Daniel Friebe ja Pete Goding: Pyöräilyn klassikkonousut
WSOY, 2011
Suom. Miika Arhio
223 s.

Polkupyöräilijöillä on fiksaationsa raskaisiin ylämäkiin. Erityisesti kunnon ylämäet tuntuvat kiinnostavan isojen pyöräilykilpailujen järjestäjiä, ja miksipä ei: raastava ylämäki on varmasti kiinnostavampaa katsottavaa kuin tasaisella tiellä ajaminen. Minä en niin tiedä – mieluummin olen itse ajamatta ylämäkiä, enkä kilpapyöräilyä seuraa.

Pyöräilyn klassikkonousut -kirja tarttui kuitenkin matkaan kirjastosta. Se esittelee Euroopan 50 legendaarisinta ylämäkeä, joista suurin osa on tuttuja Tour de Francelta, Giro d’Italialta ja Vuelta a Españalta. Mukana on myös vähän pienempiä ylämäkiä, esimerkiksi Belgiasta.

Kirjan näkökulma on yhdistelmä reittiopasta ja kilpapyöräilyn historiaa. Reitit esitellään tarkkuudella, joka soveltuu niiden ajamisesta kiinnostuneille, mutta ohessa tarjotaan kelpo annos Tour de Francen ja muun kilpapyöräilyn historiaa. Mäet esitellään numeroin ja kuvin; Pete Godingin valokuvat ovat hienoja. Jyrkkyysprosentteja on hauska vertailla paikalliseen mäkeen. Oma Lukonojanmäkemme pärjää kyllä monille rajummille nousuille jyrkkyydessään, mutta lyhythän se on.

Minulle kiinnostavin historiatieto liittyi italialaisen rautakauppiaan pojan Tullio Campagnolon vaiheisiin Croce d’Aunella: Campagnoloa otti päähän, kun vaihteiden vaihtamiseksi oli irrotettava koko takapyörä ja käännettävä se ympäri, eikä se onnistunut jäisin sormin. Suivaantunut Campagnolo kehitti pikalinkun, jollaisella pyörien renkaat nykyäänkin kiinnitetään paikoilleen. Campagnolo edisti myös vaihteistoja, ja vaikka Shimano ja SRAM ovatkin nykyään tärkeimmät polkupyörien voimansiirron valmistajat, Campagnolo oli pitkään ammattilaisten ykkösmerkki.

Yhteen pötköön luettuna Polkupyöräilyn klassikkonousut on aika toisteinen, mutta nättinä sohvapöytäkirjana, jota voi selailla sieltä täältä tai lueskella pidemmällä aikavälillä nousu kerrallaan se on mainio tapa tutustua ammattipyöräilyn historiaan – ja saada kenties matkavinkkejä.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä : Jälleenlöydetty aika
Otava, 2007
Suom. Annikki Suni
438 s.

Nyt se on valmis! Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarja on kokonaisuudessaan takana. Viimeinen osa, Jälleenlöydetty aika, ilmestyi vuonna 1927 eli lähes sata vuotta sitten, viisi vuotta Marcel Proustin kuoleman jälkeen. Suomennosta saatiin odottaa vähän pidempään: se ilmestyi vasta 80 vuotta myöhemmin, vuonna 2007, vaatimattomat 30 vuotta ensimmäisen osan suomennoksen jälkeen. Sarjasta valtaosan suomentanut Inkeri Tuomikoski ehti myös menehtyä vuonna 2002, joten tämän viimeisen osan suomensi Annikki Suni. 

Vuonna 1927 ilmestynyt laitos oli Proustin kuollessa sekava käsikirjoitus, josta kirjailijan veli Robert Proust toimitti Jean Paulhanin kanssa jotain koherenttia. Vuonna 1954 ilmestyi korjattu laitos ja vuonna 1989 vielä Pléiade-laitos, jota oli viimeistelty lisää. Suomennos perustuu tähän viimeisimpään.

