Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa : Väärässä olemisen historia
Siltala, 2023
267 s.

Sirpa Kähkösen äiti Riitta kuoli keväällä 2022 pitkään sairastettuaan. Kirjailija käsittelee asioita kirjoittamalla, niinpä äidin kuolema sai Kähkösen kirjoittamaa tilintekoa äitinsä elämästä. Äidin eläessä Kähkönen ei tämän päiväkirjoihin kajonnut, mutta kuoleman jälkeen päiväkirjoista löytyi kiehtova nuori nainen, jonka elämään vaikuttivat niin menneiden sukupolvien taakat kuin oman elämän mullistukset, suurimpana nuoruudessa koettu vakava liikenneonnettomuus.

Äidin suku on lukijoille tuttua: Riitta Kähkösen vanhemmat Lauri ja Anna Heleena ovat toimineet esikuvina Kähkösen Kuopio-sarjan Lassille ja Annalle. Myös tosielämä suvussa on oltu kommunisteja, muutettu Neuvostoliittoon ja kadottu Stalinin vainoissa. “Joka kerta kun piikkilankaa on alettu vetää, on vaistolla päädytty väärälle puolen ja hävinneiden joukkoihin, on syöty piikkimurikkaa ja ruohoa.”

Nimi 36 uurnaa viittaa perhehautaan, johon – kuten käy ilmi – mahtuu 36 uurnaa. Tieto on odottamaton; Riitta-äidin piti olla viimeinen, joka tähän hautaan lasketaan. Kähkönen päättää kerätä 36 esinettä äidin mukaan viimeiselle matkalle. Näitä esineitä ja niihin liittyviä muistoja Kähkönen käy kirjassa läpi, dialogissa kuolleen äidin kanssa. Keskustelu on herkkää ja koskettavaa ja – kokeneen, taitavan kirjailijan työtä kun on – myös taiteellisesti korkeatasoista.

Teoksesta piirtyy nuoren naisen kasvunvaiheet 1950-luvulla, suhteessa Kähkösen omiin nuoruusvuosiin 1970-luvulla. Miten äidin mieli murtui, millaiset ainekset lapsuudenkodista tuli, miten se periytyi tyttärelle. Kähkönen on avoin, rehellinen ja haavoittuvainen. Huomion kiinnitti yksi iso aukko: isä. Riitan isä ja Sirpan ukki Lauri on kirjassa tärkeä henkilö ja molempien naisten elämässä merkittävä ihmissuhde, mutta Riitan puoliso ja Sirpan isä jää tyystin pois kirjasta; häneen viitataan kai kerran, kun mainitaan avioero. Tämä on kirja äidistä, ymmärrän, mutta isän näin täydellinen poissaolo herättää kysymyksiä, etenkin kun äiti on ollut vanhempana kovin epävakaa.

36 uurnaa on hieno kirja, joka kiinnostaa varmasti monenlaisia lukijoita. Kuopio-sarjan ystävät saavat siitä uusia näkymiä sarjan taustalle, äitisuhteita pohdiskeleville se antaa pureskeltavaa ja läheisen menettäneille lohtua. Kirja on Tampereellakin kirjastossa varatuimpien listalla, mikä ei yllätä lainkaan.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Juha Hurme: Kenen Kalevala?
SKS Kirjat, 2023
183 s.

Vuoden 2023 Kalevalan päivänä kohtasin ensimmäistä kertaa karjalaista vastarintaa Kalevalaa kohtaan. Kun tarkemmin asiaa miettii, niin onhan tässä oma kummallisuutensa: Kalevalan päivää juhlitaan nimenomaan suomalaisen kulttuurin päivänä, mutta Kalevalan runothan on kerätty pääasiassa Karjalasta. Edustavatko ne nimenomaan suomalaista kulttuuria? Niin asia on haluttu nähdä.

Kalevalan synty ei ole yksinomaan kirjallinen projekti. Se on myös poliittinen ja taiteellinen projekti. Usein jää unohduksiin se, että Kalevala sellaisena kuin me sen tunnemme on Elias Lönnrotin luomus, ei mikään yksi totuus suomalaisen kansan muinaisrunoista. Kalevala on taide-eepos, jonka Lönnrot kokosi, suodatti ja järjesteli mielensä mukaan.

Tuoreimmassa kirjassaan Kenen Kalevala? Juha Hurme tarttuu tähän kysymykseen tyylilleen uskollisena. Luvassa on siis perehtynyttä historian perkaamista, historian suurmiesten tuulettamista ja perusteellista kuvausta siitä, miten Kalevalan materiaali on kerätty. Ei Lönnrotin työpanosta sovi vähätelläkään: piirilääkärin töiden ohella Lönnrot kulki Hurmeen varovaisen arvion mukaan 15 000 kilometriä hankalmissa maastoissa keräten säkeitä. Työ on arvokasta; on toki parempi, että aineisto on kerätty ja kirjattu talteen kuin että sen olisi annettu kadota unohduksiin.

