Karoliina Ramqvist: Karhunainen
Gummerus, 2020
Suom. Laura Kulmala
363 s.

Ruotsalaisen Karolina Ramqvistin aiheena on Marguerite de la Rocque, 1500-luvulla elänyt nainen, joka matkasi holhoojansa kanssa tutkimusmatkalle nykyiseen Kanadaan. Matkalla hänet hylättiin autiolle saarelle, jossa hän onnistui selviytymään hengissä joidenkin vuosien ajan, kunnes hänet pelastettiin.

Tämä on kiehtova kertomus selviytymisestä, sellainen todella mielenkiintoinen ja huomiota herättävä ihmiskohtalo, josta lukisi mieluusti kirjan. Valitettavasti Ramqvist on lopulta kiinnostuneempi autobiografisesta navankaivelusta. Kyllä – tämä on yksi niistä kirjoista, joissa pääpaino on siinä, miten kirjailija kirjoittaa kirjaansa ja on vaikeaa ja työlästä. Olisi ehkä pitänyt arvata, kun takakannessakin rinnastettiin Marguerite de la Rocque ja Karoliina Ramqvist yhtä lailla vaikuttaviksi naisiksi. Anteeksi nyt vain, mutta: ei.

Ramqvistin pohdinnoilla on hetkensä. En ole täysin tällaista tyyliä vastaan, Mia Kankimäen kirjoista esimerkiksi olen kyllä pitänyt. Ramqvist on itsestään kirjoittaessaan parhaimmillaan silloin kun kertoo siitä, millainen prosessi 1500-luvulla eläneestä henkilöstä kirjoittaminen on, millaisia vaikeuksia vaikkapa tiedonhankintaan liittyy. Ei ole mitenkään itsestään selvää, että 1500-luvun tapahtumista saisi 2000-luvulla luotettavaa tietoa. Edes joku niinkin yksinkertaiselta tuntuva asia kuin tieto siitä, millaisilla laivoilla 1540-luvulla purjehdittiin, ei ole mitenkään helppo asia selvittää. Kuvia ei vain ole tuosta noin vain saatavilla.

Valitettavasti ison osan ajasta Ramqvist pyörii aiheensa kannalta täysin yhdentekevissä oman elämänsä kiemuroissa. En sano, etteikö niistäkin joku saisi jotain irti, mutta minä olisin toivonut fokuksen pysyvän tiukemmin Marguerite de la Rocquessa, joka nyt tuntui jäävän aivan sivuosaan. Onneksi kirja oli sentään nopealukuinen.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin
Tammi, 2020
Suom. Helinä Kangas
148 s.

En ole lukenut Jhumpa Lahirilta aiemmin mitään, joten miksei sitten aloittaisi tästä uusimmasta, jonka Lahiri on kirjoittanut itselleen uudella kielellä, italiaksi. Ratkaisu on yllättävä. Koska kirjan kuitenkin lukee suomeksi käännettynä, eikä tunne Lahirin aiempaa tuotantoa, mysteeriksi jää, miten kieli tässä vaikuttaa.

Missä milloinkin kertoo lyhyiden katkelmien kautta yksinäisen naisen elämästä italialaisessa kaupungissa. Nainen on ulkopuolinen tarkkailija, joka katselee ystäviensä ja naapuriensa elämää. Näiden havaintojen kautta meille sitten piirtyy kuva naisesta ja tämän ympäristöstä. Teksti on – ehkä sitten sen italiankielisyytensä vuoksi – selkeää, kirkasta ja aika suoraviivaista, mutta toisaalta paljonpuhuvaa. Suomentaja Helinä Kangas on tehnyt kelpo työtä.

Yksittäiset fragmentit eivät onneksi jää irrallisiksi, vaan niistä rakentuu kirjan mittaan draaman kaarta. Naisen pienessä, toistuvassa elämässä tapahtuu kuin tapahtuukin muutosta. Satunnaisesta ja arkipäiväisestä noustaan kohti uusia seikkailuja, kun nainen tekee päätöksen muuttaa elämäänsä, kokeilla jotain uutta.

Tämä pieni, nopealukuinen teos olisi 3,5 tähden kirja; tavallisesti pyöristäisin ylös neljään tähteen, mutta nyt kertojan toistuva toisten ihmisen painon ja koon kommentointi ärsytti niin paljon, että pyöristykööt alaspäin. Kehorauhaa fiktioonkin, etenkin kun tämä kommentointi ei tuntunut palvelen oikein mitään tarkoitusta, mutta toistui kuitenkin sen verran usein, ettei se nyt ihan sattumaakaan voi olla.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Anu Silfverberg: Sinut on nähty
Teos, 2020
241 s.

