Olli Löytty: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle
Teos, 2021
182 s.

Tämän kirjan suhteen olen auttamatta myöhässä. Olli Löytyn provokatiivinen teos suomalaisesta kirjallisuudesta herätti keväällä 2021 ilmeisesti kiukkuakin; en tiedä, en seurannut keskustelua silloin niin tarkkaan. Noteerasin kuitenkin, että jotain kiinnostavaa tässä oli tekeillä, joten kun kirja lopulta tuli lähikirjaston tyrkkyhyllyssä vastaan, nappasin sen heti mukaani ja nostin korkealle lukulistallani. Lopulta luin sen kertaistumalla, kun oli sopiva hetki.

Löytty kysyy kysymyksen, joka on tänä päivänä paikallaan: mitä itse asiassa on suomalainen kirjallisuus? Kysymys ei ole ihan yksinkertainen, koska kirjoittajat, mokomat nousukkaat, eivät suostu pysymään aloillaan ja juurtumaan tiettyyn kulttuuripiiriin. On selvää, että suomeksi Suomessa kirjoittava suomalainen on kotimaista kirjallisuutta. Suomen kieli ei kuitenkaan riitä rajaukseksi, koska onhan meillä perinteisesti paljon ruotsinkielistä kirjallisuutta: kyllä suomalainen närkästyy, jos Tove Janssonia aletaan kielen perusteella ruotsalaiseksi omia.

Entä se Suomessa asuminen? Kirjoittaako Hannu Rajaniemi kotimaista kirjallisuutta, hän kun asuu ulkomailla, kirjoittaa englanniksi, eikä itse suomenna teoksiaan? Entä Löytyn lempiesimerkki, Hassan Blasim, joka kirjoittaa arabiaksi, on taustaltaan irakilainen, asuu Suomessa ja on nykyään Suomen kansalainenkin, onko hän kotimainen kirjailija? Ainakin silloin, kun hän voittaa palkintoja, muistetaan mainita miten suomalainen hän onkaan!

Itse olen käytännössä tätä asiaa tulkinnut melko laveasti. Kirjavinkeissä kotimaiseksi kirjallisuudeksi lasketaan monenlaista, niin Rajaniemi kuin Blasimkin. Nyt tämän luettuani tein itse asiassa sellaisen suomentaja Sampsa Peltosen inspiroiman muutoksen, että poistin sivuston ylävalikosta koko ”kotimainen” ja ”käännös” -jaottelun ja laitoin vain linkin suomenkielisiin kirjoihin, mikä sisältää myös käännökset. Onhan käännöskirjallisuuskin lopulta kotimaista kirjallisuutta, koska joku suomalainen ne käännökset on alusta loppuun kirjoittanut (olkoonkin, että myönnän kyllä käännöskirjallisuuden ja alkukielisen kotimaisen kirjallisuuden välillä olevan jonkun vähän vaikeasti hahmottuvan laadullisen eron).

Löytty pohdiskelee kaikenlaista kirjallisuuteen liittyvää ongelmointia, kuten etnisiä vähemmistöjä edustavien hahmojen esiintymistä Seitsemän veljeksen ja Työmiehen vaimon kaltaisissa teoksissa ja Oneironista ja Koko Hubaran kommenteista virinnyttä keskustelua. Kirjallisuuskaanonin luonnetta tarkastellaan: suomalaisen kirjallisuuden kaanon on elävä, muuttuva asia, joka tuntuu tiivistyvän lähinnä Seitsemään veljekseen ja Tuntemattomaan sotilaaseen. Löytyn kimmokkeena keskusteluun on kuitenkin kirjallisuuskaanonin sisällyttäminen kansalaisuuden saamisen kynnyskysymyksiin. Tanskassa on esimerkiksi edellytetty H. C. Andersenin satujen osaamista tasolla, joka olisi monille tanskalaisillekin vaikea paikka.

