Eeva Kilpi: Sininen muistikirja
WSOY, 2019
103 s.

Eeva Kilpi on arvostettu, pitkän uran tehnyt kirjailija ja runoilija. Vuonna 1928 syntynyt kirjailija on mummoni ikäluokkaa ja mummoni tavoin yhä elossa, lähes satavuotiaana! Kilven tuoreinta tuotantoa ovat nämä kolme muistikirjaa: Sininen muistikirja, Punainen muistikirja ja Valkoinen muistikirja. Niiden jälkeen on ilmestynyt vain Elämää kaikki päivät -muistiinpanokokonaisuus.

Jostain syystä Kilven tuotanto on tutkani ohi mennyt, mutta nyt on aika tutustua. Päädyin aloittamaan näistä muistikirjoista. Sininen muistikirja ilmestyi vuonna 2019, mutta koostuu pääasiassa päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 2002–2003. Lopuksi on muutama merkintä myöhemmiltä vuosilta ja pari vuodelta 2018, jotta takakannessa voidaan luvata ”päiväkirjamerkintöjä kahdenkymmenen vuoden ajalta”. Kyse on siis parin vuoden ajalta kertyneistä muistiinmerkinnöistä, joita Kilpi on kirjoittanut noin 75-vuotiaana.

Aiheissa on monenlaista, mutta vanheneminen, yksinäisyys ja kaihoisuus nousevat esiin toistuvasti. Näin Kilpi itse luonnehtii tekstiä tarkastellessaan vuonna 2018 kirjoittamaansa:

Tämä on merkityksellistä tekstiä kaikki, sellaista joka itsestään pyrkii paperille – juuri sillä tavalla ovat kaikki nämä ajatukset syntyneet – kuin itsestään, sisäisestä ilmaisuntarpeesta. Nämä ajatukset ovat täysin eläviä – vai sanoisinko kuolemattomia.

Kirjan huvittavin hetki on se, kun Kilpi saa kuulla professori Jorma Toiviaisen ehdottaneen hänelle kirjallisuuden Nobel-palkintoa. Tämä kirvoittaa kaksi huutomerkkiä. “Raikas ehdotus, täytyy myöntää kun henki alkaa kulkea. Ja kirjeessä perustellaan se hyvin.” No, vielä ei ole Nobel-komitea Kilpeä palkinnolla muistanut, mutta ehtisihän sitä toki!

Vakavienkin, kuolemaa käsittelevien pohdintojen äärellä ollaan usein. Kun Kilpi pohdiskelee kesällä 2002, miten pitää “olla valmis siihen, että kuolee äkkiä, mutta myös siihen, että kuolee hiutuen”, herää tietysti kysymys, miten Kilpi asiasta nyt parikymmentä vuotta myöhemmin ajattelee.

Sininen muistikirja on taitavan kirjoittajan työtä, arkisesta ylevään liikkuvaa tekstiä, jossa paljon nähnyt ja ajatellut ihminen tarkastelee maailmaa monelta kantilta. Tämän muistikirjan äärelle kannattaa pysähtyä, vaikka vain hetkeksi.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 3 : Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 1: Rouva Swannin ympärillä
Otava, 1979
Suom. Inkeri Tuomikoski
286 s.

Kolmas suomennos aloittaa alkuperäisen ranskalaisen toisen osan, Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa. Se palkittiin aikoinaan Ranskan arvostetuimpiin kuuluvalla Goncourt-kirjapalkinnolla. Suomennoksessa kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen on Rouva Swannin ympärillä. Suomentajana jatkaa Inkeri Tuomikoski. 

Kertoja-Marcel pääsee kohtaamaan idoleitaan: hän pääsee vihdoin teatteriin näkemään la Berman esiintymässä ja kohtaa illallisilla kirjailija Bergotten. Idolien kohtaamiseen liittyvät aina omat riskinsä, jotka näissäkin tapauksissa realisoituvat jossain määrin. Pääasiassa kirjan tapahtumat sijoittuvat kuitenkin rouva Swannin salonkiin, jonne kertojaa vetää tietysti edellisestä osasta tuttu Swannien tytär Gilberte.

