Arkeen palaaminen on enimmäkseen haikeaa. Takana on kauan odotettu loma, kaukana tunturit ja joulu ja lyhyet kaamoksen rennot päivät. Takana hitaat aamut ja pitkät lounaat. Yli kahden viikon jälkeen koti näyttää oudolta. Eteisen lattialla odottaa isohko kasa sanomalehtiä ja yksi joulukortti. Hapuilen valokatkaisijaa väärältä puolen ovenpieltä. Miten sitä niin nopeasti tottuukaan vieraisiin järjestyksiin. Surullinen, tyhjä koti. Pöydällä teippirulla muistuttamassa viimehetken joulupaketin kääräilystä. Kukat riiputtavat lehtiään henkitoreidensa viimeisillä voimilla.

Kun jääkaapissa on vain valo ja pikkujoulun irkkukahvia varten ostettua viskiä ja nälkä kurnuttaa siäelimistössä, niin mikä neuvoksi? Kanaliemikuutioita, vettä, pakastimesta puoli purkillista hapankaalia ja kuivamuonavrastosta pari pussillista Tandoorikana-lämminkuppikeittoaineksia. Viskit jätetään myöhempään käyttöön.

Se on taas uusi vuosi ja samat vanhat laihat lupaukset.

Kirjoitti: mea 18:06 | Jälkipuheet (2)

En siten kuitenkaan ostanut Erityisavustajalle lahjaksi sitä eettistä 18-kesäistä hyväpeppuista kummilasta. Hyvä niin, sillä anoppi ei olisi tykännyt. Sen sijaan ostin otsalampun. Ajattelin, että etsiköön itse. Erityisavustaja, tämä leikkikoulussa romantillisuutensa viimeksi päivittänyt veitikka, osti minulle lahjakortin kauneushoitolaan. Jaa-a. Tästä pitäisi varmaan jotain päätellä. Otsalamppu tuli vissin tarpeempaan kuin luulinkaan.

Jouluna keskusteltiin pukkien kanssa perusasioista. Udeltiin oikein naisissa, että mihin miehet kiinnittävät ensimmäisenä naisessa huomionsa, mikä naisessa pistää sukat pyörimään. Naistenlehtien uskottelut silmistä ja kauniista luonteesta voitte siskot unohtaa: mies katsoo rintavakoa, nilkkoja, sääriä, kävelyä, tukkaa, peppua ja miten nainen näitä kaikkia liikuttelee. Yritin yskiä väliin jotain, että eikös ne silmät ja sisäinen kauneus yhtään mitään, mutta turhaan. Kukaan pukeista ei muistanut kumppaniensa silmien väriä. Niin että älkää uskoka kaikkea, mitä kirjoitetaan.

Mitä luulette? Saako kauneushoitola tunnissa paljonkin aikaan? Vai tuleeko otsalampulle käyttöä? Ainakin uuteen vuoteen lähdetään tästä entistä ehompana.

Hyvää onnea ja uutta matoa koukkuun kaikille, jos ei tänä vuonna enää tavata.

Kirjoitti: mea 09:43 | Jälkipuheet (10)

Klikkaa kuva isommaksi

- Maisteri hei, otetaanko vielä yhdet, huikkasi Ope.
- Tottakai, tässähän ollaan ihan tikkana vielä ja Hopskin on poikkeuksellisesti vielä pystyssä, vastasi Maisteri.
- Noh, noh, pojat, toppuutteli Jouluolut. Eipäs nyt riehaannuta, otetaan ihan tolkullisesti tänään. Mämähän on sentään minun läksiäisjuhlani ja minä olen sitä mieltä, että ollaan nyt kuin paremmat oluet ainakin. Hillitysti.
- Älä hei viitti olla tollanen nutipää. Kyllähän me, aikuiset oluet, olla osataan. Mutta kato noita siidereitä, ei minkäänlaista turnauskestävyyttä, yhtyi Hops keskusteluun.
- Ääh, no olkoon. Otetaan. Minun kunniakseni, sanoi Jouluolut, kohtahan tästä joutuu lomautetuksi, joten iloitaan nyt ja surraan sitten, kun sen aika on. Mutta ensi kerralla ei kyllä tasan oteta noita siidereitä messiin.
- Hienoa. Näin me menettelemme, Hops ja Ope nostivat tuoppejaan Jouluoluelle.
- Kiitos sulle, antoisaa on ollut tämä lyhyt aika, jonka tässä rinnan olemme töitä tehneet, sanoi Maisteri liikuttuneena. Olet rehti kaveri, sanoisin jopa, että lämmin, jos en olisi karski mies, joka ei hempeitä puhele.No niin. Nyt lässytys seis ja kippis jätkät: Joululle, joka on vain kerran vuodessa keskuudessamme, älkäämme hassatko hyvää tilaisuutta hempeilyyn.