Ai että millainen herkkupala vuoden viimeisten kirjojen joukkoon vielä löytyi. Anu Silfverbergin tiesin toki erinomaiseksi kirjoittajaksi, mutta Sinut on nähty pääsi silti yllättämään sillä, miten terävä, hauska, raivostuttava, älykäs ja tarkkaavainen kirja tämä onkaan. Silfverberg kertoo katseesta ja katseen vallasta, etenkin elokuvan kontekstissa. Kuka katsoo, ketä, millä tavalla ja miltä se tuntuu?

Aloitetaan vaikka karuista faktoista. Usein (etenkin miesten) tapana on sanoa, että taide on taidetta, eikä tekijän sukupuolella ole mitään väliä (miehet, jotka sanovat näin, viihtyvät yleensä vain miesten tekemän taiteen parissa). Vaan kas kummaa, kun otetaan kynä ja paperia käteen ja aletaan laskea, miesten tekemissä elokuvissa esiintyy hyvin vähän naisia ja ne vähätkään naiset eivät oikeastaan ole ihmisiä, täysipainoisia hahmoja motivaatioineen ja tavoitteineen, vaan ”kaunis ruumis”, ”vähäpukeinen kaunotar”, ”eteerinen lapsinainen”, mitä näitä nyt on. Jokainen naisten kirjoittama elokuva läpäisee Bechdelin testin (kaksi naista puhuu keskenään jostain muusta aiheesta kuin miehestä); yli puolet miesten tekemistä elokuvista ei läpäise testiä. (Käänteisen testin – puhuuko kaksi miestä keskenään jostain muusta kuin naisesta – läpäisee jokseenkin jokainen ikinä tehty elokuva.)

Jotenkin ajatus siitä, että miesten ei annettaisi ylipäänsä tehdä elokuvia vaikkapa seuraavaan kymmeneen vuoteen, alkaa tuntua aina vain paremmalta.

Seksiä Silfverberg käsittelee oivallisesti, sitä, miten elokuvaseksi ei oikeastaan muistuta todellista seksiä millään tavalla – ei ainakaan sellaista seksiä, josta naiset noin yleisesti ottaen nauttivat. Jossain vaiheessa Silfverberg otti asiakseen oikein etsimällä etsiä elokuvia, joiden seksikohtauksissa kuvattaisiin miehiä tyydyttämässä naisia käsillään. Spoileri: ei muuten löydy, kyseessä on yksi elokuvan historian harvinaisimpia aiheita. Jos elokuvaseksi ei olisi niin miehistä ja todellisuudessa naiselle niin ankeaa ja jopa tuskallista, olisiko enemmän onnellisia naisia, joilla on tyydyttävä seksielämä ja enemmän halua harrastaa seksiä? Voisi olla.

Silfverberg on kirjoittanut hienon teoksen. Sinut on nähty on ihanan piikikäs ja ilkeä, mutta myös hauska ja osuva. Silfverberg myös kyseenalaistaa itseään jatkuvasti. Se on yksi iso teema tässä – miten suhtautua niihin itselle joskus rakkaisiin teoksiin, jotka ovat metoo-aikana alkaneet näyttäytyä epämiellyttävässä valossa? Kuinka sovittaa omaa elokuvarakkautta siihen, miten vastenmielisenä elokuvien naiskuva ja jatkuva miehinen katse näyttäytyy? Se ei ole helppo kysymys ja Silfverberg väittää vastaan itselleenkin. Siinä sivussa lukijan mahdolliset vastaväitteet saavat näppärästi vastauksensa (eiköhän tästä silti joku mies mielensä pahoita 😭😭).

Minä tietysti luen kirjaa miehenä. Tunnistan monia aiheita, mutta en minä niistä oikeasti mitään tiedä. Nautin tästä silti. Jotain nautinnollista oli siinäkin, kun kuuntelin vaimoni puhinaa, justnäin-myötäilyä ja myös feministisiä raivontuiskahduksia kirjan äärellä. Eiköhän tämä naisiin osu ja uppoa vielä tehokkaammin. Nuoremmille sukupolville asiat saattavat näyttäytyä eri tavalla ja referenssit muutenkin ovat tietystä sukupolvesta, mutta Silfverbergin (s. 1974) ikäisille tässä on paljon jaettua sukupolvikokemusta ja monessa kohtaa sama paska jatkuu vain uudessa paketissa.

