Kaj Korkea-aho: Punainen huone
Otava, 2021
Suom. Laura Beck
363 s.

Olen tainnut lukea aika lailla kaikki Kaj Korkea-ahon aikuisten kirjat. Uusin Punainen huone pääsi nopeasti lukulistalle kirjastosta saavuttuaan. Jälleen ollaan jos ei suoraan kauhun niin ainakin tiukan jännityksen ja painostavan tunnelman äärellä ja lopputulos on kerrassaan herkullinen.

Kirjan päähenkilö tulee hankkineeksi itselleen Helsingistä hienon asunnon yllättävällä tavalla. Vitsinä alkanut lehti-ilmoitus, jossa nuori kirjailija lupaa kirjoittaa kirjan vastineeksi edullisesta asunnosta poikii yhteydenoton ja sopimuksen erään Aimo Kankaan kanssa. Kirjan nimetön päähenkilö lupaa kirjoittaa kirjan ja siitä hyvästä saa asua halvalla upeassa asunnossa Ullanlinnassa ja ostaa kirjan valmistuttua asunnon edulliseen hintaan.

Diili tuntuu ihan käsittämättömän hyvältä. Liian hyvältä ollakseen totta, suoraan sanottuna. Epäilykset kuitenkin pikku hiljaa hälvenevät. Kangas on päähenkilön tavoin homo ja haluaa omia kokemuksiaan kirjaksi. Kangas vaikuttaa kaikinpuolin mainiolta tyypiltä, mutta pikku hiljaa tämän toimista, kuten suhteesta nuoreen avustajaan Emmanueliin – ja miksi täysin terveeltä vaikuttava Kangas ylipäänsä tarvitsee avustajaa? – ja toisaalta tämän menneisyydestä alkaa paljastua kaikenlaista levottomuutta herättävää.

Päähenkilöllä itsellään on omat menneisyyden haamunsa, päällimmäisenä todella katastrofaaliksi osoittaunut suhde erääseen Juhaniin. Kirja- ja asuntodiili pistää lisäksi omat ystävyyssuhteet koetukselle. Lopulta päädytään luotaamaan hyvin syviä vesiä, mitä tulee vallankäyttöön, alistamiseen ja alistetuksi tulemiseen. Kokonaisuutena Punainen huone on hyvin kiehtova psykologinen romaani, jossa riittää tasoja pureskeltavaksi. Millaista on seksuaalisuuteen, fetisseihin ja salaisuuksiin kietoutuva alistaminen ja alistuminen? Kuka lopulta käyttää valtaa? Mielenkiintoinen kirja!

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Margaret Rogerson: Kirjojen tytär
Karisto, 2020
Suom. Mika Kivimäki
453 s.

Elisabeth on orpolapsi, joka on kasvanut yhdessä Austermeerin suurista kirjastoista, keskellä hyllyille kahlittujen loitsukirjojen kuisketta. Nyt hän on vain oppilas, mutta tulevaisuudessa hän haluaisi olla oikea kirjojen vartija, joka suojelee maailmaa velhoilta, taikuudelta ja demoneilta.

Elisabethin tulevaisuudensuunnitelmilta pyyhkäistään kuitenkin matto jalkojen alta. Joku hyökkää kirjastoon ja vapauttaa kokoelman vaarallisimman kirjan. Kirjasta tulee maleficti, kirjademoni, jonka Elisabeth onnistuu taltuttamaan. Elisabethiä kuitenkin epäillään syylliseksi tihutöihin, joten velho Nathaniel Thorn tulee noutamaan Elisabethin vietäväksi pääkaupunkiin kuultavaksi rikoksestaan.

Tästä alkaa melkoinen pyöritys, jossa Elisabeth joutuu keskelle ikivanhaa salajuonta. Hän joutuu kohtaamaan ennakkoluulonsa velhoihin ja magiaan liittyen ja myöntämään, ettei oikeastaan tiedä aiheesta paljoakaan ja että se, mitä hän on kirjastossa kasvaessaan oppinut, saattaa olla kirjastonhoitajien käsitysten värittämää.

