Yhdellä sanalla: eeppinen. Näin eeppistä ja näyttävää scifiä en olekaan nähnyt aikoihin. Kyllä tässä jää Tähtien sodat kakkoseksi.
Olen lukenut Dyynit perusteellisesti: koko kuusiosaisen alkuperäisen sarjan ja siihen päälle vielä kolmiosaisen prequel-sarjan. Lukemisesta on toki aikaa parikymmentä vuotta, joten muistaa mitä muistaa. Leffassa oli kuitenkin tolkkua; kirjoja lukematon vaimonikin pysyi silti ihan riittävästi kärryillä tapahtumista.
En muistanut, että tämä on ihan näin patriarkaattinen viritys. Naisille jää Vesa Sireniä siteeratakseni roolivaihtoehdoiksi olla noita-akka, jalkavaimo tai molemmat. Melkoista miehistä uhoa tämä on läpikotaisin, naiset sitten sumplivat omiaan varjoissa.
Wheels within wheels within wheels. Juonittelujen kerrokset näkyivät jonkin verran; en muista minkä verran leffa tiivistää tapahtumia kirjaan verrattuna, mutta aika haipakkaa tässä tapahtumat etenivät. Keisarin juonittelu tuntuu asian mittasuhteet – kokonaisten planeettojen omistusoikeudet – huomioiden vähän äkkinäiseltä.
Visuaalisesti elokuva on huikea ja äänimaailmakin on loistava. Elokuvassa hienoa on myös sen rytmi. Toimintakohtaukset eivät ole tolkuttoman pitkiä, vaan tuntuu, että tapahtumat etenevät hitaasti ja rauhallisesti, kunnes ne katkaisee nopea ja brutaali toimintakohtaus. Tämä toimii, Star Wars -leffojen loputtoman pitkät toimintakohtaukset eivät niinkään.
Villeneuven Dune on eeppisen scifin ystäville kahden ja puolen tunnin istumisen arvoinen juttu. Katsomme ehdottomasti myös jatko-osan.
Alice Munro: Julkisia salaisuuksia Tammi, 1995 (2. painos 2011) Alkuteos Open Secrets (McClelland and Stewart, 1994) Suom. Kristiina Rikman 328 s.
Alice Munro on yksi Kanadan kansallisaarteita, äärimmäisen luotettava kirjailija, jonka novellikokoelmista tietää aina, mitä saa: vähäeleisiä kertomuksia, joiden juoni on toissijaista ja pääosassa on jonkinlainen oivallus. Tässä Munroa on verrattu Tšehoviin. Munro kirjoittaa kuitenkin lähes yksinomaan naisnäkökulmasta.
Kuten aina, tässäkin novellikokoelmassa ollaan vankasti Ontariossa. Varhaisimmat tarinat sijoittuvat 1800-luvun puolelle, tuoreimmat sen verran pitkälle 1900-luvulle, että uudelleenkouluttautuminen tietokonemyyjäksi on ajankohtaista. Novellit nivoutuvat osin toisiinsa, monet niistä sijoittuvat Carstairsiin kaupunkiin ja niissä esiintyy samoja henkilöitä. Kokoelman kantavana teemana on rakkaus ja sen vaikutukset ihmisten elämään.
Ensimmäisessä novellissa ”Tuulentupia” pääosassa on Louisa, joka työskentelee Carstairsin kirjastonhoitajana ensimmäisen maailmansodan aikana. Hän saa kirjeen haavoittuneelta sotilaalta, Jack Agnew’lta, joka asioi kirjastossa ennen päätymistään sotaan. Kirjastonhoitaja oli jäänyt Agnew’n mieleen, joten hän kirjoittaa tälle, Louisa vastaa ja näin alkaa jonkinlainen kirjeromanssi. Pari vuotta myöhemmin sodan jälkeen Louisa, joka edelleen asuu Kauppahotellissa, kertoo toiselle hotellivieraalle tarinaa siitä, mitä sodan loputtua tapahtui, kun sotilas palasi takaisin Carstairsiin – ja meni naimisiin aivan toisen naisen kanssa. Tarinaan palataan vielä parilla eri aikatasolla ja eri näkökulmista, ja juuri se Munrossa onkin niin ihastuttavaa.
