Henriikka Tavi: Pinnan alla (epälibretto)
Poesia, 2023
28 s.

Henriikka Tavin laatima Pinnan alla (epälibretto) saapui osana Poesiavihkojen tilausta. Kiinnostavaa niin, tuskin olisin tähän muuten tarttunut. Kannen partituuri ohjaa ajatukset musiikin suuntaan, niin nimen tarkennuskin, olkoonkin etuliitteellä epä-. Esittävästä taiteesta onkin kyse: Pinnan alla on teksti säveltäjä Tiina Myllärisen samannimiseen paikkasidonnaiseen äänitaideteokseen.

Teoksen aiheena on ekokriisi, norpat ja mielen defenssit, projisoinnit ja representoinnit ja ties mikä – osana työssä on ollut psykoanalyytikkokin. Teoksesta on rakentunut jonkinlainen norppalabyrintti, tilassa koettava teos. Sitä lukija pääsee nyt tämän epälibreton kautta ihmettelemään.

Tilassa koettava teos ei tietenkään paperilta täysin aukene. Tavi on onneksi pyrkinyt auttamaan asiaa: tässä teoksessa on kuvattu tilan kartta ja tekstit on numeroitu siten, että lukijan on mahdollista ikäänkuin liikkua tilassa ja kohdata tekstejä samalla tapaa kuin niitä tilassa liikkuessaan kohtaisi. 

Mukana on monenlaista ainetta, tietokirjallisuudesta norpankieliseen runouteen, kansanperinnettä ja faktatietoa. Norppuuteen tulee monenlaista näkökulmaa ja jos ei ole vallan aiheen asiantuntija, voi jopa oppia jotain uutta. Tiedon lisäksi tarjolla on runsaasti tunnetta, monenlaisia vaikutelmia. 

Lähinnä tästä jää sellainen ajatus, että olisipa mukava nähdä taideteos. Tällaisenaan, itse teosta näkemättä, kokemus tuntuu jäävän vähän vaillinaiseksi, vaikka Pinnan alla ajatuksia herättävää materiaalia sisältääkin.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Éric Vuillard: Päiväkäsky
Siltala, 2019
Suom. Lotta Toivanen
148 s.

Seuraavaa luettavaa kirjaa pohdiskellessani Yle Areenaan tullut Babylon Berlin -tv-sarjan neljäs kausi innosti poimimaan hyllystä Éric Vuillardin Päiväkäskyn. Olin lainannut tämän teoksen kirjastosta aikaa sitten, koska pidin Vuillardin Kongosta. Päiväkäsky käsittelee natsien valtaannousua, joten se sopii hienosti sekä Babylon Berlinin että päivänpolitiikan seuraksi.

Vuillard kuvaa pienessä teoksessaan – vain 150 pientä sivua – kahta tapahtumaa. Ensinnäkin on tapaaminen natsijohdon ja saksalaisen teollisuuseliitin kanssa vuonna 1933, tarkoituksena rahoittaa natsipuoluetta. Rahaa myös tulee: nämä 24 miestä, jotka edustavat saksalaisia suuryrityksiä kuten Opel, Siemens, Krupp, Agfa, Varta, BASF, Bayer ja Allianz, avaavat kirstunsa ja rahoittavat Adolf Hitleriä avokätisesti.

Toisena tapahtumana kuvataan Anschlussia, kun Itävalta liitettiin Saksaan maaliskuussa 1938. Kirjassa kerrotaan kansleri Schuschniggin ja Hitlerin kylmäävästä tapaamisesta, jossa Hitler raivoaa Schuschniggille. Pääsemme kärpäseksi kattoon Ribbentroppin jäähyväislounaalle Downing Streetillä Neville Chamberlainin kanssa ja katsomaan, miten saksalaisten joukot vyöryvät Itävaltaan – tavalla, joka lopulta voisi olla Saksalle jopa nöyryyttävä, ellei asiaa olisi hoidettu mediassa taidokkaasti. Blitzkrieg oli vuonna 1938 vain toiveikas iskulause, käytännössä ruuhkaan juuttuneita panssarivaunuja.

Vuillardin tyyli on tuttu: hän kertoo historiallisista tapahtumista kaunokirjalliseen tapaan. Tyyli on hienostunut, sopivasti ivallinen ja pisteliäs. Kustantaja on luokitellut teoksen historiaan, mutta kirjastossa kirja oli silti kaunokirjallisuuden hyllyluokassa. Ranskalaisittain tyylilaji on récit, kerrontaa, siis jonkinlaista historiallista esseetä kaunokirjallisin maustein. Teos voitti parhaan romaanin Goncourt-palkinnon. Valtavia kaunokirjallisia vapauksia Vuillard ei ota, vaikka Päiväkäsky ei ihan perinteisin tietokirja olekaan.

On joka tapauksessa selvää, että Päiväkäsky on ansiokas teos, joka kuvaa hienosti vaivihkaista luisumista pahuuteen. Vuillard kirjoittaa: “Ihminen ei koskaan putoa kahdesti samaan kuiluun. Mutta hän putoaa aina samalla tavalla, naurettavana ja kauhuissaan.” Siinäpä ajateltavaa. Lotta Toivasen suomennos on totutun luontevaa ja viehättävää työtä, on ilo, että meillä on näin taitavia suomentajia.

