Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 5 : Guermantesin tie 1
Otava, 1985
Suom. Inkeri Tuomikoski
412 s.

Guermantesin tie esiintyi jo Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan ensimmäisessä kirjassa Combrayssa vastakohtana Swannin tielle. Nyt Swann on jätetty tyystin taakse ja päästään Guermantesien aatelissuvun pariin. Kertojan perhe on muuttanut Pariisissa Guermantesien omistamaan taloon. Guermantesien nimellä on ollut taianomainen tenho, mutta kohtaaminen todellisuuden kanssa on omiaan syömään tätä vetovoimaa. Mutta annetaan toki Proustin sanailla itse:

Mutta haltiatar kuihtuu ja surkastuu, jos lähestymme sitä todellista henkilöä joka nimeä kantaa, sillä nimi alkaa silloin kuvastaa tätä henkilöä, jossa ei ole jälkeäkään haltiattaresta; mikäli tiemme eroavat, haltiatar voi syntyä uudelleen, mutta jos pysyttelemme hänen lähettyvillään, haltiatar kuolee lopullisesti ja sen mukana nimi, niin kuin se Lusignanin suku jonka oli määrä sammua haltiatar Melusinan katoamisen jälkeen. Silloin nimestä, jonka eriväristen kerrosten alta saattaa löytyä muotokuva kauniista naisesta johon emme koskaan olleet tutustuneet, tulee tavallinen henkilöllisyystodistus, josta tiedämme tuleeko meidän tervehtiä kadulla vastaantulevaa henkilöä.

Guermantesin salonki kuitenkin kiinnostaa, joten kertojamme alkaa pohdiskella, miten sinne pääsisi. Edellisessä osassa kertoja tutustui Balbecissa Robert de Saint-Loupiin, joka on Guermantesien sukua, joten sitä kautta on luontevaa lähteä hakemaan pääsyä piireihin. Niinpä kertoja matkustaa Doncièreen, ratsuväen kasarmille, jossa on aivan ihastuttavaa hengailla Saint-Loupin ja tämän toverien kanssa; Saint-Loup jopa hankkii kertojalle luvan majoittua tämän huoneessa kolkon hotellin sijasta. Tämän miesten välisen lämpimän ystävyyden kuvaus onkin kiehtova linja, joka kulkee koko teossarjan halki.

Kasarmilla käydään mielenkiintoisia keskusteluja sotataidosta ja taktiikoista, joissa kertoja näkee vallan taiteellis-esteettisiä arvoja. Pariisiin palattuaan kertoja tapaa Saint-Loupin kalliiksi koituvan rakastajattaren ensimmäistä kertaa ja tunnistaa tämän. Kyseessä on teoksissa aiemmin tavattu henkilö, joka asettaakin hänet huonoon valoon kertojamme silmissä. Seurapiireissä kohistaan Dreyfusin tapauksesta: tässä vuosisadan vaihteessa Ranskaa kuohuttaneessa tapauksessa kapteeni Alfred Dreyfusin väitettiin vuotaneen saksalaisille sotasalaisuuksia. Dreyfus tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Aikanaan Dreyfus todettiin syyttömäksi ja oikea vakoojakin selvisi. Dreyfusia ei pidetty luotettavana, koska hän oli syntynyt Alsacessa ja oli vieläpä juutalainen.

Tämä juutalaisuus teki Dreyfusin tapauksesta erityisen kohauttavan: Dreyfusin puolustajat katsoivat tuomion johtuneen juutalaisuudesta ja olevan heikosti perusteltu, vastustajat taas näkivät kaikki juutalaiset ranskalaisen yhteiskunnan syöpänä. Todisteita puolesta ja vastaan etsittiin ja tehtiin, ja kirjailija Émile Zolakin otti kantaa asiaan kuuluisalla J’accuse-kirjeellään. Dreyfusin tapaukseen kirjoissa vielä palataan myöhemminkin, mutta jo nyt näemme, miten kysymys jakaa seurapiirejä. Tämä myös ajoittaa tapahtumat selkeämmin kuin mikään muu kirjassa tähän asti: Guermantesin tien tapahtumat vaikuttaisivat sijoittuvan Zolan oikeudenkäynnin aikoihin vuoteen 1898.

