Nina Gimishanova: Tatko
Kosmos, 2021
s. 277

Tatko on kertomus kahden kulttuurin törmäyksestä. Nimi on bulgariankielinen hellittelynimi isälle ja isäsuhde onkin kirjassa keskiössä. Pääosassa on Elena, suomalaisen äidin ja bulgarialaisen isän lapsi, joka vähän isänsä tavoin ei oikein tunnu olevansa kotonaan missään. Isä on monin tavoin liikaa suomalaiselle hiljaisten ja rauhallisten ihmisten yhteiskunnalle, ja vähän myös perheelleenkin. Isän käsitys kasvatusmenetelmistä ja elämästä ylipäänsä on päällekäyvä, pelottava ja jopa väkivaltainen.

Elenalla ei ole sen helpompaa, vaikka vaikeudet ovatkin vähän erilaisia. Suomessa koulussa ryssitellään bulgarialaisen nimen vuokse. Elena päätyy ulkomaille. Isän kotimaassa Bulgariassa on omat kuvionsa, mutta Espanjasta löytyy aurinkoisempi ympäristö, jossa ihmiset ovat avoimempia. Sielläkin Elena saa huomata ihmissuhteet vaikeiksi, kun Elenaa painaa isältä peritty tapa olla ja elää. Suhde isään on etäinen ja vaikea, kunnes isä vanhenee ja pehmenee ja Elena kenties tavoittaa jonkinlaisen yhteyden taas isäänsä.

Kirja etenee monilla aikatasoilla ja välillä on hieman vaikea seurattava, mutta kun aikatasot saa suunnilleen oikeaan järjestykseen päässänsä, se on mielenkiintoinen kuvaus monikulttuurisesta perheestä ja erilaisten elämäntapojen kohtaamisen vaikeudesta. Elenan isä vaikuttaa toisaalta väkivaltaiselta sekopäältä, mutta toisaalta myös sympaattiselta hahmolta kaikkine kulmineen ja vaikeuksineen uuteen kotimaahan sopeutumisessa. Elenalla on pitkä matka lapsuuden traumoista uuden yhteyden saamisessa isäänsä, mutta onneksi yhteys vielä löytyy.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Marjo Niemi: Miten niin valo
Teos, 2008
188 s.

Marjo Niemen uusin kirja Kuuleminen teki sellaisen vaikutuksen, että haalin aikaisemmatkin kirjastosta hyllyyni. Ensimmäisenä näistä vanhemmista kirjoista tartuin yli kymmenen vuoden takaiseen Miten niin valo -romaaniin, joka kertoo kolmesta naisesta, joiden polut risteävät.

Anni on antanut avioliitolleen kaikkensa, mutta keskiluokkainen unelma on selvästi tullut tiensä päähän ja nyt Anni makaa jo toista viikkoa keittiönsä lattialla täysin romuna. Kristiina on yksinäinen taidemaalari, jonka rutiinit rikkoo mieheltä tullut puhelu, jonka myötä ”sisään tulvi hyökyaalto, joka hetkessä erotti Kristiinan käsillä olevasta työstä ja maailmasta”. Kolmantena tavataan Päivikki Siven, Annin naapuri ja lääkäri sairaalassa, jonne sekä Anni että Kristiina päätyvät.

Kirjassa ei periaatteessa tapahdu kovin paljon: vain pieni sattumus, onnettomuus, joka tuo kaikki kolme naista hetkeksi yhteen, mutta tämä pieni kohtalon sysäys antaa kaikille naisille sellaisen potkun, joka on omiaan pistämään elämää uusiksi isolla kädellä. Tästä ravistelusta syntyy sitten herkullista kirjallisuutta, kiitos Marjo Niemen räiskyvän tyylin. Kirja on täynnä oivaltavia havaintoja, hauskoja ilmaisuja, yleistä liioittelua ja holtittomuutta.