Kirjan alussa kertoja on nuoruudenrakkautensa Gilberten seurassa tämän kotona lähellä lapsuutensa Combrayta. Siellä kertoja selailee Goncourtin veljesten päiväkirjaa, jonka kuvaus Verdurinien salongista herättää tunteita kirjallisuuden mahdista ja kertojan kyvyttömyydestä katsella ja kuunnella keskittyneesti (mikä kirjasarjan kokonaisuuden valossa tuntuu melkoiselta väitteeltä). Näitä kysymyksiä kertoja pohtii myös parantolassa ollessaan. Paluu Pariisiin koittaa vuonna 1916, kun parantolaan ei saatu enää henkilökuntaa. Tästä paluusta saadaan hieno kuvaus Pariisista keskellä ensimmäistä maailmansotaa. 

Keskellä sotaa kertoja kohtaa paroni de Charlusin, jonka sukujuuristaan kumpuavat sympatiat Saksaa kohtaan ovat asettaneet tämän hieman hankalaan asemaan. Erottuaan Charlusista kertoja päätyy pieneen hotelliin, joka osoittautuu kovin eriskummalliseksi paikaksi: se onkin hienompien herrojen bordelli, jossa nämä voivat nauttia rattopoikien palveluksista. Kun bordellinpitäjäksi osoittautuu vanha tuttu Jupien, kertoja saa mielenkiintoisen vilauksen tähän dekadenttiin maailmaan.

Vuosia myöhemmin kertoja palaa taas Pariisiin ja vierailee juhlissa ruhtinas de Guermantesin luona. Matkalla hän kohtaa vanhuuden rappeuttaman de Charlusin, jota Jupien palvelee. Eräs kirjan keskeisimpiä elämyksiä tapahtuu pian tämän jälkeen:

Äsken mainitsemiini synkkiin ajatuksiin vaipuneena olin tullut Guermantesien kaupunkipalatsin pihalle enkä hajamielisyyksissäni ollut huomannut viereeni ajavaa autoa; kuljettajan huudahdettua ennätin hädin tuskin siirtyä sivuun ja astuin hiukan taaksepäin niin että kompastuin epätasaiseen kiveykseen piharakennuksen edessä. Mutta päästyäni taas tasapainoon laskin jalkani kivelle joka oli vähän alempana kuin viereinen, ja sillä hetkellä koko masennukseni häipyi antaen tilaa onnentunteelle, jollaisen olin kokenut elämäni eri vaiheissa: nähdessäni puut jotka olin ollut tunnistavinani ajelulla Balbecin lähistöllä, nähdessäni Martinvillen kirkontornit ja maistaessani madeleinea jota kastoin lehmuksenkukkateehen – ja oli paljon muitakin aistimuksia, joista olen kertonut ja joiden synteesiltä Vinteuilin viimeiset sävellykset olivat minusta tuntuneet. Kuin madeleinea maistaessa häipyi nyt huoli tulevaisuudesta, häipyivät kaikki älylliset epäilyt. Äskeinen ahdistus kirjailijanlahjojeni aitoudesta ja jopa itse kirjallisuuden totuudellisuudesta oli pyyhkiytynyt pois kuin taikaiskusta.

Pelkäämättä joutumista naurunalaiseksi autonkuljettajien silmissä kertoja jää horjahtelemaan pihakivillä tavoitellessaan epämääräisesti häilyvää mielikuvaa. Lopulta kertoja tunnistaa, mistä on kyse: horjahdus pihakivillä tuo mieleen Venetsian Pyhän Markuksen kastekappelin epätasaisen lattian ja sen mukana tulevat kaikki siihen aistimukseen liittyvät muut aistimukset, samoin kuin madeleinen maku oli tuonut mieleen muistot Combraysta. Sisällä juhlissa joku palvelija kilauttaa lusikalla lautasta ja tämäkin ääni vie kertojan keskelle metsää pysähtyneeseen junaan, tuoden mieleen rautatieläisen vasaraniskun äänen. Tästä lähtee käyntiin syvällinen ja kiinnostava taideteoreettinen pohdiskelu.

Itse juhlissa kertoja saa järkyttyä siitä, miten ikä on tuttuja henkilöitä kohdellut ja miten maailma on muuttunut. Porvarisrouvista on tullut entisten ylhäisten seurapiirien tähtiä ja vanha aatelisto on mennyttä. Belle Époque on hiipumassa. Gilberten tyttäressä kertoja saa kuitenkin vielä nähdä, miten kirjasarjan alussa kahdelta eri maailmalta tuntuneet Guermantesin tie ja Méséglisen tie yhdistyvät.