Tarinoissa kiehtoo myös niiden epämääräisyys. Kaikkea ei todellakaan kerrota sellaisenaan, juuri niinkuin se tapahtui. Selvimmin tämä näyttäytyy ”Albanialainen neitsyt”-novellissa, jossa kerrotaan tarinaa Albaniassa syrjäseuduilla matkaillessaan ryöstetyksi tulleesta naisesta, joka päätyy asumaan pieneen albanialaiskylään. Tätä tarinaa kertoo Carstairsissa kirjakaupan pitäjälle omaperäinen Charlotta. Tapahtuuko tarina todella Albaniassa? Sitä lukija ei lopulta voi tietää.
Alice Munro on todella taitava rakentamaan novellejaan. Tarinat ovat helppolukuista tekstiä, liikkuvat enimmäkseen hyvin pienissä, arkisissa ja kotoisissa ympyröissä, eivätkä sinänsä kerro oikein mistään – mutta samalla ne ovat täynnä herkullisia merkityksiä. Kuten Hannu Sinisalo Kirjavinkit.fi:n arviossaan osuvasti sanoo: ”Munron tarinat ovat hyvin hienovaraisia, eikä tarinan tärkein käänne ole varmastikaan kaikkien lukijoiden mielestä samassa kohdassa.”
Keltaisen kirjaston kirjojen kansiliepeissä on usein vähän tarpeettomankin pitkät ja perusteelliset juonitiivistelmät. Tällä kertaa ei ole sitä huolta, että tiivistelmä paljastaisi liikaa kirjan sisällöstä; päinvastoin, kansiliepeen tekstillä ei nimittäin tunnu olevan juurikaan yhteyttä näihin novelleihin.
Kristiina Wallin: Kaikki metrit ja puut Tammi, 2012 70 s.
Kristiina Wallin on monipuolinen kirja-alan tekijä, joka on kirjoittanut kirjeteoksia matkailusta ja puutarhanhoidosta, romaanin, radiokuunnelmia ja kuusi runokokoelmaa. Tämä Kaikki metrit ja puut on kokoelmista järjestyksessään neljäs. Kokoelman kansikuvaa kiertävät puiden oksat ja keskellä on tanssia ja liikettä, ja kansi kuvaakin hyvin kirjan teemoja ja tunnelmia.
Kokoelman ensimmäinen osa, Aikakirja, muistelee menneitä, lapsuutta ja kaukaisempiakin aikoja. ”muistatko / miltä tuntui olla lapsi: istuimme pihakeinussa ja ruoho kasvoi paljaiden jalkapohjien alla kalkkiplankton ja liekokasvit, tuhatjalkaiset yhä mutkikkaammat solut, sormissa jättiläismaiset muovailuvahakukat, puutarhassa nukkapintaiset lehdet”. Wallinin tyyli vaihtelee proosarunon pitkistä kappaleista irtonaisimpiin säkeisiin, joiden asettelu hajallaan sivulla kuvaa liikettä ja tilaa.
Viimeisessä reunamerkinnässä kuvaan astuu tanssija, jonka mukaan kokoelman toinen osa on nimetty. Hän tuo tullessaan metsän. ”Hissiin kasvaa metsä eikä mahdu”, saman sivun lopussa ”Sanojen takana tanssija, kuin räpsähdys”. Runoista paistaa läpi yritys kuvata jotain, mikä ei oikein taivu sanoiksi.
Lopulta kokoelma tavoittelee vielä yksityisiä ja julkisia tiloja ja näyttämöarkkitehtuuria. Näistä yksityiset tilat ovat kiinnostavimpia. Niissä kokoelman teemat kietoutuvat yhteen kiehtovalla tavalla, on tanssia, perhettä, lapsuutta. Loppu jää irtonaisemmaksi, mutta yleisesti ottaen kokoelmasta jää hyvä mieli: tästä irtosi mielenkiintoisia oivalluksia ja kauniita kielikuvia.
Ensin istutetaan kuusentaimia, tuhansia vaaleanvihreitä ja vielä pehmeitä. Sitten odotetaan ja ollaan kärsivällisiä, se on vaikeinta: pitää odottaa oman olemassaolonsa yli ja luopua näkemisestä.
