Joy Division

Levyt

Heart and Soul
Still

Linkit

Stephen Whiten sivu
UBL ODP

Takaisin arvosteluihin

Still
CentreDate 1990 (1985)

Still kokoaa joukon Joy Divisionin levyjen ulkopuolelle jääneitä kappaleita yhteen Birminghamin yliopistossa soitetun keikan ja myöskin livenä taltioidun Velvet Underground-coverin "Sister Rayn" kanssa.

Kokoelma on mainio, mutta kärsii siitä, että suurin osa levyltä löytyvistä biiseistä löytyy kätevimmin Heart and Soulilta. Mikä ei tietysti sinänsä tämän levyn vika ole, mutta tekee levyn ostamisesta hieman epäkannattavaa. Tosifani arvostanee "Sister Rayta" sen verran, livetaltioinnitkin saattavat jotakuta kiinnostaa.

Suosittelenkin ostamaan suoraan Heart and Soulin, jos Joy Division kiinnostaa. Ei Still huono kokoelma ole, suinkaan, mutta Heart and Soul on vain niin paljon parempi.

Alkuun

Heart and Soul
London Records 90 1997

Tämä neljän cd:n laatikko pitää kansiensa sisällä kaikkea sitä, mitä Joy Division-fani kaipaa. Jokainen neljästä cd:stä on pitkälle yli 70 minuuttia, joten paketti on todella ääriään myöten täynnä.

Ensimmäinen ja toinen cd sisältävät Joy Divisionin levyt Unknown Pleasures ja Closer, lisäksi mukaan on laitettu sittemmin Still- ja Substance-kokoelmilla ilmestyneitä biisejä. Kolmoslevyllä on Warsaw-nimellä ilmestynyt EP An Ideal for Living (ilmestyneet niin ikään Substancella), kappaleita Peel-sessioista ja joitain ennenjulkaisemattomia studiosessioita. Neljännellä levyllä on sitten liveä, biisejä neljästä eri konsertista. Tästä kaikesta seuraa tietysti se, että jotkut kappaleet esiintyvät useammin kuin kerran, esim. "Dead Souls" löytyy niin kakkoslevyltä (Licht und Blindheitilta), kolmoslevyltä (aiemmin julkaisematon levytys) ja neloslevyltä (The Factoryn keikalta).

Kokoelma on siis varsin kattava. Harvassa ovat ne Joy Divisionin biisit, joita ei Heart and Soul sisällä. Tämän ostamalla pääsee siis jo pitkälle, ei tarvitse hankkia esim. Unknown Pleasuresia ja Closeria erikseen. Stillkin tarjoaa vain coverin Velvet Undergroundin "Sister Raysta" ja joitain liveversioita.

Mutta minkälaista on itse musiikki, onkin hyvä kysymys. Joy Division edusti ns. post-punk-aaltoa (bändin toiminta ajoittui suurin piirtein vuosille 1977-1980), josta sittemmin kehittyi goottipunk ja gootti. Siksi Joy Division onkin suuresti arvostettu goottipiireissä. Eikä suotta; tällaista synkkyyttä ja ahdistusta ei kovin usein tapaa. Vuonna 1980, juuri bändin amerikankiertueen kynnyksellä, itsemurhan tehnyt Ian Curtis on uskomaton laulaja ja sanoittaja. Sellaista tuskaa ei moni pysty niin uskottavasti esittämään, kuin Curtis. Esimerkkeinä kannattaa kuunnella esim. tärkeän ihmissuhteen hajoamisesta kertova "Love Will Tear Us Apart", joka on samalla bändin isoin hitti.

Curtisin voimakkaan tulkinnan taustalla soittaa myös hyvä bändi. Bernard Sumnerin särisevät kitarat, Peter Hookin mielikuvitukselliset bassokuviot (jotka ovat monessa biisissä pääosissa kitaroiden jäädessä taustalle) ja Stephen Morrisin välillä perin eksentriset rumpukompit saavat yhdessä aikaan todella komeaa jälkeä. Joy Division on yksinkertaisesti tehokasta. Bändin varhaisemmassa tuotannossa (kaikki Unknown Pleasuresiin asti) kuuluvat enemmän punk-vaikutteet, Closerilla taas hiljaisempi synkkyys on enemmän esillä.

Tämä kuuluu joka levyhyllyyn, jonka omistaja arvostaa yhtään synkempää musiikkia.

Alkuun