Testasin jokin aika sitten suurella mielenkiinnolla Fanny-jugurttirahkaa ja yllätyin positiivisesti. Ulkomaanmatkoilta (lähinnä Lontoosta) on nimittäin jäänyt mieleen muistoja hyvistä paikallisista jugurteista, jotka ovat varsin kaukana kotimaisista tarjokkaista (joissa ei toki vikaa ole). Tämä jugurttirahka oli koostumukseltaan ja maultaan lähempänä näitä ulkomaalaisia ja varsin positiivinen kokemus – hintaansa lukuunottamatta.

Toinen kiinnostava uutuus on Maraboun kookossuklaa. Maku ei ole mitenkään hillityn kookoksinen, vaan suorastaan julkea. Lopputulos on kovin makea, mutta hyvä. Levyn syöminen yhteen putkeen on makeuden vuoksi vaikeaa, mutta en ole varma onko kyseinen ominaisuus varsinaisesti negatiivista.

Lapsuudesta ja kanaruoista tulee mieleen kaksi asiaa: koulun kanaviillokki ja broilerit. Kumpikaan ei erityisemmin miellyttänyt. Viime vuosina olen kuitenkin innostunut syömään kanaa aika paljonkin, kiitos marinoitujen fileesuikaleiden. Käytännöllistä, ei liian kallista ja todella hyvää!

Aluksi kana syötiin sellaisenaan, yleensä makaronin tai perunoiden kera. Hyvää, mutta parantaakin sitä voisi. Ensimmäinen lisäys oli ruokakerma, toinen hyvä on tuorejuusto. Pieni purkki tuorejuustoa tuo mainiosti lisämakua ruokaan!

Tämänpäiväinen, varsin herkullinen ateriamme oli hyvä esimerkki kanaruokien evoluutiosta. Pannulle päätyi ensin pari pientä sipulia, sitten isohko paprika, puolisen kiloa hunajamarinoitua kanaa ja lopuksi purkki kookoskermaa. Lopputulos oli todella herkullinen sekä maun että ulkonäön suhteen. Paprika piristää kookoksen ja kanan pehmeyttä oivallisesti ja tuo vähän särmää väripuolellekin.

Olen myös kokeillut vastaavaa, mutta vielä omenan ja currytahnan kanssa. Kookosmaidolla ruoasta tuli keittomaisempi. Seuraava versio sisältänee myös banaania.

Lopuksi vielä triviakysymys tietäjille: mitä eroa on kookosmaidolla ja kookoskermalla? Kummassakin on samat suhteet kookosta ja vettä, mutta silti toinen on jonkin verran paksumpaa. Mistä ero johtuu?

Minua syötetään. Lihotetaan, suorastaan. Sitten irvaillaan vatsan kasvamisesta, jälkeenpäin. Eilinen ruokailu Attilassa jätti nimittäin näläntunteen (metvurstipasta sisälsi liikaa oliiveja ja liian vähän metvurstia), jonka seurauksena menimme luentojen jälkeen syömään.

Perinteisesti keskiviikko-ohjelmaan on kuulunut kahvittelua, useimmiten Arnoldsissa. Tällä kertaa matkan kohteena oli McDonalds: Johannalle pullaa ja cappucinoa, minulle hampurilaisia.

Juustohampurilaiset ovat hyviä, mutta säälittävän pieniä. Niinpä ei auttanut muu kuin syödä kaksi. Mikä onkin vallan sopiva annos, mutta eiköhän niistä selvittyäni alkanut yllytys syödä lisää. ”Jaksakko kolmannen?” Kun sponsorointi järjestyi, täytyi asiasta ottaa selvää ja kuinka ollakaan, tulihan se kolmaskin juustohampurilainen sitten syötyä.

Tulee ihan paheellinen olo, tuollaisesta. Mutta hyvää oli…

Viikonloppuna sain taas tuntea suurta yksinäisyyttä banaanipizzan ystävänä. Ananas on varsin standardi pizzatäyte, mutta banaani herättää kummasti ihmetystä ja vastustusta. Suhtauduin toki itsekin alkuun epäillen, mutta nyt se kuuluu ehdottomasti itse tehdyn pizzan vakiotäytteisiin (kinkku ja ananas ovat ne tyypillisimmät seuralaiset).

Persikkaa olen kokeillut kerran, sekin vaikutti varsin mainiolta… Ananas-banaani-persikka tosin voi olla jo yhteen pizzaan vähän liikaa.

Johanna kertoikin jo hyvästä kokemuksestaan Attilan tämän päivän ruoista, täydennänpä lausuntoa omalla vähemmän mairittelevalla: paperilla viherpippuriporsas kuulostaa varsin maukkaalta, mutta käytännössä ruoka olikin samanlaista kanaviillokkia muistuttavaa soosia kuin turhan moni muukin ruokalistassa hyvältä kuulostava ruoka (esim. monet kanaruoat).

Maku on ihan kelvollinen ja tämänpäiväinen ateria vei kyllä nälän, mutta oli loppua kohden melkoisen tylsää syötävää. Eikö muka liharuokia voi muulla tavalla tehdä?