Elämä ja mielipiteet – Sivu 20 – Mikko Saari bloggaa toisinaan

Amerikkalaista high school -feminismiä

Näpit irti! (2021)
Ohj. Amy Poehler

Jennifer Mathieun samannimiseen romaaniin (Otava, 2018) perustuva Näpit irti! (Moxie) kertoo amerikkalaisesta lukiolaistytöstä Vivienistä (Hadley Robinson), joka kyllästyy poikien siivottomaan käytökseen koulun tyttöjä kohtaan ja koulun miehistä ylivaltaa korostaviin käytäntöihin. Koulun sankareita ovat sankaripoika Mitchell Wilsonin (Patrick Schwarzenegger) johtamat jenkkifutaajat, vaikka joukkue rämpii nöyryyttävästä tappiosta toiseen, toisin kuin tyttöjen voitokas jalkapallojoukkue, josta kukaan ei ole kiinnostunut.

Kun kouluun tulee uusi tyttö Lucy (Alycia Pascual-Pena), Vivian sisuuntuu ja perustaa äitinsä (Amy Poehler) Riot Grrrl -menneisyyden innoittamana Moxie-zinen, jota levittää koulun tyttöjen vessassa. Zine on tyttöjen vastaisku, jonka suosio saa tytöt yhdistämään voimansa ja taistelemaan koulun seksististä ja rasistista kulttuuria vastaan.

Elokuvassa oli paljon hyvää ja varsinkin tytöille se tarjoaa arvokkaan näkökulman siihen, että joukoissa on voimaa, eikä kaikkea seksististä ja toksista tarvitse ottaa vastaan. Muutoksia on mahdollista saada aikaan, vaikka se ei aina helppoa olekaan.

Vivin äiti viittaa ohimennen taustaansa ja sanoo, ettei heidän liikkeensä ollut tarpeeksi intersektionaalinen (Riot Grrrl -liikettä on kritisoitu valkoisten keskiluokkaisten naisten yksinoikeudeksi). Näpit irti! sortuu tästä maininnasta huolimatta vähän samaan: tytöissä on kyllä useita ei-valkoisia (ja yksi kiintiövammainen), mutta jotenkin homma silti menee niin, että pelastajaksi tarvitaan se valkoinen tyttö (joka itse ei kohtaa mitään ahdistelua).

Jos Lucy olisi ollut elokuvan sankari, Näpit irti! olisi näyttäytynyt vähän eri valossa. Elokuvassa myös tavalliseen tapaan kuvataan sankarina hyvä poika Seth (Nico Hiraga), jonka suuri saavutus on käyttäytyä kuten normaalit ihmiset käyttäytyvät. En minä itsekään pahastunut, kun neuvolassa kehuttiin miten hieno suhde minulla lapseni kanssa oli, mutta vaimoani ei vastaavassa tilanteessa kehuttu – on miesten standardit ja on naisten standardit, eivätkä ne ole samat.

Hadley Robinson ei ole pääosassa hullumpi, mutta elokuvaa katsellessa vaivasi hieman, että Viv vaikutti ikäistään vanhemmalta. Robinson on syntynyt 1995, eli on Viviä noin kymmenen vuotta vanhempi; ei siis ihme.

Amerikkalainen high school -kulttuuri tuntuu vähän vieraalta ja oudolta ja tällä elokuvalla oli muutenkin ongelmansa, mutta etenkin valkoisesta näkökulmasta katsottuna Näpit irti! on kuitenkin viihdyttävä leffa, jolla on hyvät puolensa ja tytöille tervetullut sanoma.

Tässä on rakkaus, apina häkissä

Sanna Karlström: Harry Harlow’n rakkauselämät
Otava, 2009
71 s.

Aloitetaan Harry Harlow’sta (1905–1981), amerikkalaisesta psykologian professorista. Jos nimi onkin vieras, olet saattanut kuulla Harlow’n resusapinoilla tekemistä kokeista. Niissä apinanpoikasille luotiin keinoemoja rautalangasta ja villasta. Harlow tutki kiintymyssuhteen merkitystä ja kasvatti apinanpoikasia myös eristyksissä.

Harlow’n apinakokeet tuottivat huomattavia tuloksia sekä kasvatuspsykologian että käytännön kasvatuksen kannalta. Harlow’n kokeiden sanotaan myös vaikuttaneen Yhdysvaltojen eläintensuojeluliikkeen syntyyn ja koe-eläinten humaanimpaan kohteluun liittyviin vaatimuksiin.

Ei siis ihme, että Harlow on näyttäytynyt Sanna Karlströmille (s. 1975) mielenkiintoisena kohteena. ”Ei niin kuin runoilija joka sanoo rakkauden olevan mittaamatonta.” Karlström on aikaisemmissakin runokokoelmissaan kirjoittanut erilaisista rooleista käsin. Tällainen merkittävä kiintymyksen ja pohjimmiltaan rakkauden tutkija on kiitollinen näkökulma kirjoittaa runoja rakkaudesta ja ihmissuhteista.