Jälleenlöydetty aika on hieno päätös arvokkaalle kirjasarjalle. Se on muiden loppuosion tapaan varsin sujuvaa tekstiä, tai sitten olen vain tässä kohtaa jo läpikotaisin Proustin proosalla kyllästetty ja siksi tottunut. Teokseen on kaiketi jäänyt edelleen kaikenlaista epäloogista, mutta eipä se lukiessa haitannut – eihän näissä esimerkiksi juonella ole merkitystä. Proustin maailmaan sukeltaminen on oma kiehtova kokemuksensa, ja tässäkin kirjassa on paljon aivan oivallista ainesta.

Kokonaisuudessaan Kadonnutta aikaa etsimässä on lukemisen arvoinen. Suosittelen lukemiselle selkeää ohjelmaa; näin usko ei lopu kesken matkan ja kirjasarjan saa päätökseenkin joskus. Minulle toimi yhden kirjan lukeminen kuukaudessa. Kun kuukauden Proustin luki aina joka kuun ensimmäisenä kirjana, sarjan lukemiseen ei tullut etenemistä pysäyttäviä taukoja. Ihan jokainen osa ei vetänyt samalla tavalla, varsinkin sarjan keskivaiheilla oli aika raskaitakin vaiheita, mutta sinnikkäällä lukemisella sarjan sain luettua, ja kokonaisuus palkitsi siinä määrin, että ne tahmeammatkin osat kannatti käydä läpi.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Milla Enroth: Kerro minut
Aviador, 2024
69 s.

Milla Enroth on runouden puolella esikoiskirjailija, mutta kirjoittajataustaa löytyy näytelmäkirjallisuuden puolelta. Esikoiskokoelma Kerro minut on henkilökohtainen kuvaus menneisyyden traumoista ja niistä eheytymisestä. Jonkinlainen kaari tosiaan piirtyy ensimmäisen ja viimeisen runon välille, kun alussa “Olin aina lempilapsi, / se jolta ei vaadittu mitään, / se jolta vietiin kaikki.” ja lopussa “Menneisyys pyyhkiytyy pikakelauksella pois / ja jokainen hetki on uusi ja puhdas.”

Toisinaan kohdalle osuu runokokoelmia, joista on jotenkin vähän vaikea saada kiinni, miksi niistä ei pidä. Kerro minut on sellainen. Enroth kirjoittaa aivan käypäistä tekstiä ja epäilemättä tärkeistä aiheista ja merkittävistä kokemuksista, mutta jostain syystä runot eivät puhuttele. Osin syynä on jotenkin vähän vääränlainen raskaus ja pateettisuus, luulen. Esimerkiksi tämä:

Hänessä ei voinut mies elää
kun lapsi hänessä oli kuollut.
Ja se kuollut lapsi avasi silmänsä,
koska luuli siten heräävänsä henkiin.
Hän repi rikki ne lapsen kasvot,
kun ei kestänyt katsoa kuvastinta.

Runoissa toistuu merellinen kuvasto, vesi tulvii ja lainehtii, valtameri kohisee. Sävyt ovat seksuaalisia uhkaavalla tavalla. Kaltoinkohtelun jäljet piirtyvät kokoelman sivuille. Onneksi loppua kohden tulee käänne valoisampaan suuntaan. “Ja minä olen pelkkä korva, en muuta / Kuuntelen kun kerrot minut / kerros kerrokselta, totuus totuudelta / kunnes jäljelle ei jää enää mitään.” Hyvä niin.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 9 : Pakenija
Otava, 2003
Suom. Inkeri Tuomikoski
302 s.

Jälleen kerran suomenkielinen nimi on ranskalaista epämääräisempi: ranskaksi nimi kuuluu ”Albertine katosi”. Vanki päättyi Albertinen lähtöön kertojan luota, jossa tätä pidettiin käytännössä vankina, niin huolellisesti kertoja Albertinen elämää ja mahdollisuuksia rajoitti omien pelkojensa vuoksi. Mutta nyt Albertine on poissa ja kertojan mielenmaisema vinksahtaa taas täyskäännöksen. Vastahan hän oli päättänyt, ettei Albertinea halua laisinkaan, mutta nyt, kun Albertine on poissa, hän ei mitään muuta haluakaan kuin tämän takaisin.

