Jouni Inkala: Geenihymni
Siltala, 2023
199 s.

Jouni Inkala on pitkän linjan runoilija, jonka esikoiskokoelma ilmestyi jo vuonna 1992. Tämä Geenihymni on Inkalalta jo 15. kokoelma. Kirja on esineenä kaunis: paksu, kovakantinen ja tummanpunertava teos houkuttelee tarttumaan. Runokokoelmaksi teos on poikkeuksellisen kookas, sivuja on parisataa ja runoja paljon.

Tässä kohtaa pitää kyllä todeta, ettei runsaus välttämättä ole positiivinen asia. Nappasin Geenihymnin Siltalan kuvastosta runokirjan nappaamisen helppoudella, kiinnittämättä huomiota sivumäärään – joka oli kuvastossa vieläpä ilmoitettu alakanttiin. Runokokoelmien viehätyksestä osa perustuu tiettyyn kepeyteen ja helppouteen, joka tekee tutustumisesta turvallista. Tartu siinä sitten sivumäärältään romaanin mittaiseen runokokoelmaan. Teksti saa luistaa hyvin, jotta kokonaisuus ei tunnu aivan liian raskaalta.

Inkalan kohdalla valitettavasti tyyli hankasi vastaan, joten lukeminen tuntui raskaalta. Jo teoksen aloittava ”Sylkinäyte”-kantaatti lähtee hankalilta raiteilta. Jylhää kantaattitekstiä syljestä? “Sylki, huudamme sinulta apua! / Sylki, ole meihin heikkona!” Parodiatutkani värähtelee, mutta ei saa ihan kiinni, onko Inkala tosissaan vai ei.

Kokoelman aihepiirit pyörivät genomin ympärillä; alkuaineet ovat usein toistuva viittaus. “Liikkeellä on kovia kipuja / niiden tiheys / vastaa osmiumia.” Parhaimmillaan Inkala on runossa ”Isomeria”, siinä tyyli ja sisältö yhdistyvät tavalla, joka puhuttelee ja kiinnostaa. Kokonaisuutena Geenihymni on kuitenkin raskasta, työlästä luettavaa.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Anneli Kanto: Saalistetut
Crime Time, 2023
237 s.

Anneli Kannon Näkijä-dekkarisarja sai nopeasti jatkoa; Noora Näkijän esitellyt aloitusosa Haihtuneet ilmestyi vasta alkuvuodesta. Se oli kepeä dekkarijuttu, jossa ei rikospuolella suuria yllätyksiä tarjoiltu, mutta joka oli silti kelpo viihdettä mainion kameleonttimaisella päähenkilöllä.

Sama meno jatkuu toisessakin osassa, joskin pykälän raaempana, kuten Kanto itsekin kansiliepeessä myöntää. Noora Näkijä saa kutsun lähteä kausihommiin lomakeskukseen Lappiin ja mennäkö vai eikö -jahkailu saa ratkaisun, kun Nooran ystävän putkiremppa ajaa Nooran Lappiin ja ystävän alivuokralaiseksi Nooran kämppään remontin ajaksi.

Lapissa töitä piisaa ja korttien lukeminen turisteille tuo mukavasti tuloja, mutta lomakeskuksessa tapahtuu myös outoja asioita. Joku vaikuttaa vainoavan hiihtokeskuksen siivoojaa, mutta miksi? Siivoojaparka ei ole varakas tai vaikutusvaltainen, vaan ihan tavallinen uskovainen yksinhuoltaja, jolla on tekemistä teinityttärensä kanssa.

Meno käy raaemmaksi ja uhka vaarallisemmaksi. Noora tietysti sekaantuu tapaukseen, vaikka siivooja ei uskovaisena näkijästä niin välitäkään. Noora itse esittää omaa rooliaan, vaan kuinkas muut hiihtokeskuksen työntekijät? Ovatko kaikki sitä, mitä väittävät olevansa?

Saalistetut on edeltäjänsä tapaan nopealukuinen ja viihdyttävä mysteeri, joka näyttää, miten rikoksen jäljet voivat vaikuttaa kauaskantoisesti. Sen juonenkäänteissä ei ole mitään erityisen ikimuistoista, mutta taitavan kirjoittajan laadukasta työtä kirja on ja Noora on edelleen päähenkilönä mielenkiintoinen. 

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa : Väärässä olemisen historia
Siltala, 2023
267 s.