Kiitos teille, että olette siellä ja voimme harjoittaa näitä kokouttavia ja voimaannuttavia hetkiä yhdessä. Toivottavasti myös ensi vuonna, jollen katkaise kättäni joulun hiihtoharjoituksissa. Ehkä se on riittävä syy olla hiihtämättä.

Toimitus vetäytyy nyt joululomalle pariksi viikoksi ja kirjoittelee, jos löytää kaamoksen keskeltä netin pään.

Kirjoitti: mea 13:36 | Jälkipuheet (12)

Klikkaa kuva isommaksi

Valokuvatorstai/Lämpö

Kirjoitti: mea 18:02 | Jälkipuheet (11)

Olen selviytynyt voittajana aina, kun järjesteään "kenellä oli ankein lapsuus" -kilpailut. Näitähän järjestetään meanderiassa vähän väliä, sillä se on ainoa kilpailu, jonka tiedän voittavani. Viimeistään nokitan kilpakumppanit joulukalenterin mitalla. Meillä nimittäin oli koko lapsuuteni ajan (ja on se siellä vintillä varmaan vieläkin) joka joulu se sama kalenteri. Osa luukuista oli jo teipattu kiinni ja ainakin jouluaaton kaksoisluukun toinen ovi oli kadonnut aikojen saatossa. Ei siis suuren suurena yllätyksenä tullut seimenlapsi aattona.

Lisäksi meillä kaikki pääsiäisen jälkeen tarpeessen hankitut tavarat käärittiin lahjapakettiin. Jopa kaikki sukat, rukkaset, alushousut ja kaulaliinat, jotka itse sai kaupasta käydä ostamassa. Jouluaattona sitten piti näytellä yllättynyttä, kun sai saappaat, joita olisi heinäkuussa tarvinnut.

Myönnän; äitiäni en pysty ankeuskisassa ikinä voittamaan. Hän jaksaa muistuttaa edelleen siitä, kuinka Hänellä oli ankea lapsuus. Hänen ainoa nukkensa nimittäin hävisi mystisesti aina marraskuussa. Jouluisin äiti sai aina vain kaksi lahjaa. Toisessa oli se nukke ja toisessa pullapoika. Tarina ei kerro, oliko pullapoika aina se sama.

Kirjoitti: mea 11:02 | Jälkipuheet (13)

Mikään, siis e-i-n-i-i-n-m-e-l-k-e-i-n-y-h-t-ä-ä-n-m-i-k-ä-ä-n ole taivaallisempaa kuin miehen kädet hieromassa päänahkaa ja niskaa. Ja vaikka vähän selkääkin. Ja varpaita!

Mahtaisikohan Erityisavustaja innostua uudelleenkouluttautumisesta parturi-kampaajaksi. Ja miksei saman tien hierojaksikin.

Jos se saa joululahjaksi toivomansa 18-kesäisen hyväpeppuisen eetttisen kummilapsen. Ehkä sitten?

Kirjoitti: mea 17:55 | Jälkipuheet (1)

Minulla oli eilen täydellinen suunnitelma. Laten viimekertainen on muistissa ja näkyy edelleen takaraivolla: tukka on päälaelta liian lyhyt mutta ikävä kyllä kuusi viikkoa tekee hyvin häijyä alkujaan rokisti silmän päälle viistotulle otatukalle. Pakko päästä parturiin heti, huomasin eilen.