Alussa kohdataan kuitenkin markiisi de Norpois, maineikas diplomaatti, joka ratkaisee kertojan kannalta keskeisen kysymyksen. Isähän halusi pojastaan diplomaatin, mutta ajatus joutumisesta lähettilääksi kaukaisiin pääkaupunkeihin pois Gilberten luota ei kertojaa miellytä. Isä pitää kertojan haaveilemaa kirjallista uraa diplomaatin uraa alempiarvoisena, mutta de Norpois vakuuttaa isän, että kirjailijana saattaa hankkia runsaasti vaikutusvaltaa. Valitettavasti de Norpois ei lämpene kertojen luomuksille.

Isän edustamani kaltaista älykkyyttä kohtaan tuntemaa halveksuntaa lievensi niin suuri hellyys, että hän ylipäänsä suhtautui kaikkeen, mitä tein, sokean anteeksiantavaisesti. Niinpä hän hetkeäkään epäröimättä lähetti minut hakemaan pienen proosarunon, jonka olin kerran Combrayssa kirjoittanut, kävelyretkeltä palattuani. Olin tehnyt sen hurmiotilassa, joka minun oli mielestäni pakko välittää niille, jotka sen lukisivat. Mutta herra de Norpois’n se ilmeisesti jätti kylmäksi, sillä hän antoi sen minulle takaisin sanaakaan sanomatta.

Muuten sitten pyöritään Pariisin seurapiirielämän parissa ja analysoidaan porvariston hillittyä charmia terävästi. Odette eli rouva Swann on sosiaaliselta asemaltaan heikompi, kiitos taustansa ”puolimaailman naisena” eli kurtisaanina. Kertoja saa Gilberteltä kutsun teelle ja pääsee sitä kautta Swannien piireihin vakituiseksi vieraaksi, mikä onkin oikea toiveiden täyttymys. Swannien juhlissa kertoja kohtaa Bergottenkin.

Gilberten ja kertojan välinen suhde – niin vakavalta kuin se vaikuttaakin – ei kuitenkaan ole ikuinen. Vaikka välit menevät jopa poikki, Swannien vaikutuspiiristä kertoja ei kuitenkaan pääse niin vain. Swanneilla vierailee myös rouva Bontemps, jonka sukulaistyttö Albertine mainitaan pariinkin otteeseen – mutta kertoja ei vielä tässä vaiheessa Albertinesta innostu.

Proust jatkaa tyylilleen uskollisena, teksti virtaa vuolaasti sivu toisensa perään. Teksti on vähän raskasta lukea, mutta kaunista. Kovin suuresti tässä ei tapahdu – kirjan keskeisimmät tapahtumat on äkkiä listattu – mutta toisaalta pieniä käänteitä on siellä ja täällä ja jos kovin pintapuolisesti lukee, kaikenlaista voi jäädä huomaamatta. Kuten vaikkapa kertojan Gilberten kanssa painiskellessaan saama orgasmi. Kadonnutta aikaa etsimässä on edelleen kiehtova teos.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Hervé Le Tellier: Poikkeama
WSOY, 2023
Suom. Lotta Toivanen
298 s.

Ranskalainen Hervé Le Tellier on mahdollisen kirjallisuuden seuran Oulipon puheenjohtaja. Oulipo viittaa vahvasti kokeelliseen kirjallisuuteen ja sinne on kallellaan myös Poikkeama. Loivasti tosin, mitään erityisen kokeellista kirjallisuutta tämä teos ei ole, mutta iskee silmää moneen suuntaan. Tampereen kirjastoissa Poikkeama on luokiteltu tieteiskirjallisuudeksi, mutta genrekirjallisuutta pelkäävien ei kannata pelätä: tämä on hyvin loivasti scifiä, siinä määrin vähän, että teos onnistui voittamaan huomattavan ranskalaisen Goncourt-kirjallisuuspalkinnon.

