Maijastiina Kahlos: Roomalaiset ja barbaarit
Otava, 2020
245 s.

Roomalaiset ja barbaarit on vähän raskaanpuoleinen ollakseen näin ohut kirja. FT Maijastina Kahlos pui roomalaisten ja barbaarien suhteita perinpohjaisesti ja uusimpaan tutkimustietoon nojaten, mutta ainakin minulle jäi lopulta käteen hämmennystä siitä, mistä kaikessa oikein oli kyse.

Mutta ehkä se juuri onkin Kahloksen olennaisin pointti? Barbaarin käsite on häilyvä kuin mikä ja kansakunnille annetut nimitykset – keltit, germaanit, gootit, vandaalit, frankit ja niin edelleen – ovat roomalaisten näkemyksiä, jotka perustuvat osin poliittisiin tarkoitusperiin, eivätkä varsinaisesti mihinkään sen syvällisempään kansatieteelliseen näkemykseen. ”Nuo tyypit tuolla Reinin tuolla puolen olkoon germaaneja, koska haluamme suhtautua heihin eri tavalla kuin näihin gallialaisiin joen tällä puolen”.

Se, kuka milloinkin oli barbaari, on siis varsin joustava käsitys. Toisinaan roomalaiset suhtautuivat barbaareihin hyvinkin kielteisesti ja sotivat näiden kanssa, toisinaan barbaarit olivat tarpeellisia kauppakumppaneita ja hyödyllistä (orja)työvoimaa – ja jopa kansalaisia. Ei siis kannata luokitella turhan jyrkästi väkeä roomalaisiin ja barbaareihin, meihin ja muihin, koska rajat ovat liukuvia. Tämä on ihan hyvä oppi nykypäivänäkin.

Huvittavinta kirjassa oli roomalaisen runoilija Martialiksen epigrammi (7.30), jossa pohditaan, miksei roomalainen penis kelpaa roomalaisnaiselle, vaikka kaiken maailman ulkomaalaisten kanssa hypätään sänkyyn tuon tuostakin – siis lähes 2000 vuotta vanhaa tekstiä, mutta kuin suoraan tämän päivän perussuomalaisen ajatuspajan kynästä! Mikäpä tässä maailmassa muuttuisi.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Aino Toivonen ja Sami Havukainen: Tatu ja Patu – kovaa menoa kiskoilla
Otava, 2020
48 s.

Jälleen kerran laadukasta tavaraa: Havukainen & Toivonen -duo ei taaskaan petä. Siinä missä omassa lapsuudessa Kunnakset olivat kovinta kamaa, omien lasten kohdalla Tatut ja Patut (ja Veerat) ovat nousseet vastaavaan asemaan ja oikeastaan vähän ylikin. Nytkin kun lapset ovat jo kovimmasta Tatu ja Patu -iästä ohi (14 ja 11), tämä ostettiin silti heti ja kyllähän tämän jokainen huolella lukee.

Ja nimenomaan huolellahan nämä pitää lukea, jotta pystyy havaitsemaan jokaisen vitsin ja nauttimaan jokaisesta pienestä yksityiskohdasta. Taas on kuvat tungettu täyteen monenlaista visuaalista ja verbaalista vitsintynkää. Tottunut lukija tietää, että taas saa joka aukeamalta etsiä jotain tiettyä kuvaa, mutta veturijahdin lisäksi suosittelen kiinnittämään huomiota monessa kohtaa junassa esiintyviin roskissymboleihin.

Opinpa senkin, että tehokkaan pakkaamisen nimissä matkakaakaot kannattaa ehdottomasti imeyttää pystyviikattuihin alusvaatteisiin 😝

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Johanna Sinisalo: Vieraat
Karisto, 2020
448 s.

Edellisestä Johanna Sinisalon kirjasta onkin jo aikaa. Uusi kirja herätti tietysti mielenkiinnon välittömästi, Sinisalo on kuitenkin niitä kirjailijoita, joilta olen lukenut vuosien varrella kaikki romaanit. Tässäkin jo lähtöasetelma oli varsin kiehtova.

Tarinan keskiössä on kahden naisen ja kahden lapsen sateenkaariperhe. Toinen vanhemmista on menestyksekäs kahvilayrittäjä Essi, toinen kotona lapsia hoitava ja siinä sivussa vähän omia töitään tekevä kirjanpitäjä Siiri. Kuusivuotias Sissi on Essin tytär, kaksivuotias Luukas Siirin poika, vaikka lapset toki ovatkin virallisesti molempien yhteisiä.

Sinisalo kuvaa terävästi arkielämän kaoottisuutta ja pariskunnan erilaisten näkemysten ja elämänvaiheiden tuomaa hankausta. Ärtymystä siihen, että toinen tuo kahvilasta lapsille struudelia syötäväksi, koska struudelia murustavampaa leivonnaista ei ole, ja kuka nekin muruset sitten siivoaa.

Sissin hermonpäät hurisevat. Näin Sissi kuvaa tuntemusta, joka pikkuhiljaa herää ja voimistuu ja ajaa Sissin lopulta viiltelemään itseään päiväkodissa saksilla. Miksi? Siinä onkin vanhemmilla ihmettelemistä. Mitä Sissi oikein oireilee? Vai suojeleeko Sissi jotenkin jotain toista vammojen aiheuttajaa? Lopulta asia tiivistyy siihen, kuinka hyvin sitä oikein läheisensä loppujen lopuksi tuntee?