Sanotaan että minä olen irstas mies
piirtoheittimeni takana.

Tutkimusteni mukaan
nainen on pehmeää kangasta
ja jollei ole, otan toisen samanlaisen.

Karlström kuvaa runoissaan tiedemiestä ja tämän naisia, ensimmäistä vaimoa Claraa ja toista vaimoa Peggyä. Mikään lavea elämäkerta tämä runokokoelma ei ole, Karlströmin tyyli on tiivis ja ytimekäs. Kokoelmassa on monia todella lyhyitä runoja, joissa kuitenkin on paljon kaunista.

Katson mieluummin kuinka muista eristetty yksilö
menettää vähitellen järkensä.
Kun kasvot katoavat muistista, se lyyhistyy häkin pohjalle.
Sydän lakkaa hitaasti lyömästä, kaipaukseen voi kuolla,
siihen loppuu se iskelmä.

Harlow’ssa on hyvä perimmäinen ristiriita: näissä tutkimuksissa ei ole mitään rakkaudellista, vaikka niillä rakkauden ja kiintymyksen suhteen merkittäviä edistysaskelia saavutettiinkin. Mitä Harlow lopulta tiesi rakkaudesta? ”Olen kuvassa tiedemies, kohta vanha / ja unohdan mitä olen sanomassa käsi koholla: / minua ravistelee valokuvan pysäyttämä Parkinson”.

Kaikkiaan tämä on oikein oiva runokokoelma mielenkiintoisesta aiheesta.

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Vain liejua

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle
Teos, 2007
89 s.

Talonrakentaja ja dramaturgi Tuomas Timonen edustaa Tanssiva karhu -voittajien joukossa nuorempaa sukupolvea. Vuonna 1975 syntynyt Timonen on ensimmäinen 1970-luvulla tai myöhemmin syntynyt voittaja. Siinä missä palkinto on monesti mennyt kokeneelle runoilijalle, jolla on takanaan pitkä ura, Oodi rakkaudelle on Timosen toinen runokokoelma, eikä Timoselta ylipäänsä ole ilmestynyt kuin neljä kokoelmaa.

Kokoelman nimi kertoo heti, mistä on kyse, mutta romanttista hempeilyä Timonen ei lukijoille tarjoa. Kokoelman avaava nimiruno alkaa näin:

Luuletko ettei hänen ole tuskallista vierailla vanhempiesi luona?
Luuletko että hän nauttii ystäviesi horinoista?
Luuletko että hän pitää varauksetta siitä kun ehostat itsesi lähes tunnistamattomaksi mennessänne syömään tai elokuviin?
Luuletko että hän pitää mielipiteistäsi?
Luuletko että intiimi kosketus kanssasi on hänen mielestään kerrasta toiseen taivaallista?

Tästä käy hyvin ilmi paitsi Timosen ivallinen ja synkkä sävy, myös Timosen suosikkitehokeino numero yksi: toisto. Myös jatkuva kyseleminen on teemana useammassakin runossa. Rakkaudesta ja etenkin sen puutteesta on paljon puhetta, mutta minut tämä oodi jättää kyllä valitettavan kylmäksi. Runojen maailman väkivaltaisuus, rujous ja jopa rivous eivät puhuttele.

Ei tämä ensimmäinen kerta ole, kun tällainen kuvasto saa runokokoelman vaikuttamaan tympeältä. En siis voi kuin ihmetellä, mikä tässä on viekoitellut Tanssiva karhu -palkintoraatia.

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Ja sinä joka olet lasialus avaruudessa

Peter Mickwitz: Lasinen avaruusalus
Tammi, 2006
Suom. Jyrki Kiiskinen
127 s.

Runouden suomentaminen lienee kaikkiaan melko vaikeaa puuhaa, jollei aivan mahdotonta. Jyrki Kiiskinen toteaa, että osa Peter Mickwitzin tuotannosta on niin tiukasti sidoksissa ruotsin kieleen, ettei sitä pystykään kääntämään. Osan sitten pystyy, paremmin tai huonommin.

Lasinen avaruusalus on valikoima Peter Mickwitzin runoutta. Erityisesti se kiinnostaa minua tietysti siksi, että se sisältää kokonaisuudessaan För vad kroppen är värd -runokokoelman (Minkä isäntä ruumis on), joka voitti Tanssiva karhu -palkinnon. Tässä kokoelmassa törmäillään vähän kääntämisen rajoihin: Kiiskinen kommentoi olevansa joihinkin käännöksiin hieman tyytymätön, mutta ne piti silti ottaa mukaan, jotta kokonaisuus olisi mukana täydellisenä.

Se ja sama, sanon minä – näin täydellisen pihalla en ole runouden ääressä ollut sitten yritykseni ymmärtää Eva-Stina Byggmästaria. Ehkä varovasti syytän kielimuuria. No, Bo Carpelan on sentään näistä suomenruotsalaisista maistunut jossain määrin, mutta alan aavistella, että ehkä suomenruotsalaisessa runoudessa on jotain, joka hankaa minua vastaan. Ainakin Mickwitzin välimerkitön, säkeenylityksiä täynnä oleva tekstivirta on minulla täysin läpitunkematonta ryteikköä. En saa tästä irti mitään kiinnostavia merkityksiä.