Guermantesin tien ensimmäinen osa on siis melkoista seurapiirikuohuntaa ja paljon keskustelemista ja asioiden vatvontaa. Kirja on paksunpuoleinen, mutta etenee silti jokseenkin sujuvasti: tämä oli ainakin minulle sarjan helppolukuisin osa tähän asti. Suomalaisesta kokonaisuudesta takana on nyt puolet; alkuperäisellä jaolla olen kolmannen osan puolivälissä (tosin Guermantesin tie ilmestyi alunperinkin kahtena osana). Sivumäärässä mitattuna luettuna on vähän alle puolet. Arvostan kyllä jakoa pienempiin osiin; valmiiksi jo hirvittää kirja seitsemän, jossa on Sodoman ja Gomorran molemmat osat yhdessä 550-sivuisessa osassa. Sarja tuntuu toistaiseksi vaivan arvoiselta, sen verran kiehtovaa aikakauden ja sosiaalisten suhteiden kuvausta Proustin teksti on kaiken kaunokirjallisen kiemuraisuuden lisäksi.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Helki Kallio: Neliöitä ı ı Metsiä
Kaarna kustannus, 2024
39 s.

Helki Kallion runokokoelmassa Neliöitä ı ı Metsiä pieni on kaunista. Vaikka pienikokoisessa kirjassa on alle 40 sivua, siihen on silti mahdutettu kaksiosainen runokokoelma. Ensimmäinen osa, Neliöitä, liikkuu kaupungeissa, ihmisten asunnoissa, ja jälkimmäinen osa kuvaa sitten nimensä mukaisesti metsiä.

Jo ensimmäisen osan runoissa on paljon kuvia mukana. Runot ovat lyhyitä, vain muutama säe, ja niiden tukena sitten pieni abstraktin oloinen piirros, joka jollain tapaa kuvittaa runon kuvaamaa asuntoa. Eivät nämä nyt liian vaikeita olleet tulkita, mutta jotenkin en myöskään saanut näihin runoihin kovin vahvaa yhteyttä. Ne tuntuivat vähän ohimeneviltä.

Kymmenen pienen runon jälkeen osio vaihtuu ja sanat loppuvat. Erityistä luontosuhdetta metsiin kuvaava osio on täysin sanatonta runoutta. Visuaalinen runous ja aseeminen kirjoittaminen jättävät minut herkästi vähän etäälle ja niin tässäkin käy. Lopun sisällysluettelosta käy onneksi ilmi näiden visuaalistenkin runojen nimet, jotka antavat enemmän pureskeltavaa.

En vieläkään tiedä, mikä tekee yksinkertaisista piirroskuvista kiinnostavaa visuaalista runoutta. Tämänkään kokoelman myötä en ole asian suhteen viisaampi. Ehkä joskus vielä oivallan! Ymmärrän, että metsäkato on hyvinkin sellainen asia, jota voi olla vaikea tavoittaa sanoilla, mutta ehkä kuitenkin ennemmin toivon, että yritettäisiin silti.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 4 : Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa II: Paikannimet: Paikkakunta
Otava, 1983
Suom. Inkeri Tuomikoski
384 s.

Goncourt-palkitun Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa -teoksen toinen osa vie kertojan viettämään kesäänsä Balbecin rannikkokaupunkiin. Balbec ei ole todellinen paikka, mutta perustuu Normandiassa olevaan Cabourgin rannikkokaupunkiin, jonne 1880-luvulla oli noussut rautatien tulon myötä noussut varakkaan väen lomakohde. Siellä Proust lomaili 1900-luvun alussa. 

Kertoja matkustaa Balbeciin isoäitinsä ja Françoisen kanssa. Ensimmäisenä pysähdyksenä on Balbecin kirkko, joka pettää korkeat odotukset. Ensimmäinen pettymys on sijainti: Balbecin kirkkoa ei ole laisinkaan meren äärellä, vaan meri onkin yli viiden virstan päässä Ranta-Balbecissa ja kirkko taas vanhassa Balbecissa, joka on sisämaassa.

Ja kirkko – tunkeutuessaan mieleeni kahvilan rinnalla, mukanaan ohikulkija jolta minun oli kysyttävä tietä, kannoillaan asemarakennus minne kohta palaisin – oli yhtä ympäristönsä kanssa, vaikutti sattumanvaraiselta lopuillaan olevan iltapäivän tuotteelta, missä pehmeäpiirteinen, taivasta kohti kumpuava kupukatto oli kuin hedelmä, jonka ruusunvärinen, kultainen, mehukas pinta kypsyi samassa valossa, missä talojen savupiiputkin kylpivät.