Ollaan siis jälleen kerran täysin tervehenkisen parisuhdekuvauksen äärellä. Eikä siinä vielä kaikki: Albertinen poistuminen muuttuu pysyväksi, kun kertoja saa sähkeellä tiedon tämän tapaturmaisesta poismenosta. Tässä kohtaa viimeistään käsitys Albertinesta saa pyhimysmäisiä sävyjä. Toisaalta kertoja ei pysty antamaan asioiden olla, vaan yrittää kaivautua totuuteen Albertinen lesbolaisista taipumuksista utelemalla ja tiedustelemalla. Mitä tällä tiedolla sitten tekee? Se on hyvä kysymys.

Kirjan toisessa luvussa, ”Mademoiselle de Forcheville”, tutustutaan samannimiseen mademoiselleen, joka onkin kertojalle itse asiassa vanha tuttu, Swannin tytär Gilberte, joka on onnistunut jossain määrin jättämään taakseen hankalat sukujuurensa. Isän juutalaisuus, Odette-äidin puolimaailmallisuus – siinäpä pulmaa kerrassaan. Odetten uusi avioliitto, josta Forcheville-nimi Gilbertellekin järjestyy, on melkoinen etu. Tässä kohden Albertine saakin hieman jäädä, kun huomio keskittyy taas enemmän seurapiirien sutinoihin. Luvassa on kahdet häät ja kaikenlaista mielenkiintoista suhmurointia.

Pakenija oli, syystä tai toisesta, selvästi sujuvin kirja sarjassa. Sivut kääntyivät tavallista rivakammin. Ehkä olen jo tottunut Marcel Proustin kiemuraiseen kielenkäyttöön, ehkä se ei tässä teoksessa ollut niin kiemuraista, mutta joka tapauksessa Pakenija oli proustilaisella mittapuulla jopa helppolukuinen. Antoisa se edelleen on. Tapa, jolla Proust kuvaa päähenkilönsä pyristelyä tunteidensa ristivedossa ja surunsa syövereissä on huikeaa. Vaan eipä sillä: mitään suruaikaa ja Albertinen muistolle omistautumista on sinänsä turha odottaa, kertoja muun muassa palkkaa naisia tuntihotelleihin demonstroimaan itselleen, että miten sitä lesbistä rakkautta tarkalleen ottaen harjoitetaan.

Pakenija on toimituksellisesti hankala tapaus. Se ilmestyi Proustin kuoleman jälkeen, vailla Proustin viimeisiä muokkauksia ja korjauksia. Teoksesta on sittemmin ilmestynyt muutamia erilaisia versioita. Proustin sukulaisen kuoltua vuonna 1986, hänen jäämistöistään löytyi Proustin korjaama ja kommentoima vedos, joka tekee romaaniin pienen muutoksia ja poistaa noin 150 sivua. Näistä poistoista on väännetty peistä: pitäisikö niiden olla mukana vai ei? On ilmeisesti jotain näyttöä, että Proust olisi halunnut kirjoittaa vielä jatkoa, jossa nämä poistetut osat olisivat olleet mukana. En ole myöskään aivan varma, mihin editioon tämä suomennos perustuu. Alkuteoksen nimeäminen Albert disparueksi viittaisi vuonna 1987 ilmestyneeseen laitokseen, jossa poistot on tehty. 

Tie Proustin parissa alkaa lähestyä päätöstään. Jäljellä on enää viimeinen osa, Jälleenlöydetty aika. 

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 8 : Vanki
Otava, 1994
Suom. Inkeri Tuomikoski
411 s.

Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan kahdeksannen osan nimessä on ranskaksi hivenen enemmän informaatiota: La Prisonnière on feminiini. Nimen vanki lienee siis Albertine, jonka kertoja on ottanut kotiinsa asumaan ja jonka elämää tämä kontrolloi perusteellisesti. Samalla kertoja itse on Albertinen hallitsemisen vanki, niin paljon hän joutuu energiaansa ja tarmoaan ohjaamaan suojellakseen itseään Albertinen muihin naisiin kohdistamilta haluilta. Asetelma on jotenkin aivan vinksahtanut.