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Kepeää ongelmanratkontaa virtuaalipuitteissa

The Room VR: A Dark Matter

Moniosaisen puzzlepelisarjan VR-versio tarjoaa suoraviivaista ongelmanratkontaa elämyksellisessä virtuaalitodellisuudessa.

Fireproof Games, 2020

Tuettu: Oculus, Playstation VR, Steam VR, Viveport.
Testattu: Oculus Quest 2.

En ole pelannut The Room -sarjan pelejä mobiililaitteilla, sarja on tuttu ainoastaan nimen tasolla. Olen kuitenkin viihtynyt muuten tosimaailman pakohuoneissa, erinäisten muiden puzzlevideopelien parissa ja lautapelien pulmapeleissä (erityisesti Unlock!– ja Exit-sarjat). Niinpä Oculus Quest 2 -laitteen hankkimisen myötä The Roomiin tutustuminen oli helppo päätös.

Pelin juonella ei palkintoja voiteta: pelaaja on lontoolainen poliisi 1900-luvun alusta, tehtävänään selvitellä katoamistapauksia. Poliisilaitokselle toimitetusta paketista löytyy mystinen esine, joka avaa näkymiä toiseen todellisuuteen ja pelaaja löytää itsensä pian kummallisista paikoista selvittelemässä katoamisten mysteeriä salaperäisten kirjeiden avustuksella.

Juoni on vain tekosyy heittää pelaaja hienoihin paikkoihin ratkomaan enemmän tai vähemmän teennäisiä pulmia. Ei siis mitään uutta siinä. Puitteet ovat kyllä kauniit ja läsnä olemisen tuntu on mukava: on hienoa katsella huoneita sisältä päin. Varsinkin pelin toisen osan kirkko on näyttävä.

Peli etenee pulmia ratkoen. Kun pulma selviää, palkintona tulee tavallisesti joku esine, jolla pääsee eteenpäin jossain toisessa pulmassa. Enimmäkseen peli etenee sujuvasti, sillä tilat ovat melko pieniä, eikä erilaisia mahdollisuuksia ole kovin paljon. Pulmat itsessään ovat melko helppoja, en oikeastaan missään kohtaa joutunut vaivaamaan päätäni suuremmin. Ratkominen oli kuitenkin mukavaa puuhastelua, joka on verrattavissa helpohkon sanaristikon täyttämiseen: suurin osa menee helposti, välillä joutuu vähän pähkäilemään, mutta missään kohtaa ei tyssää.

Jos tyssää, vihjeitä on tarjolla. Muutaman kerran päädyin vihjeitä käyttämään; vaikeuksia ei tullut itse pulmissa, vaan enemmän pulmiin käsiksi pääsemisessä. Aina en huomannut ihan jokaista juttua, jota voi käpistellä, ja yhdessä kohtaa eteneminen pysähtyi, kun en nähnyt kauempana ollutta esinettä. Jokaisessa kohdassa vihjeet auttoivat hyvin, eli vihjeistys vaikuttaisi olevan todella hyvin tehty. Se ei ole tässä lajissa itsestäänselvyys.

VR-pelaaminen sujuu vaivattomasti. Esineiden käsittely oli pääasiassa helppoa ja intuitiivista. Etenkin alkupelin isot mekaaniset laitteet ovat miellyttäviä käsitellä, kun ohjaimen puristaminen antaa vähän viitettä oikeasta tuntemuksesta. Hienomotorisempi säätäminen ei ole aina yhtä sujuvaa. Liikkuminen huoneiden eri paikkojen välillä on notkeaa teleporttaamista, joka ei aiheuta pahoinvointia. Pelaaminen sujuu hienosti istuen tai seisten. Tarinan kuviot nojaavat hieman lovecraftiaanisen kauhun suuntaan, mutta mitään pelottavia tai uhkaavia elementtejä tai säikyttelyä pelissä ei ollut: pelaaja on vain tarkkailija.

Isoin vikahan tässä on, että tarina on kovin äkkiä nähty. Muutamaa tuntia pidempään The Room VR:n parissa ei voi viettää, vaikka mieluusti olisin tätä pidempään tehnytkin. Hinta tuntuu siis hivenen korkealta, etenkin jos tämän pelaa vain yksin. Jos pelaajia löytyy useampi, hinta on jo kohtuullisempi. Kovan luokan pulmanratkojille The Room VR on aika kepoinen välipala ja vaikkapa The Witness tarjoaa merkittävästi enemmän tekemistä ja vaikeampia pulmia. Se ei toki ole VR-elämys, mutta puzzlenystäville silti vahva suositus. The Room VR:n parasta kohderyhmää ovat enemmän helpompia pulmia kaipaavat elämystenmetsästäjät.