Huone Balbecin Grand-Hôtelissa tuntuu alkuun ankealta, mutta pian kertoja alkaa tarkastella sieltä hotellivieraiden ja paikallisen elämän pikkumaisia hierarkioita. Isoäiti tapaa vanhan tuttavansa madame de Villeparisis’iin, joka edustaa korkeinta aristokratiaa, ja tämän kautta kertoja kohtaa madamen sukulaisia: aikaisemmista osista tutun paroni de Charlusin ja nuorempaa sukupolvea edustavan aristokraatin Robert de Saint-Loupin. Tämä jälkimmäinen varsinkin paljastuu kertojan kannalta keskeiseksi tuttavuudeksi.

Tärkeitä ovat myös ne kukkaan puhkeavat tytöt. Kertoja aloittaa nuorten kauniiden naisten ihastelun jo junamatkalla, katsellessaan pienellä juna-asemalla maitokahvia kaupittelevaa maalaistyttöä (”Hänen aamuauringon purppuroimat kasvonsa olivat ruusuisemmat kuin taivas.”), ja Balbecissa varsinkin kiinnittää huomionsa lokkiparven lailla rannalle lehahtaneeseen tyttöjoukkoon. Saint-Loupin kautta kertoja tutustuu arvostettuun taidemaalaariin Elstiriin, joka tuntee nämä tytöt ja maalarin kautta muodostuu yhteys tyttöparveen, jonka kanssa kertoja viettääkin sitten onnellisesti loppulomansa.

Jakaantunut tai pikemminkin jakamaton, sillä useimmiten kaikkea mikä minusta oli ihanaa, erilaista kuin kaikki muu, sellaista mikä alkoi käydä minulle niin rakkaaksi että toivo kohdata se uudelleen seuraavana päivänä oli elämäni suurin ilo, kaikkea sitä edusti pikemminkin näitten nuorten tyttöjen ryhmä kokonaisuudessaan rantajyrkänteellä vietettyjen iltapäivien kehyksissä, tuulisten tuntien kuluessa, nurmikaistaleella jolla nämä mielikuvitustani kiihottavat hahmot, Andréen, Albertinen, Rosemonden kasvot olivat tarjolla; ja niin että minun oli mahdotonta sanoa, kuka heistä muutti nämä maisemat niin kallisarvoisiksi, ketä heistä halusin eniten rakastaa.

Loman alkuvaiheissa kertoja on vielä kovin tiukasti isoäidissään kiinni, mutta loman lopulla kiinnittyy jo kovasti tyttölaumaan ja sitä myöten ulkopuoliseen maailmaan. Lopulta kesä päättyy ja lomakauden loppuessa hotellit suljetaan talveksi. Kertojankin on lopulta jätettävä Balbec.

Arvostan, että Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa on suomeksi jaettu kahteen osaan. Jako on luonteva, sillä osat ovat selvästi erillisiä. Yhtenä niteenä tämä olisi tyrmäävän mittainen, lähes 700 sivua. Nytkin kirja on sen verran pitkä, että sen parissa kului aikaa – Proust on hidasta luettavaa, kuten nostamistani sitaateista on helppo nähdä. Toisaalta tämä tuntui muuten vähän aikaisempia osia helpommalta. Keskittyminen elämään Balbecissa, vaikka se heijasteleekin kaikenlaista muutakin, tekee tästä yksinkertaisemman. Odotan mielenkiinnolla, mitä seuraava osa tarjoaa.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Takashi Hiraide: Kissavieras
S&S, 2016
Suom. Raisa Porrasmaa
152 s.

Tämän japanilaisen kirjan kanteen on taiteiltu muutamalla vedolla kissan profiili. Yhtä lailla vähin vedoin toimii kirjailija Takashi Hiraide kirjoittaessaan kirjailijapariskunnasta ja heidän kohtaamisestaan kissan kanssa. Alunperin vuonna 2001 japaniksi ilmestynyt teos on Hiraiden kansainvälisesti tunnetuin kirja. Raisa Porrasmaa suomennos on ilmestynyt 2016, pari vuotta englanninnoksen ilmestymisen jälkeen.

1980-luvun loppuun sijoittuvassa tarinassa kirjailijapariskunta vuokraa pientä taloa Tokion laitamilla. Talo on vanhan, isomman talon piharakennus. Siellä pariskunta kohtaa kissan. Naapuritalon viisivuotias poika ottaa lemmikikseen kujalla kuljeskelleen kissanpennun, joka saa nimekseen Chibi. Chibi on kaunis pieni kissa, joka ilmestyy usein kirjailijoiden pihalle ja kurkistelee sisälle asuntoonkin, kun ovi on auki. Paijaamisesta kissa ei välitä, mutta sen kanssa voi kyllä muuten leikkiä.