Albertinen läsnäolo, elämäni Albertinen kanssa riisti minulta tuon kaiken. Riisti minulta? Eikö minun päinvastoin olisi pitänyt ajatella: lahjoitti minulle? Ellei Albertine olisi elänyt kanssani, ollut vanki, olisin kuvitellut ja syystäkin kaikkia näitä naisia hänen halunsa, hänen nautintojensa mahdollisina, todennäköisinä kohteina He olisivat näyttäneet minusta tanssijattarilta, jotka pirullisessa baletissaan edustavat yhden kiusauksia, ampuvat toisen sydämeen nuoliaan. Kuinka olisinkaan vihannut ompelijattaria, nuoria tyttöjä, näyttelijättäriä. Kauhistukseni kohteina he olisivat minun kannaltani jääneet maailman kauneuden ulkopuolelle. Albertinen orjuus pelasti minut kärsimästä heidän kauttaan, palautti heille paikan universumin ihanuudessa. Vaarattomina, ilman sydäntä haavoittavaa mustasukkaisuuden tutkaintaan heitä saattoi rauhassa ihailla, hyväillä heitä katselillaan, kenties perusteellisemminkin vielä, jonakin päivänä. Vangitessani Albertinen olin saman tien palauttanut maailmankaikkeuteen kaikki nämä silkkisiivet, jotka havisivat puistokujilla, tanssiaisissa, teattereissa ja houkuttelivat minua nyt uudelleen, koska hän ei enää voinut langeta niitten houkutuksiin. Ne tekivät maailmasta kauniin.

Eli siis: kertoja haluaisi kuolata himokkaasti kaduilla ja teattereissa kohtaamiaan naisia ja mieluusti päästä heidän kanssaan petipuuhiin, mutta niin kauan kuin Albertinen elämää ei rajoiteta, jokainen nuori nainen vaikuttaa kammottavan himokkaan lesbo-Albertinen potentiaaliselta petikumppanilta, johon pitää suhtautua kaikille mustasukkaisuuden kärsimyksillä. Kun Albertine on kertojan tiukassa otteessa, eikä saa liikkua vapaasti ulkomaailmassa, nämä nuoret naiset vapautuvat taas kertojan vapaasti himoittaviksi. Missään kohtaa ei luonnollisesti pysähdytä miettimään, mitä kaikki nämä nuoret naiset mahdollisesti haluavat: he ovat yksinomaan himojen kohteita, joko kertojan tervehenkisen mieskatseen ja -käpälöinnin tai Albertinen sairaalloisten lesbohalujen.

Tämähän on tietysti mitä tervehenkisin lähtökohta ihmissuhteelle. Piinallinen pyristely Albertinen epäiltyjen halujen ympärillä käy mallikelpoisesta esimerkistä, miten toimii välttelevä kiintymyssuhde. Kertoja vuoroin työntää Albertinea poispäin ja vetää tätä puoleensa. Siinä missä aikaisemmissa teoksissa on pyöritty paljon seuraelämän pyörteissä, nyt Proust kääntyy sisäänpäin. Vanki kertoo mustasukkaisuudesta, eikä Albertinella taida olla asiassa juurikaan merkitystä: hän ei ole oikeastaan edes todellinen henkilö, vaan ennemmin tyhjä taulu, johon kertoja voi heijastaa ja projisoida omia halujaan ja toiveitaan.

Ei niistä seurapiireistä tietenkään täysin irti päästä. Proust revitteleekin kunnolla, kun paroni de Charlus ajautuu konfliktiin rouva Verdurinin kanssa. Paronin suojatti viulisti Morel esiintyy Verdurinien järjestämässä tilaisuudessa, jossa de Charlus käyttäytyy hävyttömästi isännän elkein ja tämän omista piireistään kutsumat aateliset näyttävät kaikki kehnon kasvatuksensa piirteet. Madame Verdurinin kosto on nopea ja julma: hän iskee Morelin ja de Charlusin väliin häikäilemättömästi. Illan kulku on melkoista draamaa. Luonnollisesti kertoja on paikalla ennen kaikkea siksi, että Albertine halusi osallistua illallisille. Hän saa keploteltua Albertinen olemaan osallistumatta, mutta menee sitten itse paikalle selvittääkseen, ketä Albertine olisi tilaisuudessa halunnut tavata.

Vanki on kiehtova, vetävä teos. Kirjassa on paljon käänteitä ja kertojan ja Albertinen välinen parisuhdetanssi on erittäin kiinnostavaa. Onneksi sama meno jatkuu sarjan seuraavassa osassa.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.