Suunnitelman taustoittamiseksi katsahdus heikkoon lihaani. Minulla on se kiltin ihmisen ominaispiirre, että en haluaisi loukata ketään ja jos pakko on valita, niin otan mieuummin itse selkääni kuin potkaisen henkisesti toista. Minä olen juuri niitä ihmisiä, jotka eivät voi mennä tutun, en edes kaverin äidin serkun tutun entisen työtoverin putiikkiin, koska en kehtaisi lähteä ostamatta pois. No, te tiedätte, jotka olette kokeneet tunteen. Meikäläisten kampaajasuhteet ovat erityisen vaikeita: ei kehtaa vaihtaa, sillä jos uusi on huono, ei kehtaa tulla takaisin. Vähän kuin avioliitto: jos on huono suhde, ei kehtaa huomauttaa mutta poiskaan ei voi lähteä, kun se toinen voi loukkaantua. Jos taas suhde on hyvä hyvä, niin sitten se on niin hyvä, että sanomattakin tietää, miten päin maa makaa milloinkin. No, kyllä te tiedätte. Kampaajan ja asiakkaan suhde on kuin satojen sokkotreffien kautta hyvään ja kestävään suhteeseen yrittämistä. Yksinkertaiset asiat joskus vaan ovat monimutkaisia.

Siispä soitin Laten Saluuniin kokemuksen tuomalla varmuudella siitä, että siellä vastaa aina puhelimeen Saluunin toinen työntekijä, jolle olin valmistautunut selittämään epämääräisesti jotain kiireestä ja muka-olemaan-tajuamatta-että-kampaamoissa-aina-tilattaessa-pitää-sanoa-kenelle-ajan-haluaa ja muutama varasuunnitelma ihan kielen päällä tarkoituksena varata aika sille toiselle ja kärsiä Laten suhteen häpeät ja katseet ja huonot omattunnot ja loukkaantumiset kuin kuka tahansa asiansa hallitseva aikuinen nainen. No siellähän vastasi sitten poikkeuksellisesti Late itse. Ensimmäisen kerran ikinä. Arvatkaa, kehtasinko sanoa, että et sinä vaan se toinen.

Mutta tänään kyllä sanon, ettei sitten mitään syrjähyppyjä. Otetaan vaihteeksi ihan vaan perinteisellä virkanaismaisella tyylillä. On tullut aika tehdä suhteesta Laten kanssa järkiavioliitto.

Kirjoitti: mea 08:08 | Jälkipuheet (10)

Että nytkö sitten lapset jäävät ilman äitiään ja kodin laatuaikaa ja joutuvat hunningolle potkimaan kirkosta palaavia mummuja, kun sunnuntaiaukiolot vievät lapsilta äidit kauppojen kassoille. Samaan aikaan halutaan kuitenkin kirjastontädit sunnuntaiksi töihin, koska sitä sunnuntain laatuaikaa he viettäisivät nimenomiten kirjastossa. Kirjastontädeillä ei ilmeisesti olekaan lapsia? No eihän niillä; vanhojapiikoja kaikki tyynni. Eikä vissiin lapsia ole myöskään poliiseilla, sairaanhoitajilla, toimittajilla, papeilla, lääkäreillä, kioskin tädeillä eikä hälytyskeskusten ja taksien päivystäjillä? Vain kaupan kassatädeillä on lapsia, jotka nyt yhtäkkiä kovasti alkavat kärsiä.

Onneksi naisten ylistämän Sari Sankariäidin lapset sentään saavat äidin kotiin. Aina, kun Sari kansanedustajan töiltään ja kaupunginvaltuuston kokouksiltaan ehtii. Mutta pientähän se on, ehkä vaivaiset 10-12 tuntia päivässä ja päälle valtuuston istunnot [ainakin, jos uskomme joskus taannoin Tanja Vienonen-Karpela-Saarela-Karpela-Sankariäidin kuvausta päivänsä kulusta]. Hämmästelen muuten sitä, että Sari Sankariäidille tieto lastensa määrästä ja olemassaolosta tuli tällä tavalla aivan yllättäen. Ilmeiseti hän ei ollut kerinnyt lapsiaan laskemaan lähtiessään kansanedustajaksi, kaupunginvaltuutetuksi ja suostuessaan ministeriksi.

