Hanna-Riikka Kuisma: #syyllinen
Like, 2021
287 s.

Hanna-Riikka Kuisma on kirjoittanut aikaisemminkin vaikuttavia kirjoja. Erityisesti Kerrostalo teki vaikutuksen. Uusi romaani #Syyllinen on sekin oikein onnistunut ja iskevä teos. Pääosassa on nelikymppinen somevaikuttaja, joka istuu syksyllä 2020 pidätyssellissä epäiltynä henkirikoksesta. Siitä kerronta siirtyy alkuvuoteen.

Hyvin pian käy ilmi, että somevaikuttajan loistelias elämä Instagramissa on pelkkää pintaa. Manifestoinnin, positiivisen ajattelun, elämäntaito-oppaiden ja kauniiden kuvien täyteinen maailma peittää taakseen kaoottisen elämän. Jo ensimmäisessä luvussa koko päivä menee sähläämiseen ja My day -videon aloitukseksi suunniteltu instalive johtaa häpeään, kun somevaikuttaja nukahtaa uupuneena kameran eteen.

Elinkeino epämääräisten ja terveydelle vaarallisten ravintolisien verkostomarkkinoijana ei oikein rullaa, kiitos vanhalle kotipaikkakunnalle muuttamisen. Velat kaatuvat niskaan ja vähän myös seinätkin. Miehen kanssa on vaikea tulla toimeen, mutta koko ajan pitäisi silti näyttää ulospäin upeaa pintaa. Kun ollaan alkuvuodessa 2020, niin koronapandemiakin rysähtää päälle vaikeuttamaan tilannetta entisestään.

Kierrokset käyvät nopeasti koviksi. Kuisma pitää pökerryttävän vauhdin päällä koko romaanin ajan ja lukijakin on pian sekaisin siitä, mitä todella tapahtuu. Päähenkilön mielen järkkymistä kuvataan tyylikkäästi ja taitavasti. Kuisma näyttää somemaailman ja velkaantumisen ahdistavuuden kaikessa julmuudessaan, kun asiat vain menevät huonosti ja tehdyt valinnat johtavat vääjäämättä entistä huonompaan lopputulokseen.

Tarina on kirjoitettu hyvin ja vetävästi; vaikka aihe on raskas, tämä kirja ei tosiaankaan ole, vaan sivut kääntyivät kuin itsestään, kun kaikki ahdistavat salaisuudet alkavat kuplia pintaan. Lopullinen romahdus on selvä juttu, mutta tie alusta loppuun ei ole ihan ilmeinen.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Lydia Davis: Kafka valmistaa päivällistä
Siltala / Sanavalinta, 2021
Suom. Aki Salmela
356 s.

Kovasti kehuttu Kafka valmistaa päivällistä on valikoima Lydia Davisin runouden ja lyhytproosan välimaastossa keikkuvia tekstejä, jotka suomentaja Aki Salmela on valikoinut useista Davisin kokoelmista. Kirjan jälkisanoissa Harry Salmenkivi ylistää Lydia Davisia ja sanoo, etteivät ”lyhyet tekstit silti jää latteiksi tai ohimeneviksi havainnoiksi”. Mutta kun ne jäävät!

Minut tämä kokoelma jätti siis kylmäksi. Lyhyiden tekstien joukkoon mahtuu toki useampia oivaltavia ja nokkelia tekstejä, mutta myös aivan liikaa täysin yhdentekevää ja jopa turhauttavaa sanojen pyörittelyä ja tekstillä kikkailua.

Paikoin Davis onnistuu hienosti. ”Valamiesvelvollisuus” on haastattelu, jossa kerrotaan kokemuksesta valamiehenä oikeudessa, mutta haastattelun kysymykset on jätetty pois tekstistä. ”Minun on hyvä olla, mutta voisi olla vielä vähän paremmin” kuvaa hauskasti elämän pieniä harmeja. Nämä hyvät oivallukset olivat minulle kuitenkin selvästi vähemmistössä tässä kokoelmassa, enimmäkseen tekstit lähinnä jättivät ihmettelemään mitä kiinnostavaa tässä nyt oikein on.

Ehkä Davisin vähäeleisyys maistuu paremmin kirjailijoille ja muille tekstin parissa työskenteleville. Minulle Kafka valmistaa päivällistä päätyi valitettavasti vuoden tähän mennessä tympeimpien ja väkinäisimpien lukukokemusten joukkoon.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Richard Powers: Ikipuut
Gummerus, 2021
Suom. Sari Karhulahti
649 s.

Olen lukenut Richard Powersia viimeksi kymmenen vuotta sitten ja olin näemmä kokonaan unohtanut ylipäänsä lukeneeni Suopeuden. Nyt kun katselen vanhoja kirjoituksiani Powersin kirjoista, ihmettelen miksen suuremmalla innolla käynyt Ikipuihin käsiksi. No, kehuttiin tätä sen verran laajalti, että pakkohan tähän oli tutustua.