Hän pelkää saksalaisten pian hyökkäävän ja rukoilee Miklasta hyväksymään sopimuksen ja nimittämään Seyss-Inquartin sisäministeriksi. Seyss-Inquart ei ole mikään hirviö, Schuschnigg vakuuttaa, hän on maltillinen natsi, tosi isänmaanystävä.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Jalokiviä ja kiikareita : numero 2
Lyhyttavara, 2023

Kirjallinen aikakauskirja Jalokiviä ja kiikareita on jo toisessa numerossaan. Jatkuvuus on todistettu. Pääkirjoituksessaan Karri Kokko ottaa kantaa keväällä velloneeseen keskusteluun runoudesta ja runokritiikistä ja toteaa jatkavansa avustajineen intohimoisesti runouden asialla. Kritiikkiä Jalokiviä ja kiikareita ei kuitenkaan tarjoa; siihen liittyvä operointi ei houkuttele, mutta Kokko toivottaa esseen ja kritiikin välimaastossa liikkuvat tekstit tervetulleiksi.

Lisäksi tässä numerossa listataan sivun verran uuden tunnustuspalkinnon, Lyhytawardin, voittajia. Nämä ovat siis Karri Kokon poimintoja runouden, kokeellisen kirjallisuuden ja muun mielenkiintoisen saralta. Näistä saa erinomaisia lukuvinkkejä ja niiltä osin kuin itse tunnustuksen saaneita tunnen, olen kyllä samaa mieltä.

Mukana on taas koko joukko tekijöitä runouden ja visuaalisen runouden alalta. Visuaalinen runous on vielä minulle vähän vaikeasti ymmärrettävä alue: Hermanni Härmälän ”Unieni siipikarja”, johon on skannattu kärpäsiä, on selkeämpi, mutta Taina Korhosen aseemisten runojen savukiekuroiden tulkintaan ymmärrykseni ei enää riitä. En tajua tämän kielioppia.

Teksteissä on mielenkiintoista tavaraa. Marissa Mehrin kirjoitus Budapestin silloista, Hanna Syrjämäen tietovisarunot, Satu Kaikkosen runsas runokattaus… kiehtovaa! Rohkenen siis suositella tämänkertaiseen numeroon tarttumista myös kirjaimilla esitetyn runouden ystäville.

Päätän näkemykseni pantoumiin:

Idän ja lännen välillä on neljä siltaa.
Hienoisten voimien…
Framför rosettfönstrets löfte föredrar vi torvoffrets basaltägg.
Joku laskee kuukausia sormillaan.

Hienoisten voimien
hakemistokorttiin ei ole kirjoitettu mitään.
Joku laskee kuukausia sormillaan.
Kirjoitinko jo aiemmin erilaisista pimeistä?

Hakemistokorttiin ei ole kirjoitettu mitään.
Pilvet vaelsivat selkää hiljaisina ja vaatimattomina linnoituksina.
Kirjoitinko jo aiemmin erilaisista pimeistä?
Yksisoluinen organismi.

Pilvet vaelsivat selkää hiljaisina ja vaatimattomina linnoituksina.
Framför rosettfönstrets löfte föredrar vi torvoffrets basaltägg.
Yksisoluinen organismi.
Idän ja lännen välillä on neljä siltaa.

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla
Tammi, 2023
Suom. Kristiina Rikman
270 s.

Lucy Bartonista olemme saaneet lukea jo muutamasta kirjasta, viimeksi Voi William! -romaanissa, jossa perattiin Lucy Bartonin ja William Gerhardtin avioliittoa, sen päättymistä ja Williamin matkaa sukujuurilleen. Nyt Lucyn ja Williamin tiet jälleen yhdistyvät, kun Yhdysvaltoihin iskee Covid-19. William on tieteentekijänä nopeasti kartalla tilanteesta ja pelastaa Lucyn New Yorkista viemällä tämän Maineen asumaan syrjäseuduille.

Koronaromaani, siis, ja muutenkin tässä sivutaan monia ajankohtaisia kysymyksiä: on George Floydin kuolema ja Black Lives Matter -mielenosoitukset, Capitolin valtausta ja Trumpia hieman. Ei paljon, sillä pääpaino on Lucy Bartonin mielenliikkeissä ja ihmissuhteissa, mutta riittävästi tekemään romaanista selkeän ajankuvan 2020-luvun alkuvuosista.

Hitusen epäilytti, onko aihe vielä liian tuore, jotta romaania jaksaisi lukea, mutta hyvin tämä toimi. Iso syy siihen on tietysti se, miten Elizabeth Strout on yksinkertaisesti taitava kirjoittaja. Stroutin suomentajaa Kristiina Rikmania on toki myös kehuttava: hän on jälleen kerran tulkinnut Stroutin kirkkaan tekstin kuulaaksi suomeksi.

Tuttua on Stroutin tapa kuljettaa tarinaa Lucy Bartonin äänellä. Tämä on tarina, jota kerrotaan jälkeenpäin, ja se näkyy kertojanäänen huomautuksina ja jälkiviisauksina. ”Kerron teille nyt ihmisistä, joihin tutustuimme”, ”Ja sitten tämä!”, ”Ja sanottavahan tämäkin on”. Pidän Bartonin kertojanäänestä, siitä tulee lämmin ja välitön olo.

Kuten edellisessäkin kirjassa, Williamin ja Lucyn tyttäret Chrissy ja Becka ovat myös tärkeässä osassa. Williamin ystävä Bob Burgess (tuttu kirjasta Olive, taas!) auttaa Williamia ja Lucya asettumaan Maineen ja hänestä tulee vähän yllättäen Lucylle tärkeä ystävä. Palvelutaloon asumaan asettunut Olive Kitteridgekin esiintyy lyhyesti; Olive ja Lucy eivät sentään tapaa toisiaan.

Strout on luotettava kirjailija, joka ei taida kirjoissaan koskaan tehdä kovin suuria loikkia tuntemattomaan. Sen sijaan hän vangitsee tutut ainekset jälleen uusiksi tarinoiksi varmuudella, jota kelpaa kadehtia. Ilahduttava kirja!

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.