Marko Hautala: Pimeän arkkitehti
Tammi, 2020
335 s.

Marko Hautala on aarre, aivan Suomen luotettavimpien ja tasaisimpien kirjailijoiden joukossa. Joukkoon ei huonoja kirjoja mahdu ja jokainen uusi kirja on toiminut oivallisesti. Niin toimii myös Pimeän arkkitehti, joka omilla listoillani nousee Hautalan parhaimmistoon.

Kerrostalo on kauhuromaanin puitteina mitä oivallisin. Useimmilla lukijoilla lienee jonkinlainen käsitys iäkkäämmästä kerrostalosta ja monilla omakohtaistakin kokemusta vähän pelottavista kerrostalon vinteistä ja kellarikerroksista, värisevistä ja itsestään sammuvista käytävävaloista ja yleisestä nuhjaantuneisuudesta, mitä vanhoihin taloihin liittyy.

Pimeän arkkitehti sijoittuu Vaasaan, jonne päähenkilö Joni muuttaa opiskelemaan isän hankkimaan kämppään. Kämppä on oma ja kovin halvalla ostettu, joten ei mikään ihme, että lukaali on vähän karussa kunnossa. Taloyhtiössä tuntuu muutenkin olevan jotain vähän vialla ja asunnonvälittäjä lipsauttaakin yleisiä tiloja esitellessään, että entinen asukas tappoi tyttärensä talon kellarissa.

Joni aloittaa opintonsa ja yrittää selvitä unettomien öiden ja muiden vaivojen keskellä. Talo ei kuitenkaan auta asiaa. Rappukäytävästä kuuluu outoja ääniä, naapurit ovat omituisia ja synkkiä. Asunto ei todellakaan ole mikään mukava paikka, mutta eipä sieltä niin helposti myöskään lähdetä. Kun salaisuudet alkavat purkautua ja paha olo kiteytyy, meno muuttuu rankaksi.

Marko Hautala on onnistunut rakentamaan kirjaan puistattavaa kauhua ja ihanan vastenmielisiä kohtauksia. Monessa kohtaa tunnelma tiivistyy niin, että kirjaan haluaisi pitää turvallista etäisyyttä. Kun Joni herää yöllä rappukäytävästä kuuluviin ääniin ja kuuntelee niitä ovisilmästä katsellen, kauhu on juurikin oikea sana kuvaamaan tunnelmaa. Hautala onnistuu pääsemään Jonin pään sisälle todella herkullisella tavalla.

Kauhukirjat köhivät herkästi lopussa, kun tapahtumat lähtevät keriytymään auki. Pimeän arkkitehti hakee vauhtia historiallisista käänteistä kaukomailla ja vetäisee lopussa sellaiset kierrokset, että loppuun ei voi kuin olla täysin tyytyväinen. Ehdottomasti vuoden viihdyttävimpiä lukukokemuksia!

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)
Otava, 304 s.

Eipä voi juuri yhtä tähteä enempää antaa, kesken nimittäin jäi. Vuoden kovin pettymys, koska kyllähän Antti Holmalta enemmän odotti. Mutta mutta…

Ensinnäkin, onko näin, että misogyninen kielenkäyttö on ihan ok ja jopa hauskaa, jos sitä tekee homo? Vai pitääkö olla kiva tv-julkkis? Vaikea nähdä, että tällainen puhe naisista menisi tänä päivänä ihan joka mieheltä läpi. Holmalle naiset ovat ”kulttuurinautoja” ja naistoimittajat ”tammoja” tai ”uneliaita sutturoita”. Olen viime vuodet vältellyt miesten kirjoittamia kirjoja ja nähtävästi pitänee vältellä vielä huolellisemmin, koska en minä nyt oikeastaan tällaista halua lukea. Halusin pitää huolellisen turvavälin vaikkapa Loirin eritteenkatkuiseen äijäelämäkertaan, olisi näemmä pitänyt pitää sama väli Holmaankin.

Toisekseen, väninä siitä, miten vaikeaa kirjan kirjoittaminen on, on jokseenkin uuvuttavin aihe kirjalle, mitä kuvitella saattaa. Tämä nyt kaikella sillä katkeruudella, mitä irtoaa ihmisestä, jolla ei ole ollut mitään vaikeuksia kirjoittaa useampaakin kirjaa, joita ei kaikkia yhteensä tulla ikinä koskaan lukemaan ja noteeraamaan yhtä paljon kuin tätä Holman väsynyttä ruikutusta siitä, miten käsiksen deadline oli itse asiassa viime viikolla ja – oi joi – mitään ei ole vielä valmiina 🥱

Kolmanneksi, saatana kulli perse kakka. Ehkä sen jättiläiskulliaan joka välissä esittelevän saatanan olisi voinut vaikka jättää tästä pois ihan kokonaan.

Jos tämän nyt ehdottomasti haluaa lukea, niin kaipa tämä kannattaa äänikirjana kuunnella, kyllähän Holman lukemana kuuntelee vaikka puhelinluetteloa.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Simon Stålenhag: Liittymiä
Johnny Kniga, 2020
Suom. Tarja Lipponen
135 s.

Simon Stålenhagin taide on upeaa ja kiinnosti minua heti ensikontaktista lähtien. Stålenhagin yhdistelmä realismia, retroa ja eleganttia scifiestetiikkaa puree minuun aivan täysillä. Niinpä tälle teokselle on helppo antaa hyvät pisteet jo ihan vain kuvien perusteella ja vaikka ei tarinasta välittäisikään, kirja kannattaa selailla läpi, jos Stålenhagin kuvat kiinnostavat.