Sinisalo on jälleen kerran ottanut mainiosti jonkun pienen ajankohtaisen tieteellisen detaljin ja kehitellyt siitä kutkuttavan kauhutarinan. Vieraat on juuri sopivalla tavalla puistattava, kun tilanne alkaa edetä ja lukija tietää Sissin näkökulman luettuaan mistä on kyse ja saa vain kauhistella, kuinka Essi ja Siiri eivät ymmärrä tilannetta alkuunkaan ja keskittyvät aivan vääriin kysymyksiin.

Vieraat on oivallinen, sopivasti ajankohtainen kauhuromaani, jossa tavallaan aika pienistä aineksista rakennellaan todella kiehtova juttu, jolla on sopivasti pohjaa todellisissa, vielä vähän heikosti ymmärretyissä asioissa. 

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu
Tammi, 2020
Suom. Jukka-Pekka Pajunen
320 s.

Olipas hienoa kuvausta elämästä 1900-luvulla puolijuutalaisesta keskieurooppalaisesta näkökulmasta. Rakenne on tuttu Kate Atkinsonin upeasta Elämä elämältä -kirjasta (vaikka tämä onkin itse asiassa ilmestynyt aikaisemmin, suomeksi toki vasta nyt): kirja käy läpi yhtä elämää, joka päättyy eri vaiheissaan ja kun loppu koittaa, kelataan vähän takapakkia, pohditaan mikä olisi voinut mennä toisin ja jatketaan siitä.

Päähenkilö syntyy Itävalta-Unkarissa, nykyisen Ukrainan alueella, ja päätyy ensin Wieniin, sitten kommunistina Moskovaan, sieltä Berliiniin ja lopulta vanhainkotiin. Siinä sivussa poiketaan New Yorkissakin. Päivien loppu tarkastelee 1900-luvun vaiheita: keisarikunnan loppua, Neuvostoliiton epäluuloista tunnelmaa Hitlerin valtaannousun jälkeen ja ennen toista maailmansotaa, 1950-luvun Itä-Berliinissä, lopulta pari vuotta Berliinin muurin kaatumisen jälkeen.

Erpenbeck on oivallinen kuvaamaan pieniä hetkiä ja tunnelmia, muutoksia ja mahdollisuuksia. Osin kirjan tyyli etäännyttää ja vaikeuttaa lukemista: keskeisistä henkilöistä harvalla on nimi. Tämä tekee lukemisesta välillä työlästä. Kehen viitataan, kun sanotaan ”äiti”? Kyllähän valittu ratkaisu tavallaan tekee tarinasta yleisemmän, mutta tietty täsmällisyys olisi kyllä helpottanut lukemista.

Pidin suuresti Elämä elämältä -teoksesta ja tästäkin pidin; molempien lukeminen on paikallaan. Atkinsonia suosittelisin herkemmin, se on selvästi helppolukuisempi, mutta kyllä tämä sille oiva kaveri on ja tarjoaa vähän toisenlaisen näkökulman. Hyvää laatukirjallisuutta, Erpenbeck on kyllä mielenkiintoinen tekijä.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Keigo Higashino: Uskollinen naapuri

Punainen silakka, 2020
Suom. Raisa Porrasmaa
287 s.

Tämä japanilainen dekkari tuli monien kehujen saattelemana, eikä tuottanut pettymystä. Rikos on selvä alusta lähtien: ex-mies on vainonnut Yasukoa aikaisemmin ja ilmestyy taas kiusaksi. Tällä kertaa tapaamisesta seuraa käsikähmää, jonka seurauksena ex-mies on kertakaikkisen entinen ja hengetön. Äidillä ja teini-ikäisellä tyttärellä on nyt käsissään aika iso ongelma. Kummankin kädet ovat veressä.

Asiaan tulee yllättävä apu naapurista. Viereisessä asunnossa asuva matematiikanopettaja ilmaantuu saman tien paikalle tarjoamaan apuaan. Tilanne on ikävä, mutta ei suinkaan mahdoton ratkaista. Naapurin avulla Yasukolle ja tyttärelle luodaan vedenpitävä alibi ja mies huolehtii ruumiin hävittämisestä. Naapuri – joka on ehkä vähän ihastunut Yasukoon, ainakin hän käy joka päivä ostamassa Yasukon työpaikalta itselleen lounasrasian – on varsin fiksu kaveri, joten hän saa aikaiseksi todella hyvän suunnitelman. Yasukon on tyttärensä kanssa vain noudatettava ohjeita.

Poliisit tuntuvatkin olevan aivan hakoteillä. Valitettavasti tapausta tutkivalla etsivällä Kusanagilla on yhtä lailla fiksu ystävä, naapurin yliopistoajoiltaan tunteva fysiikan professori Yukawa. Yukawa keskittää terävän älynsä juttuun ja huomaa, että jokainen yksityiskohta ei välttämättä kestä lähempää tarkastelua.

Uskollinen naapuri on taidokkaasti rakennettu dekkari, jossa lukija saa toden teolla jännittää, kestääkö Yasukon alibi poliisien ja Yukawan huomiota. Yasuko on sympaattinen tyyppi, mutta niin ovat poliisitkin – en oikein tiedä, kenen lopulta halusin jäävän voitolle. Lopullinen ratkaisu pääsi yllättämään, niinkuin luvattiinkin: Keigo Higashino on totta tosiaan virittänyt todella ovelan tapauksen. Agatha Christiekin olisi voinut olla ylpeä tällaisesta juonesta.

Toivottavasti Higashinon tuotantoa suomennetaan enemmänkin! Kiitokset tästä suomentaja Raisa Porrasmaalle ja uudelle japanilaiseen kirjallisuuteen erikoistuneelle Punainen silakka -kustantamolle.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.