Sirpa Kähkösen äiti Riitta kuoli keväällä 2022 pitkään sairastettuaan. Kirjailija käsittelee asioita kirjoittamalla, niinpä äidin kuolema sai Kähkösen kirjoittamaa tilintekoa äitinsä elämästä. Äidin eläessä Kähkönen ei tämän päiväkirjoihin kajonnut, mutta kuoleman jälkeen päiväkirjoista löytyi kiehtova nuori nainen, jonka elämään vaikuttivat niin menneiden sukupolvien taakat kuin oman elämän mullistukset, suurimpana nuoruudessa koettu vakava liikenneonnettomuus.

Äidin suku on lukijoille tuttua: Riitta Kähkösen vanhemmat Lauri ja Anna Heleena ovat toimineet esikuvina Kähkösen Kuopio-sarjan Lassille ja Annalle. Myös tosielämä suvussa on oltu kommunisteja, muutettu Neuvostoliittoon ja kadottu Stalinin vainoissa. “Joka kerta kun piikkilankaa on alettu vetää, on vaistolla päädytty väärälle puolen ja hävinneiden joukkoihin, on syöty piikkimurikkaa ja ruohoa.”

Nimi 36 uurnaa viittaa perhehautaan, johon – kuten käy ilmi – mahtuu 36 uurnaa. Tieto on odottamaton; Riitta-äidin piti olla viimeinen, joka tähän hautaan lasketaan. Kähkönen päättää kerätä 36 esinettä äidin mukaan viimeiselle matkalle. Näitä esineitä ja niihin liittyviä muistoja Kähkönen käy kirjassa läpi, dialogissa kuolleen äidin kanssa. Keskustelu on herkkää ja koskettavaa ja – kokeneen, taitavan kirjailijan työtä kun on – myös taiteellisesti korkeatasoista.

Teoksesta piirtyy nuoren naisen kasvunvaiheet 1950-luvulla, suhteessa Kähkösen omiin nuoruusvuosiin 1970-luvulla. Miten äidin mieli murtui, millaiset ainekset lapsuudenkodista tuli, miten se periytyi tyttärelle. Kähkönen on avoin, rehellinen ja haavoittuvainen. Huomion kiinnitti yksi iso aukko: isä. Riitan isä ja Sirpan ukki Lauri on kirjassa tärkeä henkilö ja molempien naisten elämässä merkittävä ihmissuhde, mutta Riitan puoliso ja Sirpan isä jää tyystin pois kirjasta; häneen viitataan kai kerran, kun mainitaan avioero. Tämä on kirja äidistä, ymmärrän, mutta isän näin täydellinen poissaolo herättää kysymyksiä, etenkin kun äiti on ollut vanhempana kovin epävakaa.

36 uurnaa on hieno kirja, joka kiinnostaa varmasti monenlaisia lukijoita. Kuopio-sarjan ystävät saavat siitä uusia näkymiä sarjan taustalle, äitisuhteita pohdiskeleville se antaa pureskeltavaa ja läheisen menettäneille lohtua. Kirja on Tampereellakin kirjastossa varatuimpien listalla, mikä ei yllätä lainkaan.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Juha Hurme: Kenen Kalevala?
SKS Kirjat, 2023
183 s.

Vuoden 2023 Kalevalan päivänä kohtasin ensimmäistä kertaa karjalaista vastarintaa Kalevalaa kohtaan. Kun tarkemmin asiaa miettii, niin onhan tässä oma kummallisuutensa: Kalevalan päivää juhlitaan nimenomaan suomalaisen kulttuurin päivänä, mutta Kalevalan runothan on kerätty pääasiassa Karjalasta. Edustavatko ne nimenomaan suomalaista kulttuuria? Niin asia on haluttu nähdä.

Kalevalan synty ei ole yksinomaan kirjallinen projekti. Se on myös poliittinen ja taiteellinen projekti. Usein jää unohduksiin se, että Kalevala sellaisena kuin me sen tunnemme on Elias Lönnrotin luomus, ei mikään yksi totuus suomalaisen kansan muinaisrunoista. Kalevala on taide-eepos, jonka Lönnrot kokosi, suodatti ja järjesteli mielensä mukaan.