Löytty kirjoittaa mielenkiintoista tekstiä hyvällä otteella. Kirjaa oli ilo lukea, Löytty tuntuu sen verran tietoiselta omista etuoikeuksistaan ja kyseenalaistaa oman kirjallisuudentutkijan ammattinsakin. Löytty ei saarnaa tai paasaa, vaan pohdiskelee ja tuumailee, että voisi se näinkin olla. Minulle Löytyn näkökulma tuntui sopivalta, tätä oli helppo lukea hyväntuulisena keskustelunherättelijänä. Löytyn ”hyvin jäsennelty kiukku tylppää nationalismia kohtaan” istuu tietysti varsin hyvin omaan maailmankuvaani, joten en joutunut itse lukemaan kiukkua niellen, vaan hyvinkin myötämielisenä. Kirjallisuudenystäville Löytyn pamfletti on lukemisen arvoinen, kyllä tämän parissa pääsee ajatuksiaan tuulettamaan.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Hassan Blasim: Allah99
WSOY, 2019
Suom. Sampsa Peltonen
327 s.

Hassan Blasim on yksi tämän hetken kiinnostavimpia kirjailijoita – mutta onko hän arabiaksi kirjoittava suomalaiskirjailija vai Suomessa asuva irakilaiskirjailija? Blasimin kaltaiset kirjoittajat osoittavat, miten hankala tällainen kysymyksenasettelu ylipäänsä voi olla. Ainakin Blasimin teosten kerättyä palkintoja ja kunniaa, häntä ollaan hanakasti pidetty suomalaisena ja tamperelaisena. Suomen kansalaisena ei sinänsä ole epäselvää, etteikö Blasim kuuluisi kotimaisen kirjallisuuden piiriin ja tämäkin teos on sitä paitsi suomalaisen Sampsa Peltosen oivallisesti suomeksi kirjoittama, eli sikäli ainakin täysin kotimaista kirjallisuutta!

Siitäkin voidaan keskustella, onko Allah99 varsinaisesti romaani vai ei. Blasim on kirjoittanut ennen tätä lähinnä novellikokoelmia ja tämän jälkeenkin ilmestynyt Kelloja ja vieraita oli sekin kahdesta erillisestä pienoisromaanista muodostuva kokonaisuus. Allah99 on fragmentaarinen teos, joka kuvaa hajanaisia ilmiöitä, joten sikäli teoksen muoto vastaa hyvin sisältöä.

Kaksi selkeimmin erottuvaa punaista lankaa tässä teoksessa ovat Irakista Suomeen paenneen eläinlääkäri-kirjailija Hassan Buman pyrkimys kertoa ihmisten tarinoita blogissaan ja kirjana. Tämä apurahojen siivittämä projekti on hivenen vastatuulessa, apurahoilla kun on taipumus valua levottomaan elämään kaljakuppiloissa. Buma onnistuu kuitenkin matkustelemaan ja haastattelemaan monia mielenkiintoisia ihmisiä, jotka kertovat mitä kummallisempia tarinoita. Toisena toistuvana elementtinä ovat ystävän lähettämät sähköpostit, joissa tämä kertoo kirjallisista pyrkimyksistään kääntäjänä ja kirjoittajana. Yksipuolinen sähköpostikeskustelu on kokoelma kysymyksiä ja vastauksia, joiden vastapuolet jäävät puuttumaan.

Keskeinen teema kirjassa on pakolaisuus ja siirtolaisuus, matkanteko levottomilta kotiseudulta turvaan kohti länttä. Epätoivoiset salakuljetusmatkat, jotka päätyvät milloin mitenkin, harvoin hyvin. Jotkut kuitenkin pääsevät perille ja yrittävät sitten sopeutua elämään kaukana kotoaan.

Blasimin teksti poukkoilee aiheesta toiseen, on räiskyvää ja värikästä. Arabiankielisessä maailmassa politiikka, uskonto ja seksi ovat tabuja, ja niitä tabuja Blasim rikkoo jatkuvasti. Se vapaus hänellä on arabiaksi kirjoittavana suomalaisena ja hyvä niin. Blasim tarkastelee myös suomalaisuutta ja suomalaisia. Kuten suomentaja Peltonen esipuheessaan kertoo, tässä kaikessa lienee muunmaalaisilla kääntäjillä tekemistä. Lukijalle pitäisi välittää ymmärrettävästi sekopäinen elämä tuntemattomassa Irakissa ja oudossa Suomessa. Suomalainen lukija pääsee nauttimaan Peltosen tekstistä; Peltonen tuntee sekä Suomen että Hassan Blasimin ja osaa tulkita tämän kirjallista standardiarabiaa siinä valossa, miten Blasim itse omaa irakinarabiaansa puhuu.