Kuuleminen on vuoden 2021 iloisimpia yllätyksiä, mutta kyllä tämä aikaisempi teoskin ansaitsee ehdottomasti tulla luetuksi. Marjo Niemi on oivallisen värikäs kielenkäyttäjä, jolla on hieno taito saattaa romaanihenkilönsä kiinnostaviin tilanteisiin.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma
S&S, 2021
160 s.

Pauliina Vanhatalo on käsitellyt jo useammassa kirjassa omia kokemuksiaan. Keskivaikea vuosi käsitteli masennusdiagnoosia ja psykiatrista hoitoa, Toinen elämä taas keski-ikäisyyden herättämiä kysymyksiä. Trilogian kolmas osa jatkaa elämän keskeisten kysymysten ympärillä pyörimistä.

Vahvana teemana ovat tunteet. Kirjailijan työssä on hyvä ymmärtää omia tunteitaan ja eläytyä toisten tunteisiin, niin kuviteltujen kuin todellisten ihmisten. Tunteisiin eläytyminen on kuitenkin hyvin väsyttävää, kun tunteita on paljon. Liiallisiksi tunteet käyvät, kun muuttuva maailma tuo herkälle ihmiselle jatkuvasti lisää ahdistumisen aiheita: on ilmastonmuutosta, pandemiaa ja ties mitä uhkaavaa.

Entä jos olisikin psykopaatti? Yksi psykopatian tunnusmerkeistä on tunteiden puuttuminen. Olisiko elämä ilman tunteita helpompaa? Vanhatalo kirjoittaa itsestään tutkailemassa psykopaattien maailmaa, käymässä terapiassa ja asettumassa nykyaikaisen tiedostavan, keskiluokkaisen ihmisen elämään liittyvien ajatusten ristituleen. Mitä jos tomaatillakin on tunteet? Mitä silloin tehdään?

Kirja rakentuu lyhyistä, irtonaisista luvuista, jotka poukkoilevat ajatusten tapaan suunnasta toiseen. Mihin asettaa oman itsen rajat? Vanhatalo huomaa, miten joihinkin ahdistusajatuksiin tepsii toisto ja tylsyttäminen: kun ahdistavia ajatuksia toistaa mielessään kerta toisensa jälkeen, ne menettävät teränsä. ”En välttämättä saavuta nuorena haaveilemaani ulkoista menestystä” ei tunnukaan enää pahalta. Vaan entäs kun on lauseita, joihin tämä ei toimi: ”Ilmaston lämpenemistä ei välttämättä ehditä pysäyttää ajoissa” ei pehmene millään määrällä toistoa, ja ajaa vain syvempään ahdistukseen.

Kaikkea Vanhatalon kokemaa en omakseni tunne; samaa herkkyyttä minussa ei ole. Omat ilmasto- ja maailmanmuutosahdistukseni kokeneena löydän tästä kirjasta kuitenkin paljon samastuttavaa. On huojentavaa lukea muiden ajatuksia ja Vanhatalo kirjoittaa kyllä hyvin ja sujuvasti omista mietteistään.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Ida Simons: Tyhmä neitsyt
Gummerus, 2015
Suom. Sanna van Leeuwen
190 s.

Ida Simonsin esikoisteos ilmestyi jo vuonna 1959. Se sai 2010-luvulla uuden elämän, kun hollantilainen kustantaja löysi kirjan sattumalta ja päätti julkaista sen uudelleen. Kirjasta tuli huikea menestys ja niinpä se on saatu suomeksikin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuva romaani kertoo saksanjuutalaisesta kauppiasperheestä ja etenkin sen tyttärestä Gittelistä. Koko suku pakenee maailmansotaa Alankomaihin ja kun sodan jälkeen muut palaavat Saksaan, Gittelin perhe jää Haagiin.

Gittelin elämän tärkeä kaupunki on kuitenkin Antwerpen, jossa hän on syntynyt ja jossa hän vierailee usein. Ajoittain käy nimittäin niin, että Gittelin äidille ja isälle tulee riitaa, jonka seurauksena äiti häipyy Gittelin kanssa sukulaisten luo Antwerpeniin. Siellä Gittel kohtaa neiti Lucie Mardellin, paljon hienomman perheen aikuisen tyttären, joka kutsuu Gittelin luokseen soittamaan heidän Steinway-flyygeliään. Tästä alkaa hieman eriskummallinen ja epätasainen ystävyyssuhde, joka on Gittelille selvästi merkityksellinen ja opettavainen ihmissuhde.