Mutta että Kalevala olisi Suomen kansan muinainen eepos? Ei. Annetaanpa Hurmeen selittää:

On selvää, että jos Lönnrot olisi julkaissut nykyisessä mielessä tieteellisyyden vaatimukset täyttävän kansanrunokokoelman Kalevala-49:n sijaan, sillä ei olisi ollut aikalaisiin ja tuleviin sukupolviin sitä herättävää ja huumaavaa vaikutusta, mikä hänen romanttisella taide-eepoksellaan oli. Vaikutuksen voima paisui valtaviin mittoihinsa, koska Kalevalan väitettiin olevan sitä, mitä se ei ollut: aito kansaneepos. Kalevala on kuitenkin fakelorea, kansanperinteeksi väitettyä Lönnrotin sommitelmaa monenkirjavista aineksista.

Venäjän Karjalassa Kalevalaa kutsutaan karjalais-suomalaiseksi kansaneepokseksi; se ei siis ole yksin suomalainen, eikä kansalliseepos. Tämä on epäilemättä rehellisempi lähestymistapa. Osana suomalaisuuden rakentamistyötä itämerensuomalainen kulttuuri on nimetty suomalaiseksi kulttuuriksi ja siinä Hurme näkee kulttuurisen omimisen piirteitä, sillä karjalaiset ovat kuitenkin nykytiedon valossa oma kansansa, jolla on oma kielensä ja kulttuurinsa. Karjalaisuutta tutkineen Outi Fingerroosin mukaan kysymys on kuitenkin mutkikkaampi: osin kyse on luontevasta kulttuurisesta siirrosta ja toisaalta runojen tallentaminen on ollut palvelus tälle kulttuurille. Samalla karjalaisuuden hävittäminen kaiken taustalta on mielestäni epärehellistä.

Kaikkea tätä Hurme käsittelee kirjassaan oivasti. Kenen Kalevala? on varsin tiivis katsaus aiheeseen ja mukavan kansantajuinen. Toivottavasti se auttaisi tuomaan keskusteluun Kalevalasta tervetulleita lisäsävyjä ja ymmärrystä siitä, mitä Kalevala on ja mitä ei ole, ja mitä Lönnrot oikeastaan teki Kalevalaa kootessaan.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Elina Sallinen: Kehät
Poesia, 2023
97 s.

Elina Sallisen esikoisrunokokoelma on Poesian julkaisema, kanneltaan kauniin vihreä teos. Kun sisälle kurkistaa, ei välttämättä ylläty: tämähän näyttää poesialaiselta. Sallisen runous on sirpaleista, säkeet ovat lyhyitä katkelmia sieltä täältä.

Vaan mikä saa yhden sirpaleisen runon soimaan ja toista ei? Siinäpä kysymys, johon en välttämättä osaa vastata. Tämä ei nimittäin soinut, vaan lähinnä narskui. Paikoin Sallisen huomiot osuvat ja ilahduttavat. “– Pidän erityisesti ihmisistä, joita ei enää”, “Kissoista on tullut varovaisia, / on syytä uskoa:”. Tällainen aukinaisuus ja kesken jääminen viehättää.

Vastapainoksi on sitten näitä: “Jatkuu lintu.”, “Yksi käänne / lintuja puhkeaa.”, ”Vielä rantaa pitkin liikkuvat.” Teksti jää etäälle, eikä herätä uteliaisuutta, vaan enemmän turhautuneisuutta. Kielikuvat eivät viettele, vaan työntävät pois.

Samaa turhautumista olen kokenut Silja Järventaustan runouden äärellä. Järventausta on tietenkin palkittu, arvostettu runoilija, ja toisaalta Anna Hollingsworth ihastelee Kehiä Kulttuuritoimituksessa, joten on aivan mahdollista, että minä en vain oivalla jotain. Minulle näiden sirpaleiden väliin ei muodostu ihastuttavia merkitysten verkostoja.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Henriikka Tavi: Pinnan alla (epälibretto)
Poesia, 2023
28 s.

Henriikka Tavin laatima Pinnan alla (epälibretto) saapui osana Poesiavihkojen tilausta. Kiinnostavaa niin, tuskin olisin tähän muuten tarttunut. Kannen partituuri ohjaa ajatukset musiikin suuntaan, niin nimen tarkennuskin, olkoonkin etuliitteellä epä-. Esittävästä taiteesta onkin kyse: Pinnan alla on teksti säveltäjä Tiina Myllärisen samannimiseen paikkasidonnaiseen äänitaideteokseen.

Teoksen aiheena on ekokriisi, norpat ja mielen defenssit, projisoinnit ja representoinnit ja ties mikä – osana työssä on ollut psykoanalyytikkokin. Teoksesta on rakentunut jonkinlainen norppalabyrintti, tilassa koettava teos. Sitä lukija pääsee nyt tämän epälibreton kautta ihmettelemään.