Allah99 on kaikessa fragmentaarisuudessaan vähän suoraviivaisimpia juoniromaaneja haastavampi teos, mutta ei sitä kannata pelästyä. Siinä on paljon hauskaa, mielenkiintoista ja yllättävää. Älä odota kantavaa juonta ja ota vastaan Blasimin ja kertojan haastattelemien ihmisten tarinat kaikkine uskomattomine käänteineen, niin luvassa on hyvää viihdettä ja sivistävää näkemystä pakolaisten ja siirtolaisten maailmasta ja elämästä kaikkien konfliktien ja katastrofien jälkeisessä Irakissa.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Elif Şafak: Kirottu Istanbul (The Bastard of Istanbul)
Gummerus, 2012
Suom. Maria Erämaja
498 s.

Tämä kirja on vaarallista kirjallisuutta: Elif Şafakia uhkasi vankeustuomio turkkilaisuuden loukkaamisesta kirjan henkilöiden esittämien väitteiden johdosta. Şafak välttyi kuitenkin tuomiolta: syyttäjä ei nähnyt teoksessa mitään loukkausta, eikä ylempi oikeusastekaan katsonut asiassa olevan tarpeeksi näyttöä. Romaanihenkilöt saivat siis pitää mielipiteensä.

Ei kuitenkaan ole erityisen yllättävää, että joku nationalisti tästä mielensä pahoitti, Kirottu Istanbul kun käsittelee yhtä Turkin historian kipeimmistä kysymyksistä: armenialaisten kansanmurhaa. Romaani kertoo kahdesta nuoresta naisesta. Armanoush Tchakhmakhchian, Amy, on amerikanarmenialainen, armenialaisen isän ja amerikkalaisen äidin lapsi, jonka isänpuolen suku on armenialaisten kansanmurhan selviytyjiä, joille menneisyys on kaikki kaikessa. Asya Kazancı taas on turkkilainen isätön lapsi, alkuteoksen nimen istanbulilainen äpärä, joka asuu äitinsä ja tätiensä kanssa, koska Kazancın suvun miehet ovat kirottuja kuolemaan nuorina. Asyalle menneisyys on jotain, josta kannattaa tietää mahdollisimman vähän.

Kazancın sisarussarjassa on yksi poika, vanhempien silmäterä, täysin pilalle hemmoteltu Mustafa, joka muutti Yhdysvaltoihin, eikä hänestä sen koommin ole juuri kuultu. Kun Amyn äiti Rose erosi armenialaisesta miehestään, hän halusi ärsyttää entisen puolisonsa armenialaisia sukulaisia mahdollisimman paljon, ja mikäpä armenialaisia ärsyttäisi yhtä paljon kuin turkkilaiset. Niinpä Rose menee naimisiin sattumalta kohtaamansa turkkilaismiehen kanssa – ja kukapa muukaan hän on kuin Mustafa.

Amy on vähän hukassa armenialaisen identiteettinsä kanssa, joten hän keksii ratkaisuksi lähteä Istanbuliin katsomaan perheensä vanhaa taloa, josta isoäiti aina puhuu. Tämä olisi yhtä aikaa matka perheen menneisyyteen kuin Amyn omaan tulevaisuuteen. On selvää, että suunnitelmaa vastustaisivat niin Rose Arizonassa kuin armenialaiset sukulaiset San Franciscossa, mutta Amy lähtee silti ja valehtelee molemmille: isän suvulle hän sanoo olevansa äitinsä luona ja äidille olevansa San Franciscossa. Helppo juttu!