Kissaystävyyden ohella Hiraide kuvaa kirjailijaparin elämää ja sen taustalla olevia tapahtumia. Keisarin vointi heikkenee ja Shōwa-kausi päättyy. Pariskunnan vanhojen vuokranantajien mies hiipuu ja joutuu muuttamaan hoivakotiin. Kirjailijat pohtivat vuokra-asuntonsa hankkimista omakseen, mutta 1980-luvun lopun Tokiossa kiinteistömarkkinat kävivät kuumina. Tämä kuvaus sitoo tarinaa aikaan hyvin.

Kissavieras on japanilaisen hillitty tarina. Vaikka kissan kohtaloon liittyy dramaattisiakin käänteitä ja yllättäviäkin oivalluksia, tunneilmaisu on rauhallista ja teksti tyyntä. Kissavieraassa on leppoisaa kauneutta ja kissan mysteerin tarkastelua, joka saattaa toisessa valossa näyttäytyä jopa tylsyytenä. En tiedä kyllä itsekään, miten mieleenjäävä Chibin ja kirjailijapariskunnan tarina lopulta on, mutta ohimenevänäkin se on kaunis pieni helmi.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Eeva Kilpi: Valkoinen muistikirja
WSOY, 2021
78 s.

Kolmas Eeva Kilven muistikirjatrilogian osa sisältää merkintöjä vuoden 1999 jälkipuoliskolta. Kolmesta muistikirjasta tässä on siis varhaisimmat kirjoitukset; näitä kirjoittaessaan Kilpi oli 71-vuotias. Luonteeltaan tämä muistuttaa enemmän Sinistä muistikirjaa, tässä on paljon lyhyitä merkintöjä ja väliin myös sitten pidempiä ajatuksia.

Kirjan sivuilta piirtyy paljon surua, pojan kuolemasta on vain kolme vuotta ja asia painaa mieltä tuoreena. Toisaalta on Kilvelle tyypillisesti rakkautta ja jopa erotiikkaa. “Minähän alan olla jo pelastunut miehiltä tänne vanhuuteeni – paitsi siltä yhdeltä, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan.”

Tänä päivänä kovin ajankohtaisista asioista Kilpi on kirjannut ylös Jeltsinin eron vuoden 1999 lopussa ja vt. presidentiksi pääministerin paikalta nousseen Putinin. Kilpi noteeraa, miten “meissä heräävät kaikki panttivankisyndroomaan kuuluvat tunnereaktiot – jopa taipumus nähdä Putinissa jotain myönteistä, vaikka on ollut kuin sfinksi tutkimattominen naaoineen ja osoittanut pelkästään sotimishalua Tšetšeniassa”. 

Välillä sivuilla näkyy kärttyinen vanha nainen, jota ei miellytä asioiden muuttuminen. Tähän tuiskahdukseen kiteytyy hauskasti ajan muutos ja se, miten 25 vuoden takainen aikojen muuttuminen on jo aikaa sitten muuttunut vallan muuksi:

Me otimme kiihkeästi yhteen tänä iltana puhelimessa. Minä olin loukkaantunut, närkästynyt ja kyllästynyt siihen, että heiltä aina vain vastaa automaattinen kotivastaaja. Se johtuu siitä, että hänen poikansa käyttää puhelinlinjaa internetissä ollenkaan. Kun Lilja soitti minulle päin, sanoin, etten soita heille enää. He ovat linnoittautuneet puhelinvastaajansa taakse eivätkä ilmeisesti halua, että heille soitetaan. Siltä minusta on alkanut tuntua. Lilja puolustautui kiivaasti, ei pahoitellut, ei ymmärtänyt, sanoi, että hänelle voi soittaa kännykkään. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut sanonut minulle, että soita kännykkään. Numero on se ja se. Numero on pitkä. En muista sitä ulkoa. Vain kotinumeron muistan.

Valkoinen muistikirja on pieni teos, joka on nopeasti luettu. Se kyllä kannattaa lukea, kuten Kilven muutkin muistikirjat. Tiiviys ei ole laisinkaan pahasta; vaikka jokunen merkintä vähän lattealta tuntuisikin, pääsääntöisesti Kilven merkintöjen tiiviys on hyvää kiteytymistä.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.