Tuoreimmassa kirjassaan Kenen Kalevala? Juha Hurme tarttuu tähän kysymykseen tyylilleen uskollisena. Luvassa on siis perehtynyttä historian perkaamista, historian suurmiesten tuulettamista ja perusteellista kuvausta siitä, miten Kalevalan materiaali on kerätty. Ei Lönnrotin työpanosta sovi vähätelläkään: piirilääkärin töiden ohella Lönnrot kulki Hurmeen varovaisen arvion mukaan 15 000 kilometriä hankalmissa maastoissa keräten säkeitä. Työ on arvokasta; on toki parempi, että aineisto on kerätty ja kirjattu talteen kuin että sen olisi annettu kadota unohduksiin.

Mutta että Kalevala olisi Suomen kansan muinainen eepos? Ei. Annetaanpa Hurmeen selittää:

On selvää, että jos Lönnrot olisi julkaissut nykyisessä mielessä tieteellisyyden vaatimukset täyttävän kansanrunokokoelman Kalevala-49:n sijaan, sillä ei olisi ollut aikalaisiin ja tuleviin sukupolviin sitä herättävää ja huumaavaa vaikutusta, mikä hänen romanttisella taide-eepoksellaan oli. Vaikutuksen voima paisui valtaviin mittoihinsa, koska Kalevalan väitettiin olevan sitä, mitä se ei ollut: aito kansaneepos. Kalevala on kuitenkin fakelorea, kansanperinteeksi väitettyä Lönnrotin sommitelmaa monenkirjavista aineksista.

Venäjän Karjalassa Kalevalaa kutsutaan karjalais-suomalaiseksi kansaneepokseksi; se ei siis ole yksin suomalainen, eikä kansalliseepos. Tämä on epäilemättä rehellisempi lähestymistapa. Osana suomalaisuuden rakentamistyötä itämerensuomalainen kulttuuri on nimetty suomalaiseksi kulttuuriksi ja siinä Hurme näkee kulttuurisen omimisen piirteitä, sillä karjalaiset ovat kuitenkin nykytiedon valossa oma kansansa, jolla on oma kielensä ja kulttuurinsa. Karjalaisuutta tutkineen Outi Fingerroosin mukaan kysymys on kuitenkin mutkikkaampi: osin kyse on luontevasta kulttuurisesta siirrosta ja toisaalta runojen tallentaminen on ollut palvelus tälle kulttuurille. Samalla karjalaisuuden hävittäminen kaiken taustalta on mielestäni epärehellistä.

Kaikkea tätä Hurme käsittelee kirjassaan oivasti. Kenen Kalevala? on varsin tiivis katsaus aiheeseen ja mukavan kansantajuinen. Toivottavasti se auttaisi tuomaan keskusteluun Kalevalasta tervetulleita lisäsävyjä ja ymmärrystä siitä, mitä Kalevala on ja mitä ei ole, ja mitä Lönnrot oikeastaan teki Kalevalaa kootessaan.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Elina Sallinen: Kehät
Poesia, 2023
97 s.

Elina Sallisen esikoisrunokokoelma on Poesian julkaisema, kanneltaan kauniin vihreä teos. Kun sisälle kurkistaa, ei välttämättä ylläty: tämähän näyttää poesialaiselta. Sallisen runous on sirpaleista, säkeet ovat lyhyitä katkelmia sieltä täältä.

Vaan mikä saa yhden sirpaleisen runon soimaan ja toista ei? Siinäpä kysymys, johon en välttämättä osaa vastata. Tämä ei nimittäin soinut, vaan lähinnä narskui. Paikoin Sallisen huomiot osuvat ja ilahduttavat. “– Pidän erityisesti ihmisistä, joita ei enää”, “Kissoista on tullut varovaisia, / on syytä uskoa:”. Tällainen aukinaisuus ja kesken jääminen viehättää.

Vastapainoksi on sitten näitä: “Jatkuu lintu.”, “Yksi käänne / lintuja puhkeaa.”, ”Vielä rantaa pitkin liikkuvat.” Teksti jää etäälle, eikä herätä uteliaisuutta, vaan enemmän turhautuneisuutta. Kielikuvat eivät viettele, vaan työntävät pois.

Samaa turhautumista olen kokenut Silja Järventaustan runouden äärellä. Järventausta on tietenkin palkittu, arvostettu runoilija, ja toisaalta Anna Hollingsworth ihastelee Kehiä Kulttuuritoimituksessa, joten on aivan mahdollista, että minä en vain oivalla jotain. Minulle näiden sirpaleiden väliin ei muodostu ihastuttavia merkitysten verkostoja.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.