Ikipuut kertoo puista ja ihmisistä, jotka välittävät puista ja metsistä. Se kuvailee kaikkea sitä kamaluutta, millä metsiä kohdellaan, keskittyen Yhdysvaltoihin, mutta paljon samaahan modernissa metsätaloudessa on Suomessakin. Ihan yhtä suurella tarmolla täälläkin kaadetaan metsiä, joiden pitäisi oikeastaan vain antaa olla. Yhdysvalloissa kaikki on tietysti niin paljon suurempaa, niin puutkin: huikeat jättiläispunapuut ovat tietysti kirjassa merkittävässä osassa.

Kirja on perinpohjainen. Ensimmäiset parisataa sivua käytetään henkilögallerian alustamiseen. Kun irralliset tarinan juuret yhdistyvät yhdeksi rungoksi ja henkilöt enemmän tai vähemmän kohtaavat toisensa, toiminta saa trillerimäistä vauhtia ja toimintaa. Siitä tarina sitten haarautuu monihaaraiseksi oksastoksi, kun henkilöt päätyvät kukin omalle taholleen.

Ikipuut oli kiehtova ja turhauttava. Se on toisaalta omiaan ruokkimaan ahdistusta ilmastonmuutoksesta ja ihmisten välinpitämättömyydestä, toisaalta rohkaiseva näyttäessään ihmisiä, jotka toimivat metsien hyväksi, olkoonkin että taisto vaikuttaa välillä toivottomalta. Myös tieteen maailman toimintaa metsien kaupallisen hyödyntämisen palveluksessa kuvataan hienosti: kirjan hahmoista Patricia saa kokea kovasti sen, miltä tuntuu olla tieteen toisinajattelija.

Hieman irralliselta muista tuntui Neelayn osuus. Tämä intialaistaustainen koodarivelho kehittää puiden inspiroimina huikeita pelimaailmoja, mutta niiden merkitys kirjan kokonaisuudelle jää lopulta vähän etäiseksi. Lisäksi nämä pelimaailmat ovat jotenkin tyypillisiä kirjojen jumalpelejä, eli aivan maagisen upeita ja täydellisiä. Tässäpä olisikin ihan hyvä sauma kirjallisuustieteen ja tietojenkäsittelyn yhdistelevälle gradulle: kirjoissa esiintyvät elämää suuremmat tietokonepelit. Ei ole nimittäin ensimmäinen kerta, kun jossain kirjassa kehitellään tällaista aivan täydellistä tietokonepeliä (Austin Grossmanin You, esimerkiksi).

Jos kirjan luettuasi koet tarvetta tehdä metsien hyväksi jotain, mutta et tiedä mitä, suosittelen lämpimästi tutustumaan Luonnonperintösäätiön toimintaan. Sen rahoittaminen on erittäin helppo tapa tehdä jotain konkreettista suomalaisten uhanalaisten metsien hyväksi.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Miriam Toews: Naiset puhuvat
S&S, 2021
Suom. Kaisa Kattelus
232 s.

Naiset puhuvat on hyvin nimetty kirja: siinä naiset tosiaan puhuvat läpi koko kirjan. Kirjurina toimii mies, koska puhuvat naiset ovat kaikki luku- ja kirjoitustaidottomia. Naiset ovat mennoniittoja, jotka asuvat uskonnollisessa siirtokunnassaan miesten vallan alaisina ja eristyksissä muulta maailmalta.

Nyt naiset ovat kuitenkin koolla ja puhuvat, koska naisista on tullut väkivallan uhreja. Joukko yhteisön miehiä on iskenyt öisin naisten kimppuun, huumannut nämä ja raiskannut. Väkivallan uhreina on ollut paitsi aikuisia naisia – joista osa on tullut raskaaksi näistä hyökkäyksistä – myös jopa hyvin pieniä lapsia. Ensin teoista epäiltiin paholaista tai naisten luultiin keksineen koko jutun, mutta sitten yksi miehistä saatiin kiinni teosta ja hän nimesi joukon muita.

Nämä miehet on viety läheiseen kaupunkiin odottamaan oikeutta ja nyt siirtokunnan muut miehet ovat maksamassa takuita miehistä – siis poissa. Naiset näkevät tilaisuutensa tulleen ja kokoontuvat keskustelemaan, mitä tehdä. Vaihtoehtoja on kolme: antaa olla, lähteä pois tai jäädä ja taistella. Naiset pohtivat ratkaisujaan parin päivän aikana, uppoutuen niin käytännöllisiin kuin hyvinkin teoreettisiin teologisiin kysymyksiin.