Sinut on nähty on mielestäni vuoden tärkeimpiä esseeteoksia; aivan erityisesti se kannattaa lukea, mikäli on kiinnostunut elokuvasta, mutta soisin sen muutenkin löytävän tiensä mahdollisimman moniin käsiin. Naiset saavat tästä varmasti eheyttävän ja vahvistavan lukukokemuksen, miehille tämä taas toimii aina tarpeellisena muistutuksena siitä, että naisiakin on olemassa ja – kas kummaa – hekin ovat täysipainoisia ihmisiä. Jostain syystä tämä asia on edelleen aivan käsittämättömän vaikea juttu ymmärtää.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Atena

Atenan kuvasto on E-Julkaisussa.

Kaisa Pulakan Kurittomat kuvatataan valoisaksi tietokirjaksi naisteen kohdistuneiden asenteiden synkästä kulttuurihistoriasta. Kuulostaa hyvältä.

Kati Reijosen Vastustamaton on tietokirja vastustamisesta eli resistenssistä, eli siitä, miksi asioita torjutaan ja miksi asioille antautuminen on parempaa. Tämä tuntuisi nivoutuvan jossain määrin mindfulness-harjoituksiini, joten tutustutaan.

S&S

S&S:n kuvasto on Issuussa.

Ocean Vuongin Lyhyt maallinen loistomme on raaka kasvukertomus Amerikan takamailta, vietnamilais-amerikkalaiselta kirjoittajalta. Maskuliinisuuden kipukohtien käsittelyä, eli kiinnostaa.

Tibor Noé Kissin Inkognito on sekin kasvutarina ja kaapistatulokertomus, omaelämäkerrallinen teos, joka käsittelee transsukupuolisuutta. Tiedän aiheesta vähän, joten aika valaistua.

Kevyempääkin välillä: Eva Frantzin dekkarit ovat maistuneet, joten tähän mennessä suomeksi julkaisematon Frantzin esikoisteos Suvisaari kiinnostaa. Myös lastenkirja Yön kuningatar saattaisi maistua tyttärelle.

Irene Vallejon Papyrus on tietokirja kirjan historiasta. En voi sanoa, etteikö aihe kiinnostaisi.

JJ Bolan Naamiotta-kirjaa kuvataan ”teräväksi vapautumisoppaaksi miehille”. Maskuliinisuuden käsittely kiinnostaa, joten harkitaan.

Jacqueline Woodsonin Ruskea tyttö uneksii on ajankohtainen nuortenkirjaklassikko, jota voisi kokeilla luetettavaksi lapsilla.

Aula & Co

Aulan kuvasto on Issuussa.

David Sinclairin ja Matthew Laplanten Elinkaari lupaa kertoa uusinta tietoa vanhenemisen biologiasta ja mikrobiologiasta.

Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme on kuvaus torinolaisesta perheestä Mussolinin ajan Italiassa, merkittävän italialaiskirjailijan 1960-luvulla ilmestynyt pääteos.

Ge Fein Näkymättömyysviitta on kiinalainen kirja miehestä, joka tienaa rahansa tekemällä huippulaatuista äänentoistoa. Kuulostaa sopivan omituiselta.

Jan Erolan toimittama Kevät ilman kosketusta on kokoelma eroottisia novelleja, mutta tekijäkaarti on sellainen, että mielenkiinto herää.

Matt Haigin Eevin eläinmaailma kuulostaisi tyttärelleni sopivalta kirjalta.

Docendo / CrimeTime

Docendon kuvasto löytyy Issuusta.

Eliot Higginsin Me olemme Bellingcat kertoo Bellingcat-ryhmän toiminnasta. Tämän porukan edesottamuksiin törmää aina silloin tällöin ja aina yhtä mielenkiintoisissa yhteyksissä.

Gaudeamus

Gaudeamus on myös Issuusta.

Juho Kuorikosken Pelien Suomi luotaa kotimaista pelialaa. Valitettavasti vain videopelejä, veikkaan, mutta kiinnostaa silti.

Raisa Maria Toivon ja Riikka Miettisen toimittama Varhaismodernin yhteiskunnan historia vaikuttaa mielenkiintoiselta historiankirjalta.

Suvi Keskisen, Minna Seikkulan ja Faith Mkweshan toimittama Rasismi, valta ja vastarinta käsittelee rodullistamista, valkoisuutta ja koloniaalisuutta Suomessa. Herättänee ajatuksia.

Martina Reuterin toimittama Miesvaltaa murtamassa taas on kokoelma varhaisten feministien filosofisia kirjoituksia.

Aviador

Aviadorin kuvasto on Issuussa.

Louise Glückin Esseitä amerikkalaisuuden ytimestä on vuoden 2020 kirjallisuuden nobelistin esseekokoelma.

Aura Sevónin esikoisteos Okulovulva on todennäköisesti joko kiehtova tai sitten aivan sietämätön. Ehkäpä kokeilen.