Yleensä en muista, mistä uuden musiikin pariin kulloinkin päädyn, Spotify vain syöttää suosituksia. Tämä löytöprosessi jäi kuitenkin mieleen. Olen vuoden 2021 ajan kuunnellut lähes yksinomaan naisten tekemää musiikkia, mikä on pakottanut tutustumaan kaikenlaiseen uuteen – valtaosa aikaisemmista suosikeistani kun on yksinomaan miesten tekemää.
Mielessä kävi oivallinen japanilainen instrumentaalirockbändi Toe (joka puolestaan löytyi Spotifystä ”musiikkia kuulokkeiden koekuunteluun”-listalta) ja jäin pohtimaan, löytyisikö jotain vastaavaa naisten tekemänä. Ei muuta kuin Googlen pariin, mikä johti minut nopeasti Nisennenmondain pariin. Olin myyty välittömästi.
Tämä levy – ja sitä kautta ensitutustumiseni Nisennenmondain musiikkiin – alkoi hakkaavalla ja kiertävällä loopilla, johon pian liittyy takova bassorumpu ja sitten hi-hat. Lopulta basisti liittyy mukaan monotonisella rytmillä ja areena on valmis vartin mittaiselle matkalle rytmiin, toistoon ja kitaran ujellukseen ja valitukseen.
N on täysin abstraktia musiikkia. Se on riisuttu kaikesta turhasta merkityksestä. Levyn nimi on vain N, A-puolelta löytyy kappale A ja B-puolelta puolestaan B-1 ja B-2. Kappaleet ovat instrumentaaleja, joten niistä ei irtoa minkäänlaista sanomaa, eikä niissä melodioillakaan liiemmin viestitä. Nimi Nisennenmondai sentään tarkoittaa jotain: se on japaninkielinen nimitys Y2K-bugille, eli tietokoneohjelmistoja vuosituhanteen vaihteessa uhanneelle ongelmalle.
Jäljelle jää siis vain rytmi ja rakenne. Niiden muotoilijoina Nisennenmondain leidit ovat mestarillisia. Tahti on täsmällistä, kuin koneen lyömää, ja musiikki onkin sukua paitsi krautrockin toisteiselle nitkutukselle, myös elektroniselle tanssimusiikille. Post-rock lienee myös melko ilmeinen avainsana. N rakentaa älyllisesti kiehtovan kudelman, mutta on myös äärimmäisen tanssittava ja mahdotonta kuunnella liikkumatta.
Epäilemättä N ei osu joka makuun, samoin kuin kokeellinen, rakenteilla leikittelevä kaunokirjallisuus ei uppoa yleisöön, joka enimmäkseen kaipaa kirjoilta vetävää juonta. Samoin musiikissa sanat, laulu ja melodiat ovat epäilemättä monille tärkeitä, eikä N silloin anna mitään. Kannattaa kuitenkin antaa Nisennenmondaille tilaisuus ja heittäytyä hypnotisoitavaksi.
Nisennenmondain muodostavat kolmikko Masako Takada (kitara), Yuri Zaikawa (basso) ja Sayaka Himeno (rummut). Trio pyörittää myös omaa Bijinrecord-levy-yhtiötään. Suomessa bändi on vieraillut Euroopan kiertueellaan helmikuussa 2015. Samalla kiertueella bändi on äänittänyt liveversion N-levystä nimeltään Nisennenmondai (Live at Clouds Hill).
Moonlight Benjaminin ääni ei jätä kylmäksi. Taustalla sykkivä ranskalainen bluesrock antaa haitilaistaustaiselle voodoopapittarelle arvoisensa puitteet.
Siltane käy nopeasti suoraan asiaan. Levyn avaa kappale Memwa’n, joka käynnistyy kirkkaalla kitarariffillä. Siihen liittyy nopeasti mukaan bändi ja jo 17 sekunnin kohdalla kuullaan, miksi tästä levystä kannattaa kiinnostua, kun Moonlight Benjamin avaa suunsa ja alkaa laulaa. Mikä ääni! Benjaminin ääni jää varmasti mieleen, sen verran lavea ääniala ja tyylien kirjo levyltä löytyy.
