Aamulehden juttu löytyy myös netistä. Aika surkuhupaisaa ja noloa toimitukselta: nuo puheet olisivat (ja ovat edelleen) kuulemma myös netissä videotaltiointeina katsottavana, jos paikan päällä se tarkkaavaisuus pääsi kärsimää.

Kiitos Mari, lisäsin linkin myös itse juttuun. Aamulla tuli niin kiire, että en ehtinyt hakea. Oli kuitenkin ihan pakko päästä irvailemaan.

Itse asiassa olin satavarma, että netissä oleva juttu olisi poistettu tai korjattu. Noloa. Ainoa asia, jonka toimittaja ottaa esiin, on se, jota ei tapahtunut. Ja oikein elävästi vielä.

McLuhania lainatakseni: the medium is the message.

Olihan tämä aavistuksen verran nolo tapaus.

Niin.

Mea istui aamusella päätteensä ääressä rypisti kulmiaan ja kirjoitti kommenttia hesarin jutusta. "Onpas moka" hän puuskahti hiljaa itsekseen, pyöräytti kahvilusikkaa kupissa, korjasi asentoaan ja painoi sitten vielä pisteen juttunsa loppuun pikkusormellaan.

Kohottautui tuoliltaan, taittoi kannettavan kasaan, sipaisi huolettomasti otsakiehkuran pois silmiltään ja vain vaivoi sai pidätettyä aivastustaan joka pyrki pintaan kuin ongenkoho kotilammen ahvenen otteen hieman hepaannuttua mato-ongesta sinä lapsuuden kauniina kesänä 70-luvullla.

Montakohan virhettä tuli?

Janet, osuit ytimeen. Olen kerran koulussa, silloin kun olin vielä sisältä iso, pitänyt esitelmän juuri tuosta. Asia on ollut aina lähellä sydäntäni.

Murphy; ai se olit sinä, joka vastapäisessä talossa aamuvarhaisella myös heräili? Et kai vaan vakoillut sitäkin osaa aamutoimistani, kun pukeuduin?

Aika paljonhan näitä tapahtuu; viime kesänä Iltalehti näemmä arvosteli Neil Youngin keikan etukäteen, biisilista, se-se vain ei pitänyt.

Kyl sitä varmaan joutuu pinnistelemään ihan tosissaan notta baarista näkisi hymyn jossain toisessa rakennuksessa.

Muaahaha. Hauska juttu (toi sun)!

Jos kulmapöytä on oikein valittu, niin kyllä kai siinä näkee. Kun oikein pinnistelee. Ja kohahduksen kuulee.

Muistan tuon Neil Youngin keikan tapauksen. Olen varma, että noita tapahtuu enemmänkin. Silti noita lehtiä lukee sillä silmällä, että näinhän se oli. Vaikka tietää, ettei välttämättä.

Luulen, että näitä meidän blogejakin luetaan ihan kirjaimellisena totuutena. Mitä nämä tietenkin ovatkin. Kun oikein pinnistelee.

J.K. Juntunen arvosteli 1970-luvulla, aivan viime tipassa kokonaan peruuntuneen John Martinin konsertin Ilta-Sanomiin.
Sitä pidettiin melkoisena kämminä.
Juntunen kuvaili varsin uskottavanoloisesti, miten Martinin esitys oli kuin olikin hieman ponneton, mutta kuitenkin rutiinilla siististi hoidettu.

Potkut tuli.

Huomasin muuten tänään, että joku pakinanikkari Oulussa on saanut potkut verrattuaan lestaadioilaisia, joita sill' on pirusti, city-kaneihin.
Oli siinä muutakin aika nasevaa "sinappikoneiden tuottamisesta" ym. Mutta blogisfäärissä tuo ei olis vielä kuin keskitasoa, ehkä Lehden kamaa.

Noloa on. Tuntuu usein siltä, että jutut on kirjoitettu valmiiksi ja ne läiskäistään lehteen sen mukaan, mitä tilaisuuden kestoksi on ilmoitettu eli mitä nopeammin, sen parempi. Niiden mielestä.

Luulisi edes vähän pelottavan arvioida tarkoin sanakääntein ilman paikallaoloa. Konserteissa nyt varsinkin. Esiintyjähän nyt saattaa olla ihan millä tuulella tahansa. Toimittajat kun niin mielellään asettuvat asiantuntujoiksi. Niin kuin tämäkin poliittinen toimittaja. Niin noloa on.

Sanoisin,
niitä (usein) suojaa egoismi - itsekäs piittaamattomuus tekojen seuraamuksista ym..

Mutta kylvaan mä muistan, että tään em. casen Juntunen otti kohtalaisen raskaasti, ja palasi mokaansa Soundi-lehden muuten mainiossa Poikamme musisoivat -sarjakuvassaan. Lupaavasti alkaneen lihanilottelun mentyä mönkään tutunoloinen karvakuontalohahmo siinä hiipi kämpilleen paiskimaan ovia, jos muistan: "taidanpa arvostella huomisen John Martinin keikan eiliseen iltsikaan."

Loistava veto Juntuselta tuo.

kas, em. artistin nimen kirjoitusasun tarkistus yllätti.
R.I.P.
John Martyn (11 September 1948 – 29 January 2009)