Kirjojen tytär nousi fantasiamassasta Tähtifantasia-palkinnon myötä. Koko vuoden 2021 lyhytlistaa en ole lukenut, mutta perinteisenä fantasiakirjana tämä oli oikein kelpo valinta voittajaksi. Kirjojen tyttäressä on paljon hyvää: kiehtova maailma, oivalliset päähenkilöt, mainiota huumoria, sopiva ripaus romantiikkaa ja mukavasti täyttä vauhtia eteenpäin kaahaava jännittävä juoni.

Erityisen kiehtovaa oli se, miten loitsukirjoja kirjassa kuvattiin. Näillä kirjoilla on tietoisuus, luonnetta ja omat erityispiirteensä. Osa kirjoista on hurjia ja pelottavia, osa ystävällisiä, ja kaikki arvostavat pätevän kirjastonhoitajan ystävällisyyttä. Tästä kirjasta saa varmasti hyviä ideoita roolipelikampanjoihin!

Kirjojen tytär on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta mitään yläikärajaa sillä ei ole, parhaiden nuortenkirjojen tapaan tämä on täysin aikuisyhteensopivaa luettavaa. Oli myös ilo havaita, että tämä ei ole minkään sarjan ensimmäinen osa. Kirjailija kuulemma mieluusti kirjoittaisi lisääkin tarinoita Austermeerin maailmaan, mutta mitään ei ole toistaiseksi suunnitteilla.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Fernanda Melchor: Hurrikaanien aika
Aula & Co, 2021
Suom. Emmi Ketonen
210 s.

Hurrikaanien aika sijoittuu Meksikon syrjäseuduille pieneen La Matosan kylään. Kirjan alussa poikajoukko löytää kanavasta ruumiin. Ruumis on Noidan, pelätyn ja kunnioitetun naisen, joka äitinsä tavoin auttoi kyläläisiä, etenkin naisia, näiden ongelmissa.

Kirja kertoo tapahtumista eri näkökulmista. Ensimmäisenä ääneen pääsee Yesenia, nuori nainen joka asuu Noidan lähistöllä isoäitinsä ja serkkujensa kanssa. Yesenia kertoo elämästään ja lopulta tapahtumat kytkeytyvät Noidan murhaan: hän näkee serkkunsa Luismin ja tämän isäpuolen Munran murhapäivänä Noidan talolla.

Sen jälkeen puheenvuoron saa Munra, joka ei tiedä murhasta mitään, mutta kertoo Luismin vaiheista ja omasta perhe-elämästään ja lopulta myös murhapäivän tapahtumista. Sitten vuoroon tulee Luismin kumppani Norma ja lopulta kaveri Brando. Luvut ovat pitkiä tekstimassoja, vailla kappalejakoa, tiukkaa intensiivistä vyörytystä.

Mutta niin on kyllä kirjan aihekin tiukkaa tavaraa. Motivaatio romaanin kirjoittamiselle tuli todellisesta rikostapauksesta, jossa mies murhasi naisen ja heitti ruumiin kanavaan, koska mies väitti naisen noituneen hänet. Melchorin oli tarkoitus tehdä rikoksesta dokumenttiromaani Truman Capoten Kylmäverisesti-teoksen tapaan, mutta koska se olisi Meksikossa ollut liian vaarallista, Melchor päätyi käsittelemään aihetta fiktiossa.

Melchorin sanoin kirja kertoo siitä, millaista on olla nuori ja vailla tulevaisuutta. Se kuvaa väkivaltaa, naisvihaa ja homofobiaa, miten köyhyydestä ja machismo-kulttuurista syntyy karu maailma, jossa heikot polkevat armotta vielä heikompia.

Kiinnostavaa on myös machokulttuurin suhde homoseksuaalisuuteen. Latinokulttuurissa homoseksuaalisuuden kuva on hyvin feminiininen, eikä Tom of Finland -tyylisiä maskuliinisia homohahmoja näy julkisuudessa. Seksuaalisuus on vahvasti sukupuolisoitua: penetraatio on aina maskuliinista. Niinpä tässäkin kirjassa miehet, jotka eivät missään nimessä identifioituisi homoiksi, voivat aivan hyvin rahaa vastaan harrastaa miesten välistä seksiä – kunhan ovat tiukasti miehisessä roolissa eli yhdynnässä penetroivana ja suuseksissä saavana osapuolena.