Mistä haitilainen Benjamin levyllä laulaa, jää jokseenkin mysteeriksi. Verkosta löytyy ainoastaan Port-au-Prince-kappaleen sanat, eikä niistäkään Google Translatella juuri viisastu, haitinkreoli ei selvästi kuulu käännöskoneen vahvuuksiin. Eipä tuolla niin väliäkään ole; tässä tapauksessa kiinnostaa huomattavasti enemmän esitystapa kuin itse asia. Aihepiirit liikkuvat kuitenkin tiettävästi Haitin sosiokulttuuristen ongelmien ja voodoon henkimaailman ympärillä.
Levyn alku on vahva. Memwa’n on erinomainen aloitusveto, joka onnistuu tempaisemaan kuulijan mukaansa Benjaminin voodoobluesin maailmaan. Bändi soittaa taustalla vakuuttavalla rytmillä toistuvaa, hypnoottista kuviota, jonka päällä Benjaminilla on erinomaisesti tilaa antaa äänensä loistaa. Voodoojumala Legban mukaan nimetty kakkosbiisi Papa Legba ja sitä seuraava Moso Moso (”Pala palalta”) jatkavat samaa hyvää rataa.
Eivätkä levyn helmet siihen lopu. Nimibiisi Siltane alkaa hitaana, painostavana bluesina, jonka päällä Benjaminin puhelaulu tuo mieleen Måneskinin euroviisibiisi Zitti e Buonin voittoisan uhmakkuuden. Luulen kyllä, että Benjamin laulaisi Damiano Davidin syvälle haitilaiseen suohon.
Haitin pääkaupungin kurjaa tilaa valitteleva Port-au-Prince erottuu kuulaalla kitarasoundillaan ja afrikkalaishenkisellä rummutuksellaan. Muuten sävy vaihtelee painostavasta riehakkaaseen. Mukana on yksi perinteinen kansanmusiikkiveto, nopea Simbi, ja levyn päättää hidas Mét agwe, joka osoittaa Benjaminin vahvuuden myös hitaampien kappaleiden tulkitsijana.
Levyn kappaleet ovat Benjaminin ja kitaristi Matthias Pascaud’n käsialaa. Pascaud, 32, on kotoisin sarjakuvakaupunki Angoulêmesta ja on koulutettu jazzmuusikko. Ajatus viedä Benjaminin musiikkia rockin ja bluesin suuntaan tuli Pascaud’lta, Benjamin itse on kertonut haastattelussa, ettei ollut juurikaan kiinnostunut rock-musiikista. Teksteistä noin puolet on Benjaminin kynästä, loput haitilaisilta kirjoittajilta. Bändissä on Pascaud’n lisäksi basisti Marck-Richard Mirand, perkussionisti Claude Saturne, rumpali Bertrand Noël
Noin viisikymppinen Benjamin on kirjaimellinen haitilainen voodoo-papitar. AyiboPostin haastattelun mukaan Benjaminin äiti kuoli synnytyksen yhteydessä ja isä antoi tyttären roomalaiskatolisen orpokodin kasvatettavaksi. Moonlight-nimi on orpokodista saatu ristimänimi, eikä mikään taiteilijanimi. Laulamisen Benjamin aloitti nuorena kirkkokuorossa. Benjamin voitti joululaulukilpailun Haitilla vuonna 1999, mutta yhteistyökumppaninsa kuoltua pian tämän jälkeen, Benjamin muutti Ranskaan opiskelemaan musiikkia. Vuonna 2009 henkisen etsinnän tie vei Benjaminin takaisin Haitille saamaan vihkimyksen voodoouskonnon papittareksi vuonna 2009.
Siltane on tämän bändin ensimmäinen julkaisu. Ryhmä on tehnyt toisenkin levyn, vuonna 2020 ilmestyneen Simido-albumin. Benjamin itse on levyttänyt aikaisemminkin, Mouvman-albumi ilmestyi vuonna 2011. Sen akustinen soundi eroaa Siltanesta kuin päivä yöstä, eikä Benjaminin äänikään loista ihan samalla tavalla.