Kirottu Istanbul on herkullisen monipuolinen kurkistus turkkilaiseen maailmaan ja armenialaiseen diasporaan. Kun sanon herkullinen, tarkoitan sitä kirjaimellisesti: kirja on tulvillaan ruokaa, lukujen nimistä alkaen (yhtä kriittistä poikkeusta lukuunottamatta!). Ruoka onkin yksi yhdistävä tekijä turkkilaisten ja armenialaisten välillä, armenialaista ruokaa tunteva Amy on täysin kotonaan turkkilaisen ruoan parissa, koska samaa keittiötähän se lopulta on. Mutta onko kansanmurhan yli mahdollista päästä, kaikesta yhdistävästä huolimatta?

Kirja havainnollistaa myös turkkilaisuuden monipuolisuutta. Jo Asyan perheeseen mahtuu monenlaisia näkökulmia, hurskaista muslimeista kemalilaisiin ateisteihin. Hautajaisissa on tärkeää olla nurkassa resitoiva imaami, olkoonkin, ettei kukaan paikallaolijoista ymmärrä arabiankielisiä suuria. Turkkilaisuus on olemista lännen ja idän välissä, tasapainottelua menneisyyden ja tulevaisuuden välissä – olkoonkin että Erdoğan tuntuu paaluttavan Turkkia vankasti menneisyyteen.

Elif Şafak on oivallinen kirjailija. Olen pitänyt tähän asti kaikesta Şafakilta lukemastani. Tämäkin oli ilahduttava romaani kaikessa värikkyydessään ja runsaudessaan.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Matti Kangaskoski: Johdatus pimeään
Teos, 2020
104 s.

Oletetaan, että maailma on niin kuin se on.
Kutsutaan tätä todellisuudeksi.

Alkaako näin runokokoelma vai filosofinen traktaatti? Miksei molemmat. Matti Kangaskoski (s. 1983) on paitsi runoilija ja kirjailija, myös tutkija, joka tohtorinväitös käsitteli digitaalista runoutta. Ei siis ihme, jos runoudessakin on akateemista makua. Pohjimmiltaan Johdatus pimeyteen käsitteleekin hyvin perustavanlaatuisia kysymyksiä olemisen, katsomisen ja kokemisen luonteesta.

Alkuun kysymystä pohdiskellaan vain oman pään sisällä, mutta onhan maailmassa muutakin, kuten naapurit, jotka ”rikkovat tavaroitaan ja nyhtävät toisistaan kaiken irti”. Naapurit ovat näkymättömissä, mutta naapurien äänet eivät pysy seinän oikealla puolelle, vaan vuotavat sieltä runojen minän pään sisään.

Miten voin rakastaa mitään, jos en opi rakastamaan pimeää naapuriani?
Juuri tämän kanssa minun on oltava tekemisissä.

Lopulta on vain pimeys.

Mitenkään itsestäänselvää ei ole, että runokirja on fyysisenä esineenä viehättävä. Tämä on. Runoilijan sisko Leena Kangaskoski on vastannut teoksen graafisesta suunnittelusta. Ilme on varsin minimalistinen, mutta pelkistetyn mustat kannet sopivat aiheeseen erinomaisesti. Takakannen pieni, yksinäinen pim on piste i:n päälle.

Johdatus pimeään voitti Tanssiva karhu -palkinnon vuonna 2020. Palkinto tuntuu perustellulta, sen verran kiinnostavalla tavalla teos luotaa olemassaolon kysymyksiä ja on samalla tyylikkään vähäeleistä ja kielellisen ilmaisun rajoja ja mahdollisuuksia kokeilevaa tekstiä. Kysymyksiä ei tarkastella vain ulkoa ja ylhäältä, vaan heittämällä runon kertojaminä vääntämään niiden kanssa, täynnä inhimillisyyttä, pohdiskelua ja myös vastustusta. Runon minä ei ota järkeä ja kieltä annettuina, vaan kyseenalaistaa koko prosessin.

tietäminen järjestää,
voiko tietää tietämättä mitään?
voiko tätä karusellia pysäyttää?
voiko tätä karusellia ohjata?
voiko tätä karusellia aloittaa uudestaan?
voiko tästä karusellista astua ulos.s

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni (Qui a tué mon père)
Tammi, 2021
Suom. Lotta Toivanen
76 s.