Keskusteluja kirjaamassa on luku- ja kirjoitustaitoinen mies, August Epp. August on mennoniittojen yhteiskunnassa hylkiö mieheksi. Hänet on kertaalleen ajettu pois yhteiskunnasta, mutta hän on palannut. Täytenä miehenä häntä ei kuitenkaan pidetä. Jotkut lukijat ovat pitäneet Toewsin kertojaratkaisua jopa kirjan pilaavana, nostaahan se miehisen äänen ja miehisen katseen kirjaan, jossa muuten on kyse naisista ja naisten toimista miesten muodostaman uhkaa vastaan. Ymmärrän tämän kritiikin, mutta Augustin osuus tarinassa on lopulta perusteltu ja auttaa näyttämään sitä, miten patriarkaatti ei ole aina miehillekään ihanteellinen ympäristö.

Naiset kertovat -kirjan Goodreads-arvioiden perusteella saama ristiriitainen vastaanotto on muutenkin kiehtovaa. Minusta tarina oli ytimekäs ja kammottava, etenkin kun heti alussa tehdään selväksi, että se on fiktiivinen kertomus, mutta taustalla on todellisia väkivallantekoja Bolivian eristyneissä mennoniittayhteisöissä. Samalla se on lohdullinen: nämä naiset ovat alistetusta asemastaan huolimatta aktiivisia toimijoita, jotka pyrkivät parantamaan omaa asemaansa.

Aikaa on vähän, sillä miehet ovat palaamassa parin päivän päästä, ja sitä ennen naisten on tehtävä vaikea päätös. Keskustelu on tiukkaa, riitaisaa, sovittelevaa, vakavaa ja hauskaakin. Naisten luonteista piirtyy selvä ja eloisa kuva. Myös Augustin elämän salaisuudet paljastuvat ja selittävät monia asioita. Tämä on vaikeasta aiheestaan huolimatta oivallinen kirja patriarkaatin ytimessä olevasta vallasta ja väkivallasta ja toisaalta uhrin asemasta, anteeksiannosta ja uskonnollisen doktriinin olemuksesta. Kiehtova kirja!

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Yoko Ogawa: Muistipoliisi
Tammi, 2021
Suom. Markus Juslin
362 s.

Miksiköhän Muistipoliisi, joka on alunperin ilmestynyt Japanissa jo vuonna 1994, on nyt päätetty suomentaa? Asiaan ehkä liittyy kirjan englanninnos vuodelta 2019, se kun pääsi muun muassa International Booker Prizen ja World Fantasy Awardin lyhytlistoille. Mikäpä siinä ja kaipa se toisaalta vähän niin on, että menestynyt englanninnos vauhdittaa usein muunkielisen kirjallisuuden menestystä – luin aivan vastikään Annie Ernaux’n kirjan Vuodet, joka sekin tuli suomeksi vuosien viiveellä menestyneen englanninnoksen myötä.

Muistipoliisi on joka tapauksessa edelleen ajankohtainen. Se kuvaa epämääräisen japanilaista saarta, jonka asukkaat elävät pienimuotoista elämäänsä keskellä asioiden unohtamista ja katoamista. Ihmiset vain heräävät aamulla siihen, että joku tuikitavallinen asia on unohtunut. Yhtäkkiä tämä asia – vaikkapa postimerkit, valokuvat tai linnut – ei enää merkitse kenellekään mitään. Kaikki vain hankkiutuvat eroon kadonneista tavaroista, eikä niitä sen jälkeen enää muistella.

Jotkut kuitenkin muistelevat. Joukossa on niitäkin, jotka eivät unohda. Heidän mielessään kadonneet esineet pysyvät kirkkaina. Sitä varten on salainen muistipoliisi, jonka toiminta on tosin kovin näkyvää ja näyttävää: vihreäasuiset poliisit kiertelevät metsästämässä muistajia ja hävittämässä kadonnutta, kiellettyä tavaraa.

Kirjan päähenkilö on nuori kirjailija, jonka kustannustoimittaja paljastuu yhdeksi muistajista. Kirjan jännite rakentuu siitä, kun kirjailija päättää piilottaa kustannustoimittajan kotiinsa suojaan muistipoliisilta. Kun muistot rapistuvat ympärillä ja elämä käy yhä vaikeammaksi, kirjailija ja kustannustoimittaja samalla lähentyvät toisiaan ja etääntyvät toisistaan, kun toinen muistaa ja toinen ei.

Muistipoliisi on tunnelmaltaan rauhallinen, mutta hyytävä romaani. Tapahtumat etenevät vääjäämättömästi kohti kadotusta. Romaanissa piirtyy kuva totalitaarisesta dystopiasta, jossa kansalaisten ajatuksia kontrolloidaan ja elinpiiri kutistuu jatkuvasti rajallisemmaksi. Toisaalta sen voinee lukea myös kuvauksena etenevästä muistisairaudesta; eräänlainen mielen dystopiahan sekin on.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.