Tilassa koettava teos ei tietenkään paperilta täysin aukene. Tavi on onneksi pyrkinyt auttamaan asiaa: tässä teoksessa on kuvattu tilan kartta ja tekstit on numeroitu siten, että lukijan on mahdollista ikäänkuin liikkua tilassa ja kohdata tekstejä samalla tapaa kuin niitä tilassa liikkuessaan kohtaisi. 

Mukana on monenlaista ainetta, tietokirjallisuudesta norpankieliseen runouteen, kansanperinnettä ja faktatietoa. Norppuuteen tulee monenlaista näkökulmaa ja jos ei ole vallan aiheen asiantuntija, voi jopa oppia jotain uutta. Tiedon lisäksi tarjolla on runsaasti tunnetta, monenlaisia vaikutelmia. 

Lähinnä tästä jää sellainen ajatus, että olisipa mukava nähdä taideteos. Tällaisenaan, itse teosta näkemättä, kokemus tuntuu jäävän vähän vaillinaiseksi, vaikka Pinnan alla ajatuksia herättävää materiaalia sisältääkin.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Éric Vuillard: Päiväkäsky
Siltala, 2019
Suom. Lotta Toivanen
148 s.

Seuraavaa luettavaa kirjaa pohdiskellessani Yle Areenaan tullut Babylon Berlin -tv-sarjan neljäs kausi innosti poimimaan hyllystä Éric Vuillardin Päiväkäskyn. Olin lainannut tämän teoksen kirjastosta aikaa sitten, koska pidin Vuillardin Kongosta. Päiväkäsky käsittelee natsien valtaannousua, joten se sopii hienosti sekä Babylon Berlinin että päivänpolitiikan seuraksi.

Vuillard kuvaa pienessä teoksessaan – vain 150 pientä sivua – kahta tapahtumaa. Ensinnäkin on tapaaminen natsijohdon ja saksalaisen teollisuuseliitin kanssa vuonna 1933, tarkoituksena rahoittaa natsipuoluetta. Rahaa myös tulee: nämä 24 miestä, jotka edustavat saksalaisia suuryrityksiä kuten Opel, Siemens, Krupp, Agfa, Varta, BASF, Bayer ja Allianz, avaavat kirstunsa ja rahoittavat Adolf Hitleriä avokätisesti.

Toisena tapahtumana kuvataan Anschlussia, kun Itävalta liitettiin Saksaan maaliskuussa 1938. Kirjassa kerrotaan kansleri Schuschniggin ja Hitlerin kylmäävästä tapaamisesta, jossa Hitler raivoaa Schuschniggille. Pääsemme kärpäseksi kattoon Ribbentroppin jäähyväislounaalle Downing Streetillä Neville Chamberlainin kanssa ja katsomaan, miten saksalaisten joukot vyöryvät Itävaltaan – tavalla, joka lopulta voisi olla Saksalle jopa nöyryyttävä, ellei asiaa olisi hoidettu mediassa taidokkaasti. Blitzkrieg oli vuonna 1938 vain toiveikas iskulause, käytännössä ruuhkaan juuttuneita panssarivaunuja.

Vuillardin tyyli on tuttu: hän kertoo historiallisista tapahtumista kaunokirjalliseen tapaan. Tyyli on hienostunut, sopivasti ivallinen ja pisteliäs. Kustantaja on luokitellut teoksen historiaan, mutta kirjastossa kirja oli silti kaunokirjallisuuden hyllyluokassa. Ranskalaisittain tyylilaji on récit, kerrontaa, siis jonkinlaista historiallista esseetä kaunokirjallisin maustein. Teos voitti parhaan romaanin Goncourt-palkinnon. Valtavia kaunokirjallisia vapauksia Vuillard ei ota, vaikka Päiväkäsky ei ihan perinteisin tietokirja olekaan.

On joka tapauksessa selvää, että Päiväkäsky on ansiokas teos, joka kuvaa hienosti vaivihkaista luisumista pahuuteen. Vuillard kirjoittaa: “Ihminen ei koskaan putoa kahdesti samaan kuiluun. Mutta hän putoaa aina samalla tavalla, naurettavana ja kauhuissaan.” Siinäpä ajateltavaa. Lotta Toivasen suomennos on totutun luontevaa ja viehättävää työtä, on ilo, että meillä on näin taitavia suomentajia.

Hän pelkää saksalaisten pian hyökkäävän ja rukoilee Miklasta hyväksymään sopimuksen ja nimittämään Seyss-Inquartin sisäministeriksi. Seyss-Inquart ei ole mikään hirviö, Schuschnigg vakuuttaa, hän on maltillinen natsi, tosi isänmaanystävä.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.