Tarinan perusidea on yksinkertainen: Air Francen maaliskuinen lento Pariisista New Yorkiin joutuu matkalla kovaan turbulenssiin ja myrskyyn. Kone selviää myrskyn läpi, mutta kun se lopulta laskeutuu viallisena Yhdysvaltojen maaperälle, ollaan kesäkuussa ja kone laskeutuu itse asiasssa toista kertaa. Se nimittäin laskeutui jo maaliskuussa tavalliseen tapaan ja lennon matkustajat ovat jatkaneet elämäänsä. Nyt heidät on monistettu. Mitä on tapahtunut ja miksi? Miten ongelma ratkaistaan? Jälkimmäisen lennon matkustajat pidetään tietysti lukkojen takana ja tiedustelupalvelu alkaa pikavauhtia haalia kokoon matkustajien toisia kappaleita.

Kirjan alku on todella houkutteleva. Lähtöajatus on mieltäkutkuttava ja tapa, jolla Le Tellier tarinaa kuljettaa kertoen luku kerrallaan eri henkilöiden näkökulmista on toimiva. Lukujen välillä tyyli vaihtuu, ja tässä näkyy vähän se kokeellisuus, kun eri luvut edustavat vähän erilaisia kirjallisuudenlajeja, kuitenkin varsin maltillisesti. Juonen yksityiskohtien avautuminen vähän kerrassaan toimii hienosti.

Valitettavasti kaikki ei ihan yhtä hyvin kanna loppuun asti. Pidin lopetuksesta, mutta välissä on vähän sellaista tylsää asioiden paketoimista. Kokonaisuus on kuitenkin myönteinen, vaikka teokseen mahtuu myös kelpo annos setämiesmäisyyttä. Naisen seksuaalisuuden kuvaus on suoraan jostain miehisestä seksifantasiasta. Siitä huolimatta teos jättää positiivisen vaikutelman ja on hyvä, että tällaista vähän omituisempaa kirjallisuutta julkaistaan. Suomennos on Lotta Toivasen totuttua laatutyötä, ranskalaisten kirjojen kohdalla tietää voivansa luottaa Toivasen kädenjälkeen.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 2 : Swannin tie 2-3: Swannin rakkaus; Paikannimet: nimi
Otava, 1977
Suom. Inkeri Tuomikoski
307 s.

Suomenkielinen toinen osa Swannin tie 2-3: Swannin rakkaus; Paikannimet: nimi sisältää osat, jotka ranskaksi julkaistiin yhdessä Combrayn kanssa. Jostain syystä tämä meni niin ja lisäksi näiden osien suomennosten julkaisun välillä kului lähes kymmenen vuotta. Harmi heille, jotka innostuivat Proustista vuonna 1968 ja joutuivat odottamaan jatkoa vuoteen 1977… Suomentajaksi on vaihtunut Inkeri Tuomikoski; suomennosjälki on pykälän modernimpaa kuin avausosassa.

Tämä osa on pääasiassa Swannin rakkautta, se kattaa tästä noin 300-sivuisesta niteestä 250 sivua. Herra Swann on tietysti tuttu jo Combraysta, missä jo alussa mainitaan Swannin epäsäätyinen avioliitto ja vaimo, jota kertojan perhe ei suostu kutsumaan vierailulle. Tästä vaimosta, Odette de Crécystä, saadaankin sitten kuulla Swannin rakkaudessa enemmän – joskaan ei sitä, kuinka Swann ja Odette lopulta päätyvät naimisiin.

Verdurinien salongissa kokoontuu värikäs sisäpiiri: on tohtori Cottard, muuan taidokas nuori pianisti ja tämän täti, eräs taidemaalari ja sitten “suorastaan puolimaailmaan kuuluva” Odette. Odette tuo salonkiin tapaamansa herra Swannin (”joku nirso salonkileijona olisi voinut ihmetellä, kannattiko kuulua kermaan, jos sitten alentui esiteltäväksi Verdurineille”). Kun vanha ystävä esittelee Swannin teatterissa Odettelle, Swann ei pidä Odettea kauniina, päinvastoin kokee hänet melkein fyysisesti vastenmielisenä. Odette tulee kuitenkin vierailemaan Swannin luona ja siitä saa alkunsa pikkuhiljaa läheiseksi ja fyysiseksi käyvä tuttavuus. Lopulta Swann rakastuu ja se jos mikä on pyöritystä.

