Jalokiviä ja kiikareita : numero 2
Lyhyttavara, 2023

Kirjallinen aikakauskirja Jalokiviä ja kiikareita on jo toisessa numerossaan. Jatkuvuus on todistettu. Pääkirjoituksessaan Karri Kokko ottaa kantaa keväällä velloneeseen keskusteluun runoudesta ja runokritiikistä ja toteaa jatkavansa avustajineen intohimoisesti runouden asialla. Kritiikkiä Jalokiviä ja kiikareita ei kuitenkaan tarjoa; siihen liittyvä operointi ei houkuttele, mutta Kokko toivottaa esseen ja kritiikin välimaastossa liikkuvat tekstit tervetulleiksi.

Lisäksi tässä numerossa listataan sivun verran uuden tunnustuspalkinnon, Lyhytawardin, voittajia. Nämä ovat siis Karri Kokon poimintoja runouden, kokeellisen kirjallisuuden ja muun mielenkiintoisen saralta. Näistä saa erinomaisia lukuvinkkejä ja niiltä osin kuin itse tunnustuksen saaneita tunnen, olen kyllä samaa mieltä.

Mukana on taas koko joukko tekijöitä runouden ja visuaalisen runouden alalta. Visuaalinen runous on vielä minulle vähän vaikeasti ymmärrettävä alue: Hermanni Härmälän ”Unieni siipikarja”, johon on skannattu kärpäsiä, on selkeämpi, mutta Taina Korhosen aseemisten runojen savukiekuroiden tulkintaan ymmärrykseni ei enää riitä. En tajua tämän kielioppia.

Teksteissä on mielenkiintoista tavaraa. Marissa Mehrin kirjoitus Budapestin silloista, Hanna Syrjämäen tietovisarunot, Satu Kaikkosen runsas runokattaus… kiehtovaa! Rohkenen siis suositella tämänkertaiseen numeroon tarttumista myös kirjaimilla esitetyn runouden ystäville.

Päätän näkemykseni pantoumiin:

Idän ja lännen välillä on neljä siltaa.
Hienoisten voimien…
Framför rosettfönstrets löfte föredrar vi torvoffrets basaltägg.
Joku laskee kuukausia sormillaan.

Hienoisten voimien
hakemistokorttiin ei ole kirjoitettu mitään.
Joku laskee kuukausia sormillaan.
Kirjoitinko jo aiemmin erilaisista pimeistä?

Hakemistokorttiin ei ole kirjoitettu mitään.
Pilvet vaelsivat selkää hiljaisina ja vaatimattomina linnoituksina.
Kirjoitinko jo aiemmin erilaisista pimeistä?
Yksisoluinen organismi.

Pilvet vaelsivat selkää hiljaisina ja vaatimattomina linnoituksina.
Framför rosettfönstrets löfte föredrar vi torvoffrets basaltägg.
Yksisoluinen organismi.
Idän ja lännen välillä on neljä siltaa.

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla
Tammi, 2023
Suom. Kristiina Rikman
270 s.

Lucy Bartonista olemme saaneet lukea jo muutamasta kirjasta, viimeksi Voi William! -romaanissa, jossa perattiin Lucy Bartonin ja William Gerhardtin avioliittoa, sen päättymistä ja Williamin matkaa sukujuurilleen. Nyt Lucyn ja Williamin tiet jälleen yhdistyvät, kun Yhdysvaltoihin iskee Covid-19. William on tieteentekijänä nopeasti kartalla tilanteesta ja pelastaa Lucyn New Yorkista viemällä tämän Maineen asumaan syrjäseuduille.

Koronaromaani, siis, ja muutenkin tässä sivutaan monia ajankohtaisia kysymyksiä: on George Floydin kuolema ja Black Lives Matter -mielenosoitukset, Capitolin valtausta ja Trumpia hieman. Ei paljon, sillä pääpaino on Lucy Bartonin mielenliikkeissä ja ihmissuhteissa, mutta riittävästi tekemään romaanista selkeän ajankuvan 2020-luvun alkuvuosista.

Hitusen epäilytti, onko aihe vielä liian tuore, jotta romaania jaksaisi lukea, mutta hyvin tämä toimi. Iso syy siihen on tietysti se, miten Elizabeth Strout on yksinkertaisesti taitava kirjoittaja. Stroutin suomentajaa Kristiina Rikmania on toki myös kehuttava: hän on jälleen kerran tulkinnut Stroutin kirkkaan tekstin kuulaaksi suomeksi.

Tuttua on Stroutin tapa kuljettaa tarinaa Lucy Bartonin äänellä. Tämä on tarina, jota kerrotaan jälkeenpäin, ja se näkyy kertojanäänen huomautuksina ja jälkiviisauksina. ”Kerron teille nyt ihmisistä, joihin tutustuimme”, ”Ja sitten tämä!”, ”Ja sanottavahan tämäkin on”. Pidän Bartonin kertojanäänestä, siitä tulee lämmin ja välitön olo.