Hurrikaanien aika on hurja, väkivaltainen kirja, jossa ei ole oikein mitään lohdullista tai myönteistä luvassa kenellekään. Se on kuitenkin myös hyvä kirja ja hieno kirja, joka nousee väkivaltaisen ja jopa inhottavan sisältönsä yläpuolelle. Ei kaikille, missään nimessä, mutta jos väkivaltaiset köyhyyden ja epätoivon kuvaukset eivät kauhistuta, Hurrikaanien aika on kyllä ehdottoman vaikuttava teos.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Anni Saastamoinen: Sirkka
Kosmos, 2019
188 s.

”Jos Sirkka olisi eläin, Sirkka olisi mäyrä: pitkin kapeita omia polkujaan päättäväisesti kulkeva paakku mustaa ja vaaleampaa jakkupukua”. Sirkka alkaa herkullisella kuvauksella päähenkilöstään. Sirkka on sivuosan esittäjä, oman elämänsä statisti, massaan katoava harmaa ihminen.

Kirja luotaa päähenkilönsä sielunelämää. Sirkan hillityn ja asioiden oikeaa järjestystä rakastavan pinnan alta löytyy järkytyksiä ja järistyksiä. On traagisesti ja traumaattisesti päättynyt suhde Sauliin. On jonkinlainen ainakin alitajuinen kaipuu kuitenkin ravistella sitä tasaisen harmaata arkea. Niinpä kirjailija heittää Sirkan tielle pientä mutkaa ja yllättävää kohtaamista, joissa Sirkka joutuu kohtaamaan omat hankaluutensa sosiaalisten tilasteiden käsittelyssä.

Sirkka on sopivan napakka kirja, jonka parissa viihtyy mukavasti sen hetken minkä se kestää. Tarinaa ei suotta venytetä liiaksi ja se saa oikein onnistuneen ja miellyttävän lopun. Sirkka on kaikesta harmaudestaan huolimatta oikein kiinnostava ihminen, jonka matkassa on mukava kulkea ja toivoa tälle kaikkea hyvää. Anni Saastamoinen on onnistunut luomaan lämpimän hyvän mielen kirjan.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Alice Munro: Nuoruudenystävä
Tammi, 2015
Suom. Kristiina Rikman
332 s.

Nobelin jälkeen kaivattiin varmasti lisää Alice Munroa suomennettavaksi, mutta uuttakaan ei ollut tulossa. Niinpä käännyttiin aikaisemman tuotannon pariin. Nuoruudenystävä on ilmestynyt alunperin vuonna 1990.

Eipä siinä mitään – mihinkäs nämä Munron novellit 25 vuodessa vanhenisivat. Sen verran ajattomia tarinoita Munro kertoo, ja hyvin kertookin. Tarinat ovat pieniä, vähäeleisiä. Julmankauniita, kuten takakansi osuvasti kuvailee. Kun erään novellin päähenkilöltä kysytään, miten meidän sitten pitäisi käyttäytyä – kun emme käyttäydy niin kuin uskoisimme kuolevamme – hän vastaa vain: ”Toisin”. Siihen tämä paljolti tiivistyy: novellit esittelevät ihmisiä, joiden pitäisi käyttäytyä jotenkin toisin; se miten he nykyisellään toimivat, ei ole hyvä.

En ole suuri novellitaiteen ystävä, mutta Munron novellien parissa viihdyn aina. Niissä eri aikatasot toimivat hienosti, tapahtumat saavat kiinnostavia käänteitä ja eletyn elämän tuntu on käsinkosketeltavaa. Kanadalaiset puitteet ovat oivalliset: ne ovat vähän kuin ne kaikesta muusta kulttuurista tutut amerikkalaiset, mutta kuitenkin vähän vinossa.

Niinpä rohkenen suositella: tähänkin sopii tarttua, ihan siinä missä muihinkin Munron novellikokoelmiin, jos haluaa lukea novelleja, jotka kertovat kiinnostavia katkelmia 1900-luvun alun kanadalaisten elämästä.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.