Miesten koulun rinnalle pitää perustaa naistenkoulu, jonka perustutkintovaatimuksissa olisi aika monta opintoviikkoa suhteellisuudentajua ja muiden huomioon ottamista. Niin kauan, kun ei päästä sopuun siitä, kuka on tasa-arvoisempi toista ja millä mittarilla kenenkin lapset ovat arvokkaampia ja oikeutetumpia laatuaikaan ja kenen työ on arvokkaampaa kuin toisen, en lähtisi huutelemaan tasa-arvon perään lasten selkien taakse piiloutuen. Talonpoikaisen järjen ja suhteellisuudentajun käyttö ei myöskään ole kielletty. Ja ihan se Ojalan laskuoppikin oliisi hyvä hallita.

Kirjoitti: mea 12:48 | Jälkipuheet (0)

Perjantaina iski päällensä niin vastustamaton halu, että oli ihan pakko paistaa puolentoista kilon harmaatuoresuolattu verkkoon tungettu mötkäle sian ahteria hillitsemään valtaisaksi paisunutta lihanhimoa. Eikä mikään kinkunkaltainen lihavalmiste vaan ihan oikeaa sian takalistoa. Lievänä vastoinkäymisenä kinkkusen paistoon ilmeni paistopaikalla sijainnut ultrahypermoderni kiertoilmauuni, jonka symboliikka ei oikein auennut.

Tiesin uunin kiertoilmaksi puhutun perusteella ja siksikin, että nappulassa oli tuulettimen kuvaa ehken esittävä laivan potkuria muistuttava symboli. Kun kytkin uunin potkurille, alkoi valtaisa tuuletus mutta ei juurikaan paiston kaltaista olotilaa ennakoivaa lämmitystä. Niinpä näppäränä tyttönä valitsin symbolin, jossa ei ollut potkuria vaan kaksi sahanterää ja työnsin pikkuahterin uuniin ja laskin, että kolmen tunnin päästä pääsisi herkkuun käsiksi. Ja sitten saunaan.

Kahden tunnin saunottelun jälkeen kurkistin uuniin, jossa pötkötteli täsmälleen saman näköinen kalpea liha kuin paistoa aloitellessa. Lämpöä kyllä oli ja jonkinlaista puhallustakin mutta ei se oikein tuntunut vaikuttaneen lihaan lehmän hengityksenkään vertaa. Järkeilin, että ehkä sahalaitasymboli oli sittenkin väärä valinta ja löysin namiskasta kaksi suoraa viivaa. Mahtoiko olla myös potkuri, en muista. Mutta kun sen kytkin päälle, niin johan alkoi tapahtua, melkin silmälasit sulivat päähän.

Pöhisytin porsaan pyllyä vielä reippaat pari tuntia uudella valinnalla. Yhteensä lähes viisi nälkäistä, kuolaa valuttavaa tuntia. Mutta kyllä kannatti. Ikinä en niin hyvää kinkkua ole syönyt. Olisin voinut vaikka mennä naimisiin sen sian kanssa. Mutta se loppui jo sunnuntaina.

Kirjoitti: mea 11:31 | Jälkipuheet (4)

Nostan hattua kaikille naisten- ja avokotitakkavinkki-lehtien sekä sisustusohjelmien uutterille toimittajille, jotka turhautumatta joka joulunalusaikaan jaksavat vinkittää, mikä on juuri tämän joulun trendiväri ja miten rakennetaan tyylikäs ja erilainen joulu.

Luulisi nimittäin kypsyttävän kaiken sen valistustyön jälkeen huomata, kuinka parvekkeet ja olohuoneen ikkunat muistuttavat lähinnä thai-hierontapaikkojen näyteikkunoilta vilkkuvine värivalokaapeleineen ja muovisine männynoksineen.

Kirjoitti: mea 12:07 | Jälkipuheet (4)