Kuten edellisessäkin kirjassa, Williamin ja Lucyn tyttäret Chrissy ja Becka ovat myös tärkeässä osassa. Williamin ystävä Bob Burgess (tuttu kirjasta Olive, taas!) auttaa Williamia ja Lucya asettumaan Maineen ja hänestä tulee vähän yllättäen Lucylle tärkeä ystävä. Palvelutaloon asumaan asettunut Olive Kitteridgekin esiintyy lyhyesti; Olive ja Lucy eivät sentään tapaa toisiaan.

Strout on luotettava kirjailija, joka ei taida kirjoissaan koskaan tehdä kovin suuria loikkia tuntemattomaan. Sen sijaan hän vangitsee tutut ainekset jälleen uusiksi tarinoiksi varmuudella, jota kelpaa kadehtia. Ilahduttava kirja!

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatun ja Patun fantasiaseikkailu
Otava, 2023
48 s.

Jo 20. varsinainen Tatu ja Patu -kirja on tavallista pidempään odotettu teos. Aikaisemmin Tatu ja Patu -kirjoja on ilmestynyt yksi vuodessa, mutta viime vuonna Aino Havukainen ja Sami Toivonen pitivät ansaitun välivuoden. Uusi kirja on siten erityisen tervetullut. Tatun ja Patun fantasiaseikkailu kuuluu Tatun ja Patun uskomattomat seikkailut -sarjaan, jonka aikaisempia osia ovat Tatu ja Patu supersankareina ja Tatun ja Patun avaruusseikkailu.

Ollaan siis genreviihteen äärellä. Tatun ja Patun fantasiaseikkailu ottaa kimpun fantasiatarinoiden kliseitä, ravistelee ne uuteen outolalaiseen asentoon ja pistää Tatun ja Patun seikkailemaan kiehtovassa fantasiamaailmassa. Kirjan kansilehdiltä löytyy luonnollisesti fantasiamaailman, Kadonneen usvan maan, kartta, jossa on jo paljon herkullista vitsailua, viittauksia fantasiatarinoihin ja sanaleikkejä: oma suosikkini on Caŝtutjos-kosket.

Tarina alkaa, kun Tatu ja Patu lukevat Legenda Avathorin valtiattaresta -kirjaa (37. kertaa). Iltapesulla peilikaapista paistaa mystinen valo. Pojat varustavat itsensä Patuman Suihkuvelhoksi ja Tatuman Tahnaparraksi ja päätyvät ryömimään kaapin läpi ja löytävät itsensä Avathorin valtakunnasta, jossa valtiatar Una kaipaa heidän apuaan. Maaginen alkukivi on varastettu ja se pitäisi löytää! Tatuman ja Patuman saavat luonnollisesti avukseen muutaman seikkailijan ja näin pelastusretki voi alkaa.

Tatun ja Patun fantasiaseikkailu on takuutoimivaa Tatu ja Patu -viihdettä. Tarina on hauska ja kuten aina, sivuilla on runsaasti tutkittavaa ja etsittävää niin lapsille kuin aikuisille. Taukoja julkaisuaikataulussa saa ehdottomasti pitää, jos se auttaa pitämään kirjasarjan laadun näin korkealla.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Kirsti Kuronen: Paha puuska
Karisto, 2015
75 s.

Kirsti Kuronen on suomalaisen säeromaanin pioneeri, joka kirjoitti säeromaaneja jo varhain. Paha puuska on vuodelta 2015. Muodoltaan pieni säeromaani käsittelee suurta ja raskasta aihetta: se kertoo Hillasta, jonka veli Lauri menee junan alle. Hillalle jää vain tyhjyys ja kysymykset: miksi? Mitään syytä ei kuitenkaan ole.

Tällainen vaikea aihe sopii säeromaaniin hyvin: säkeiden näennäinen kepeys  tasapainottaa aiheen raskautta. Kuronen sanoo vähällä paljon. Tapahtumat käydään läpi nopeasti, tarina etenee vauhdilla, mutta tunteita ehditään silti käsitellä paljon. Sujuvasti etenevä teksti toimii varmasti hyvin monen tasoisille lukijoille.

Vaikka tämä nuortenkirja onkin ja nuorista kertoo – Hilla on 14-vuotias – niin tunteet ovat tietysti yhtä lailla päteviä aikuisillekin. Kyllä tämä tarina aikuisellekin lukijalle ihon alle pääsee. Jos on ikinä joutunut kohtaamaan vastaavan menetyksen tai edes miettimään jonkun kohdalla ”miksi”, Paha puuska puhuttelee kyllä.

Eikä Kuronen tietenkään anna mitään lopullista vastausta, sellaistahan ei voi saada, mutta jotain näkemystä sentään. Kannattaa siis olla välittämättä kirjan aika kamalasta kansikuvasta ja tutustua Hillan tarinaan. 

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.