Mutta niin – tässä on tosiaan tarinakin mukana. Tarina on Stålenhagin itsensä kirjoittama ja sijoittuu droonisotien jälkeiseen Amerikkaan vuonna 1997. Teini-ikäinen päähenkilö Michelle vaeltaa mantereen halki lelurobotin kanssa tavoitteena löytää veljensä ja päästä rannikolle. Matkalla tulee vastaan kaikenlaista: jättiläismäisten taistelualusten raunioita ja epämääräisiä ihmisiä.

Tarina on aika viitteellinen, mistään romaanista ei ole kyse. Juoni etenee katkelmissa ja samalla valottaa taustaa eli sitä, mitä maailmassa on tapahtunut. Sentren valmistamat Stimulus-virtuaalitodellisuuskypärät ovat vallanneet ihmisten mielet ja jälki on ollut rumaa. Matkan edetessä kohti rannikkoa olosuhteet käyvät omituisemmiksi.

Stålenhagin vahvuus on kuvituksessa. Tarinalle sellaisenaan kolme tähteä, kuvitukselle viisi, joten keskiarvoksi tulee neljä. Tunnelma on kyllä kohdallaan, vinksahtaneisuudesta tulee mieleen vaikkapa Jeff VanderMeerin tuotokset. Taianomainen maailma vie kyllä mukanaan ja se onkin mielestäni Stålenhagin suurimpia vahvuuksia, enkä ihmettele lainkaan, että miehen tuotokset ovat kääntyneet muun muassa roolipelin muotoon, varmasti moni on halunnut sukeltaa maailmaan roolipelin muodossa.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Johanna Laitila: Lilium regale
Gummerus, 2019
350 s.

Koitin tätä lukea tuoreeltaan, mutta heikolla menestyksellä, laina-ajat ehtivät loppua ja lopulta kun kirjan onnistuin saamaan hyllyyn pidemmäksi toviksi, se ei silti löytänyt paikkaansa. Tarvittiin lopulta Johanna Laitilan toinen kirja Synty, joka avasi oven Laitilan herkulliseen kielenkäyttöön ja nosti Lilium regalen lukulistan kärkeen.

Aivan Synnyn groteskiin lihallisuudeen Lilium regale ei yllä, mutta kirjailijan kyllä tunnistaa. Laitilan tyyli on yksinkertaisen mehevä. Kielikuvat ovat runsaita, tekstissä on potkua ja lihaa. Kun Laitila kuvaa rakkautta ja seksuaalisuutta, teksti tuntuu joltakin.

Tornionjokilaaksoon ja sotavuosiin sijoittuvan tarinan pääosassa on Else, joka elää vähän nyrjähtäneen äitinsä, jämptin mummonsa ja pikkusisarusten kanssa. Kun Lapin sota uhkaa, perheen on paettava evakkoon Ruotsiin. Siellä isäntäperheen tytär Inga, suunnilleen samanikäinen kuin Else, avaa Elselle oven uuteen maailmaan. Tytöt kohtaavat kielen ja lihallisuuden tasoilla, rakastuvat.

Sota kuitenkin loppuu ja Ruotsi on jätettävä, on palattava kotiin. Kotipuolessa odottaa työ piikana apteekkari Hurtigin talossa. Apteekkarin rouva, kirjakauppias Irina, on lumoava, kiehtova ja vaikeasti vastustettava, ja taas Else löytää itsensä kiellettyjen ja väärien halujen parista.

Lilium regale kertoo sanoista, rakkaudesta, häpeästä, pelosta – vahvoista tunteista ja voimakkaista asioista. Laitilan teksti on paksua ja väkevää ja sitä tukevoittaa taiten käytetty pohjoinen murre. Hieno kirja, kannattaa lukea.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Anna Claybourne: Ihmeellinen evoluutio : Elämän tarina
WSOY, 2020
Suom. Ville Viitanen
79 s.

Erittäin hyvä lastenkirja evoluutiosta. Kirjassa esitellään evoluution perusteet hyvin selkeässä ja ymmärrettävässä muodossa. Tätä on helppo suositella vähän isompien alakouluikäisten käsiin – ja miksei myös aikuisille, jotka haluavat kerrata evoluution perusjutut nopeasti ja helposti.

Tämän kirjan luettuaan ymmärtää aivan riittävän hyvin, mistä evoluution teoriassa oikein on kyse. Teksti ei ole erityisen lapsille suunnattua, Ihmeellinen evoluutio ei lässytä tai makeile, vaan vain yksinkertaisesti selittää asiat suoraviivaisesti ja helppotajuisesti.

Wesley Robinsin kuvitus on selkeää ja miellyttävää. Kirjaa on ilo silmäillä ja suurikokoiset sivut mahdollistavat mukavan väljän taiton.

Kirjan tavasta käsitellä evoluutiota voi nostaa muutamia myönteisiä huomioita. Evoluution keksijänä mainitaan tietysti Charles Darwin, mutta myös samoja ajatuksia samoihin aikoihin kehitellyt Alfred Russel Wallace – ja nostetaanpa samalla aukeamalla esiin myös yksi kaikkien aikojen fossiilinetsijöistä, Mary Anning.

Hyvä huomio on myös maininta siitä, ettei ihminen ole mikään kehityksen huipentuma, eikä evoluutio sinänsä muuta lajeja kehittyneemmiksi – se vain sopeuttaa niitä ympäristöön.

Ihmeellinen evoluutio on oiva tapa saada lukija ymmärtämään yhden tieteen historian merkittävimmän teorian perusteet, joten sitä on helppo suositella lasten ja aikuisten luettavaksi.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.