Voi Mea!
Muistan vastaavantyyppisen tunteen oman isäni kohdalla, kun teholle oli annettu soittolupa anytime. Huoli on ikävä pielus, mutta ei siitä ihmislapsi eroonkaan pääse. Tunne on kuitenkin se, minkä varassa oikeat asiat koetaan.

Voimia!

Muutamassa päivässä olen oppinut paljon. Muun muassa, että Blogodobirskissä asuu paljon viisautta ja empatiaa. Ja eiköpä vaan se empatia hiukan aina ala itkettää. Mikähän siinäkin oikein on.

Siinä on se tunne. Virtuaali-itkukin on sallittua vaikka ei se [terapiamielessä ehkä] aitoa korvaa. Anonyymiblogienkin takana on oikeita ihmisiä, jotka tuntevat ja elävät. Anonyymikamukin on kamu. ;---}

Tuon puhelinsoiton odottaminen on äärettömän raskasta varsinkin jos tietää että kyse ei ole viikoista vaan enää päivistä ja mikä tahansa hetki on viimeinen mutta kun se soitto sitten tulee niin se on omalla tavallaan rauhoittava.

Sen jälkeen ei tarvitse enää pelätä vaan sen jälkeen kaikki on selvää. Lähimmäisellä ei enää ole silloin paha olla vaan tuska on ohitse ja meille jälkeenjääville alkaa hidas toipumisen aika.

Anonyymikamut ovat joskus kamuista parhaita, kun heille uskaltaa avautua enemmän kuin vaikka äidille.

Ristitiriita raastaa, toisaalta toivoo ja toisaalta haluaa, että elämätöntä elämää ei pidettäisi yllä. Vaan mistä sen tietää, ihmeitä tapahtuu. Kukapa uskaltaisi ottaa jumalan roolin ja päättää, milloin niitä ei enää tapahdu.

Halaus ja silitys.

:}