Tyhmä neitsyt kuvaa juutalaisyhteisön elämää 1920-luvulla. Aika näyttäytyy modernille lukijalle yllättävän huolettomana ajanjaksona, kun tietää, mitä oli luvassa hyvinkin pian. Gittelin perhe päätyy hetkeksi asumaan Saksaan ja silloin aikakausi vilahtaa hyperinflaation muodossa, kun perhe pääsee nauttimaan rikkaasta elämästä – viisi miljoonaa viikossa ei ole vuokra eikä mikään! Tulevasta kertojakin on tietoinen yhden ohimenevän sivulauseen verran.

Kieleltään kirja on mainion raikas, siitä osakiitos kuuluu varmasti suomentaja Sanna van Leeuwenille. Gittel tekee hauskoja havaintoja sukulaisistaan, toisaalta on ikäisekseen (Gittel on noin kaksitoistavuotias kirjan alussa) sopivasti vähän pihalla aikuisten maailmasta. En ehkä lastaisi kirjan taakaksi ihan kaikkia niitä ylisanoja, joita se on osakseen saanut – näinköhän tämä on Jane Austenin veroinen klassikko – mutta kaikessa vaivihkaisessa ironisuudessaan Tyhmä neitsyt oli silti oikein oiva välipala, ja alankomaalaista kirjallisuutta tulee muutenkin tarjolle rikollisen vähän.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Simone de Beauvoir: Erottamattomat
Kosmos, 2021
Suom. Lotta Toivanen
165 s.

Enpä ollut lukenut de Beauvoirilta vielä mitään. Siksi tuntui yleissivistävältä lukea nyt edes jotain ja tämä uusi julkaisu herätti sopivasti mielenkiintoa. Erottamattomat on alun perin vuonna 1954 kirjoitettu pienoisromaani, jota ei kuitenkaan aikaisemmin ole julkaistu. Se oli aiheeltaan niin henkilökohtainen, ettei de Beauvoir halunnut sitä elinaikanaan julkaistavan. Nyt se on kuitenkin saatu luettavaksi (ja lisää julkaisemattomia kirjoituksia on kuulemma luvassa).

Kyseessä on ihan valmis, ehjä työ, eikä siinä ole ollut laadullisia esteitä julkaisemiselle. Kirja perustuu de Beauvoirin omaan elämään, lapsuuden- ja nuoruudenaikaiseen ystävyyteen Élisabeth Lacoinin, Zazan, kanssa. Samaa tematiikkaa de Beauvoir on muissakin teoksissaan käsitellyt, kertoo Sylvie Le Bon de Beauvoir tarinaa taustoittavassa esipuheessa (suosittelisin kuitenkin lukemaan ensin tarinan ja vasta sitten esipuheen), tässä se vain on puhtaimmillaan.

Kirja kertoo kahdesta tytöstä, jotka kohtaavat koulunpenkillä Pariisissa ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Tytöt ystävystyvät ja kasvavat yhdessä parikymppisiksi. Kirja kuvaa ystävyyden kehittymistä ja keskiluokkaisten tyttöjen ahdinkoa toisaalta omien halujen ja haaveiden, toisaalta perheen odotusten ja yhteiskunnan vaatimusten välillä. Varsinkin Zazaa edustava Andrée joutuu koville, sen verran paljon ison perheen mukanaan tuomat vaatimukset nuorta naista painavat.

Erottamattomat on traaginen, kiehtova pieni tarina. Siinä on hienoa ajankuvaa 1900-luvun alun keskiluokkaisen Ranskan tunkkaisuudesta, toisaalta ajatonta ystävyyden, rakkauden ja nuorten naisten traagisuuden kuvausta.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.