordings 2001

Viikate on päättänyt juhlistaa joulunaikaa tekemällä oman joululevynsä. Moinen temppu olisi helppo luokitella vain markkinointikikaksi, mutta ei tästä niin helpolla päästä.

Kymmenestä kappaleesta neljä on lainaa. Eikä aivan mitä tahansa lainoja, vaan kenties niitä rakastetuimpia joululauluja. Levyltä löytyvät "Sylvian joululaulu", "Varpunen jouluaamuna" ja "Suojelusenkeli". Neljäs lainakappale on Dvorakin "Slavonic Dance no 10", jonka Reino Helismaa on sanoittanut kappaleeksi "Olkoon näin".

Lainat ovat onnistuneita. Kaarle Viikatteen tulkitsema "Sylvian joululaulu" on riittävän herkkä tulkinta ja Timo Rautiaisen esittämä "Varpunen jouluaamuna" häikäisee mahtipontisessa tunteellisuudessaan. "Olkoon näin" on samoin tyylikäs veto, mutta "Suojelusenkeli" kärsii kyllä Kotiteollisuuden Jouni Hynysen "vittumaisesta kähinästä" (kuten sitä Rumbassa varsin osuvasti kutsuttiin, siellä tosin positiivisessa mielessä).

Mikä parasta, omat kappaleet toimivat aivan yhtä lailla. Niistä ei ehkä löydy samaa perinteikästä tunteellisuutta, mutta hyvää työtä ne kuitenkin ovat. Kaarle Viikate on etenkin sanoittajana mestari maalailemaan synkkiä tunnelmia: Lämmitä ei laatikot, ei rusinatkaan luumukiisselin / Riisipuuron jäätyneen nyt verannalta sisään kiikutin / Ja kurkkuun jäänyt mantelikin viimein irtoaa / vaik parempi kun pysytellyt ois vaan paikallaan. Tällaista lohduttomuutta ei kukaan kuvaa paremmin.

Siispä: Vuoden synkin juhla on kaukana joulun kaupallisuudella rahastamisesta. Se on oiva dokumentti vuoden pimeimmästä ajasta, jolloin perhekriisit kohoavat uusiin korkeuksiin ja jolloin yksinäiset ihmiset ovat vielä yksinäisempiä. Vuoden synkin juhla on tämän vuoden virallinen joululevy.

Alkuun

Kevyesti keskellä päivää
Ranka Recordings 2002

Viikatteen uusi EP hiipi yllättävästi, en oikein osannut odottaa sitä. Yllätys oli kuitenkin iloinen ja tunnelma levyn kuuntelemisen jälkeen sitäkin parempi. Viikatteen levyjen taso tuntuu nousevan aina vain, jokainen on edeltäjäänsä hieman paremmin. EP-formaatti on osoittautunut varsin mainioksi tälle bändille.

Levyn aloittaa "Kaiho de Gracê", jonka kauniin herkkä kitarointi viittaa kai lähinnä rautalankaan, tuoden minulle mieleen ennen kaikkea Rauli Badding Somerjoen musiikin. Kappaleen kertosäe on kova ehdokas kaikkien aikojen hienoimpien kisassa: Mut kuolen / tai en / on kaipuun määrä tasainen.

"Ei koiria" on soinniltaan tyypillisempää Viikatetta, vähän raskaampaa. Kappaleen perin hämmentävä kertosäe, jossa koirien puutetta valitellaan, hämmentää kieltämättä hieman, mutta muutoin biisi toimii oivallisesti. Esikuville taas annetaan kunniaa kappaleella "Reino Helismaa". Sekin on aivan loistava, melodia on kerrassaan upea ja soundi kahden edellisen välimaastossa.

Toisin kuin nimestä voisi päätellä, "Kevyesti keskellä päivää" ei ole millään tapaa kevyt kappale, vaan päinvastoin levyn raskassoutuisinta ja hitainta paatosta. Kappaleen edetessä ahdistus vain kasautuu yhä vahvemmaksi. "Iltasoitto" lopettaa cd-version totuttuun instrumentaaliin. Vinyyliversio jatkuu vielä "Armahda lapset"-kappaleen verran.

Mitä pidemmälle Viikate tietään taivaltaa, sitä paremmalta jälki kuulostaa. Viikatetta onkin ollut mukava seurata (itse olen kulkenut yhtä matkaa Roudasta rospuuttoon -EP:stä asti), kun on nähnyt selvää edistystä. Alkuun luokittelin Viikatteen silkaksi Trio Niskalaukaus -kopioksi, mutta veljeksillä on jo aivan oma, ainutkertainen tyylinsä. Ja kun tyyli on oma, ollaan siinä tietysti kaikista parhaimpia.

Alkuun

Kaajärven rannat
Ranka Recordings 2002

Viikatteen kolmas täyspitkä alkaa eräällä bändin komeimmista kappaleista koskaan. Vermlantilainen ratsumieslaulu "On aivan sama" on erinomaisen synkeä biisi, joka on ihan sitä itseään. Nyt vain pitäisi kuulla "alkuperäinen", eli varmasti Viikatteen poikia innoittanut Tapio Rautavaaran versio.

Mutta kyllä ne omatkin biisit vallan menevästi rullaavat. Heti toisena biisinä kuullaan "Ajastaika", joka on kerrassaan menevä rokkibiisi. Maailma on tuttu: kaulukset kiristävät, elo lastaa pienet pulkat täyteen kiviä ja niin edelleen - köysi saa sentään odottaa, kun korkki irti narahtaa... Lopummalta löytyy toinen kerrassaan nerokas veto, "Nuori mies nimetön", joka on ehkä nopein Viikate-biisi tähän mennessä. Itse olen tähän asti arvostanut ehkä enemmän Viikatteen tunnelmallisempaa osastoa, mutta kyllä nämä rokimmatkin biisit vaikutuksen tekevät.

Sinkkubiisi "Ei ole ketään kelle soittaa" on mainio, samoin "Kaisloja". "Päivän peili" ei ole hullumpi sekään. Kaikenkaikkiaan kokonaisuus on vahva, ja voittaa ainakin Noutajan valssin kirkkaasti. Ainakin Rumbassa levy hieman tyrmättiin, mutta minulta tähtiä olisi kyllä herunut enemmänkin kuin kaksi. Vaan enpä tiedä, paljonko levy sitten lopulta tarjoaa muille kuin bändin faneille.

Lainataanpa Rumban Samuli Knuutia, hyvä sanoistaan kun on: Eräs viisas totesi aikoinaan, että kahden Cocteau Twins -albumin ostaminen on sama kuin ostaisi kaksi hääpukua. Yksi riittää kaikille muille paitsi friikeille. Mutta mihin voisi verrata kahden Viikate-levyn hankkimista? Kahden ruumisarkun ostamiseen? Ja vieläpä etukäteen - Jos ajatus kahden ruumisarkun hankkimisesta ei tunnu erikoiselta, on Kaajärven rannat erinomainen valinta. Ja jos ei ensimmäistäkään ruumisarkkua vielä ole, niin tässä on niin ikään hyvä ehdokas.

Alkuun