Ranskalainen Édouard Louis on tullut tutuksi suomalaisillekin lukijoille yhteiskunnallisista teoksistaan, joissa hän käsittelee oman elämänsä kipupisteitä tavalla, jotka heijastuvat yleisemmiksikin näkökulmiksi. Niin tässäkin teoksessa. Kuka tappoi isäni kuvaa, miten Louis käy tapaamassa vakavasti sairasta isäänsä pitkän tauon jälkeen. Louis yrittää ymmärtää, miten isästä tuli sellainen kuin tuli.

Louisin lapsuudessa isä oli uhkaava, tuomitseva hahmo, joka ei hyväksynyt poikaansa. Louisin olisi pitänyt olla enemmän kuin muut pojat, vähemmän tyttömäinen ja homo. Samalla isä kuitenkin – lopulta – hyväksyi poikansa, rakasti itsekin tanssimista nuorempana, liikuttui kyyneliin oopperaa kuunnellessaan ja piti Céline Dionista. Mistä tämä kaikki ristiriitaisuus?

Louis löytää syitä toisaalta kulttuurista, toisaalta politiikasta. Ranskalaisen työväenluokan maskuliinisuuden kulttuuri on ahdas vankila, jossa miehelle on tarjolla vähänlaisesti mahdollisuuksia ja monet näistä vaihtoehdoista ovat miehille haitallisia. Ihanne siitä, että tosimies ei kouluja käy, ei oikein palvele miehiä maailmassa, jossa kouluttamattomille sopivat hommat vähentyvät jatkuvasti.

Louis antaa myös täyslaidallisen ranskalaisille poliitikoille, jotka säätävät lakeja tietämättä tai välittämättä päätöstensä seurauksista. Kuinka päätökset poistaa lääkkeitä julkisten korvausten piiristä tai heikentää vähimmäistoimeentulotukea heijastuvat huono-osaisimpiin ihmisiin. Kuinka Macron leikkaa kaikista köyhimmiltä viisi euroa kuussa, koska viisi euroahan on pikku juttu. Samalla kevennetään kaikista rikkaimpien verotusta.

Politiikka ei muuta heidän elämäänsä, ei juuri millään tavalla. Sekin on merkillistä: he osallistuvat politiikantekoon, vaikka politiikka vaikuttaa heidän elämäänsä vain vähän. Hyväosaisille politiikka on lähinnä esteettinen kysymys: tapa ajatella, tapa nähdä maailma ja rakentaa omaa identiteettiä. Meille politiikassa oli kyse elämästä ja kuolemasta.

Ehkä tässä ei politiikan suhteen kovin syvälle päästä, mutta onhan tämä melkoisen voimallinen ja kiukkuinen purkaus ja aivan tervetullutta ravistelua niin hegemonisen maskuliinisuuden kuin tylyn oikeistopolitiikan suhteen. Louis kirjoittaa tunteikkaasti ja tunteisiin vetoavasti aiheesta, josta on syytä puhua.

Vielä pieni vuodatus varsinaisen aiheen vierestä. Olen nähnyt tätä teosta nimitettävän romaaniksi. Pienoisromaanikin olisi anteliaasti muotoiltu. Kirjassa on varsinaista asiaa 73 sivua, ja sekin valtavalla kirjasinkoolla; tätä näkee lukea useamman metrin päästä. E-kirjapalvelut antavat realistisemman sivumäärän: 33 sivua. Äänikirjana tämä kestää puolitoista tuntia. Mikä romaani sellainen on?

Minusta tämä onkin lähinnä pitkä essee. Eikä siinä mitään, saahan sitä pitkiä esseitä julkaista, mutta kun pitkästä esseestä pitää maksaa melkein 30 euroa kuten täysimittaisesta romaanista, minusta ei enää puhuta kohtuudesta. Kuka tappoi isäni on erinomainen teos ja lukemisen arvoinen, mutta vaikea tätä on suositella kenellekään ostettavaksi – ainakin on hyvä olla tietoinen, mitä on ostamassa.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.