Ja niin kävi, että ensimmäisen illan tapahtumat toistuivat jonkin aikaa samassa järjestyksessä; Swann kosketteli sormin ja huulin Odetten rintaa, ja vasta siitä alkoivat hänen jokailtaiset hyväilynsä, mutta sen jälkeenkin kun katleijoitten asetteleminen (tai rituaalimaisesti näytelty asetteleminen) oli jäänyt käytännöstä, kielikuva ”asetella katleijoita” oli jäänyt muuttuakseen mutkattomaksi sanonnaksi, johon he turvautuivat halutessaan viitata rakasteluun, toisen lihalliseen omistamiseen – hetkeen, jolloin kukaan ei omista mitään – ja säilyi heidän keskinäisessä kielenkäytössään tuon vanhan tavan muistomerkkinä. Sitäpaitsi tuo erikoinen tapa sanoa ”rakastella” ei ehkä merkinnytkään täysin samaa kuin sen muut vastineet.

Lukija saa kokea koko mielipuolisen rakkauden kirjon. Toivottomasti rakastunut Swann kärsii milloin mustasukkaisuudesta, milloin muista rakkauden kidutuksista. Odette on kurtisaani tai kokotti, eli ympärillä pyörii miehiä siinä määrin, että mustasukkaisuuteen voi ollakin aihetta. Rakkaudessa Swann on sitä paitsi melko kömpelö, vaikka muuten maailmanmies ja melkoinen monitaituri onkin. Tietty kaksinaismoralismi paistaa tietysti kirkkaana: Swann kauhistelee ajatusta Odettesta muiden miesten – saati naisten, hyi kamala! – syleilyissä, mutta Odettea tapaillessaan käy itse tapaamassa muita naisia. Odettelle on pakko antaa pisteet sisukkuudesta, kun Swann tenttaa tätä tämän seksuaalisesta menneisyydestä:

Sano minulle käsi neitsyen kuvalla etkö ole, vai oletko ollut naisten kanssa. – Mistä minä sen tietäisin, huusi Odette raivoissaan, ehkä joskus, kauan sitten, kun en itsekään huomannut mitä tein, sanotaan nyt pari, kolme kertaa.

Paikannimet: nimi on pienempi katkelma, jossa ääneen pääsee taas kertoja-Marcel – joka toki satunnaisesti kommentoi jotain Swannin rakkaustarinan väliin – kertomaan episodia lapsuudestaan. Heikko terveys estää Marcelia matkustamasta perheen kanssa Italiaan, joten Marcel joutuu Françoise-palvelijan kanssa ulkoilemaan päivittäin Champs Elysées’lle terveytensä edistämiseksi. “Minusta oli sietämätöntä käydä Champs-Elysées’llä”, Marcel toteaa, mutta kuinka ollakaan, eräänä päivänä puistossa Marcel kohtaa punatukkaisen tytön, Gilberten, joka hurmaa Marcelin ensinäkemällä. Vähän myöhemmin tyttö kutsuu Marcelin mukaan leikkimään rosvoa ja poliisia ja siitä alkaa ihastus.

Gilberte on tietysti Gilberte Swann, herra Swannin ja Odetten tytär, johon Marcel ehti ensimmäisen kerran ihastua jo kohdattuaan tämän ohimennen Combrayssa. Tässä yksipuolinen ihastus saa peilata Swannin ja Odetten välistä suhdetta. Marcelin rakkaus Gilberteä kohtaan saa toimia unelmien ja todellisuuden välisen törmäyspinnan näyttämönä.

Paikannimien alussa on myös oikein hurmaavaa pohdiskelua erilaisten paikannimien tuottamista mielleyhtymistä. Proustin proosa on edelleen ylitsevirtaavaa – olisin siteerannut tässä pätkän Gilberten kohtaamisesta, mutta virkkeellä olikin mittaa yli sivun verran, niin enpä viitsinytkään. Melkoista vyörytystä, siis, eikä todellakaan ihanteellista iltalukemista – ellei kirjan ääreen nukahtaminen sitten ole tavoitteena. Raskaudestaan huolimatta Kadonnutta aikaa etsimässä jaksaa yhä viehättää koristeellisuudellaan. Seuraavaksi sitten kukkaan puhkeavien tyttöjen pariin!

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1 : Swannin tie 1: Combray
Otava, 1968
Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen
245 s.

Tästä alkaa Marcel Proustin mittava romaanikokonaisuus, joka kattaa suomeksi kymmenen osaa. Luettavaa siis riittää, vaikka romaani jääkin lopulta kesken Proustin kuoltua ennen sarjan lopullista julkaisua. Lähtökohtaisesti tämä on niitä luku-urakoita, joiden järkevyyttä sopii kyseenalaistaa. Itsekin vastustelin pitkään, mutta riittävästi kehuja vakavasti otettavilta tahoilta kuultuani päätin tarttua tähän klassikkoon.

Kaikki kirjallisuudenharrastajat varmasti tietävät tästä sen iänikuisen madeleine-leivoksen, mutta välttämättä kovin paljon pidemmälle tietämys kirjasarjasta ei sitten ulotukaan. Juonesta puhuminen on ainakin tämän ensimmäisen osan kohdalla merkityksetöntä; tämä ei ole mikään juoniromaani. Sen sijaan Proust kuvaa toisaalta tiettyä vuosisadan vaihteen ranskalaista porvarillista elämäntapaa ja toisaalta muistia ja muistamista.

Tyyliltään teos on erittäin polveileva ja pitkävirkkeinen. Kappaleet ovat pitkähköjä, eikä tekstiä ole juuri jaettu lukuihin. Proust kuvailee värikkäästi ja esittelee niin lavean joukon Combrayn asukkaita, että lukijalla on kovasti tekemistä siinä, että muistaa kuka kukin on. Kerronta myös vaeltaa aikatasolta toiselle kovin notkeasti.

Mikä tässä sitten on kiinnostavaa? Proust kirjoittaa ihastuttavasti, oli kyse sitten niinkin latteasta asiasta kuin parsan syömisen seurauksista:

Minusta tuntui, että nämä taivaalliset värisävyt paljastivat viehkeät olennot, jotka olivat huvikseen muuttuneet vihanneksiksi ja jotka syötäväksi tarkoitetun ja kiinteän valeruumiinsa läpi antoivat aamuruskosta syntyvien väriensä, sateenkaareen väikkeittensä ja haipuvan illan sinensä takaa aavistaa kallisarvoisen elinnesteensä, jonka minä tunnistin vielä koko seuraavan yön ajan, kun ne runollisia ja karkeita leikkejään leikkiessään, kuin jossakin Shakespearen satunäytelmässä muuttivat minun yöastiani tuoksuvaksi maljaksi.

Tästä teoksesta on luonnollisesti kirjoitettu hyllymetreittäin analyysiä. Suosittelen syventämään lukukokemusta joillain ulkopuolisilla huomioilla, sillä ne voivat nostaa esiin kiinnostavia yksityiskohtia, joita itse ei huomannut. Hyviä suosituksia ei vielä tässä kohtaa ole antaa, mutta kenties myöhemmin.

Pirkko Peltosen ja Helvi Nurmisen suomennos on jo kovin iäkäs, vuodelta 1968, ja se näkyy kyllä. Isoin ärsytyksen aihe on säännönmukainen tapa kirjoittaa nimet väliviivatta, siis ”Leonie täti”. Tietty vanhanaikaisuus tyylissä toki Proustin tekstiin istuu. Pontus Purokuru kommentoi Selitä mulle -podcastissaan (Purokurun Proust-jaksot olivat minulle yksi viimeisistä arkunnauloista), että varsinkin tämä ensimmäinen osa on paikoin heikosti suomennettu. Jotain kömpelyyksiä noteerasinkin, mutta eivät ne lukemista estäneet. Tähän uuteen painokseen olisi kyllä sietänyt vielä oikolukea ja korjailla lyöntivirheet.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.