Anneli Kanto: Rottien pyhimys
Gummerus, 2021
405 s.

Hattulan Pyhän Ristin kirkko on Hämeen vanhin kirkko. Se on rakennettu 1400-luvuln loppupuolella. Kirkko on muurattu tiilistä, kuten läheinen Hämeen linna; rakentajat ovat todennäköisesti olleet samoja. Tuohon aikaan Hämeen linnassa hallitsi Tottien suku. Kirkko tunnetaan erityisesti kalkkimaalauksistaan, joilla kirkon sisätilat on koristeltu.

Kirkon seinät ja katto on maalattu aivan täyteen. Kuva-aiheita on lähes 200. Raamatun kertomuksia, pyhimyksiä ja niin edelleen – keski­aikaiseen tapaan Raamatun viestiä haluttiin tuoda lukutaidottomalle kansalle kuvien avulla. Mutta kuka kuvat on maalannut? Sitä ei tiedä tarkkaan. Todennäköisesti takana on sama ryhmä, joka maalasi samoihin aikoihin Lohjan Pyhän Laurin kirkon ja luultavasti kyse on ollut ruotsalaisesta maalariryhmästä, sillä sellaisia Suomen puolella kiersi.

Historiallisista romaaneistaan tunnettu Anneli Kanto on tarttunut aiheeseen ja on kuvitellut Hattulan kirkon maalauksille tekijät. Hattulaan saapuvat ruotsalaiset maalarimestarit Andreas ja Martinus ja heidän apupoikansa Vilppu. Joukkioon kuuluva Benedictus on joutunut jäämään jälkeen toipumaan sairaudestaan. Kolmikko ottaa kirkon koko kesäksi haltuunsa ja alkaa maalata kovalla kiirellä, sillä kyseessä on iso urakka. Työ on saatava valmiiksi kesän aikana, koska seuraavana kesänä pitää olla maalaamassa jo seuraavaa kirkkoa.

Kun työssä tulee vastoinkäymisiä, maalarien on otettava töihin Pelliina, paikallinen omituisena pidetty nuori nainen. Pelliina on asunut tiilentekijän kasvattina, mutta nyt tiilentekijä on kuollut ja Pelliina on yksinäinen hylkiö, joka ei osaa käyttäytyä normaalin ihmisen tavoin. Pelliina osaa kuitenkin tehdä saviastioita ja koristelee ne kauniisti, ja tämän taidon ansiosta hän pääsee osallistumaan kirkon maalaamiseen, vaikka alkuun ajatus naisesta kirkonmaalarina onkin kauhistus.

Tämä on kirjan perusjuoni: kuinka ulkopuolinen hylkiö otetaan mukaan joukkoon ja miten Pelliina löytää paikkansa osana maalarien yhteisöä. Siinä ohessa Kanto kuvaa hienosti 1500-luvun kyläyhteisön elämää. On rahvas, jolla ei ole juurikaan osaa tai arpaa, ja sitten ovat kyläyhteisön silmäätekevät, kuten Uppsalassa oppinsa saanut pappi Petrus Herckepaeus – eli Härkäpään isännän poika Mulli-Pekka – ja kirkkoväärti Klemetti Mikonpoika, joka pitää pappia yhä pöllöpäänä koltiaisena. Vielä on siis nuorella papilla tekemistä löytääkseen paikkansa yhteisössä. Ylinnä ovat sitten Hämeen linnan rälssiväki, Åke Tott ja tämän puoliso Märta Bengtsdotter Ulv, joiden perässä pokkuroivat kaikki.

Kanto on tehnyt taustatyönsä huolella ja onnistuu elävöittämään 1500-lukua taitavasti. Iso osa tässä on kielenkäytöllä, joka on herkullista ja hersyvää. Aivan erityisesti täytyy kehua kirosanoja ja pilkkanimiä, joita henkilöt toisistaan käyttävät. Maalausprosessin kuvaaminen kaikkine yksityiskohtineen oli myös mielenkiintoista. Kirjan sivuilta oppii kaikenlaista maalaamisen tekniikasta, tuntumatta kuitenkaan tietokirjan lukemiselta.

Kanto on perehtynyt Hattulan kirkon kuvitukseen, ihmetellyt ja keksinyt sitten selityksiä kuvituksen kummallisuuksille. Miksi eteisen kuvat ovat kömpelömpiä? Miksi sakastiin on maalattu ilveilijä? Miksi nurkasta löytyy rotilta ja hiiriltä varjelevan Pyhän Kakykullan kuva? Kaikkiin näihin kysymyksiin löytyy kirjasta tyydyttävä vastaus ja siinä sivussa oiva juoni ja hienoa ajankuvaa. Ei siis ihme, että kirja palkittiin kirjabloggaajien Blogistanian Finlandia -palkinnolla.

Tiitu Takalo: Rakkaus on köyhän rikkaus
Suuri Kurpitsa, 2021
247 s.

Tiitu Takalo on yksi suosikeista, mitä sarjakuvataiteeseen tulee. Takalolla on helposti tunnistettava oma tyyli, josta olen aina pitänyt, ja töistä usein välittyvä anarkofeministinen asenne miellyttää. Kun kirjastossa silmiin sattui Takalon sarjakuvanovelleja yksiin kansiin kokoava Rakkaus on köyhän rikkaus, se oli ehdottomasti napattava matkaan luettavaksi.

Kirjaan on kerätty viitisenkymmentä sarjakuvanovellia eri lähteistä. Mukana on aikaa sitten loppuunmyytyjen albumien Tyhmä tyttö ja Jää sisältöä ja erilaisista lehdistä ja muista pienjulkaisuista löytyviä teoksia. Teoksia on kaikkiaan parinkymmenen vuoden ajalta. Novellit on jaoteltu neljään aihepiiriin: ”Ihmisiä ja suhteita”, ”Sukupuolet ja toiset”, ”Yhteiskuntaoppi” ja ”Kotona ja kaukana”.

Paljonhan Takalo on ihmissuhteista ja sukupuolikysymyksistä tehnyt. Aihepiiri on luonteva, kun tekijä on kallellaan anarkistiseen feminismiin ja taipuvanen omaelämäkerrallisuuteen. Punk- ja vasta­kulttuuri­henkisyys tuo yhteiskunnalliset kysymykset yhtä lailla itsestään­selväksi aiheeksi töille. Takalo tuo isotkin aiheet taitavasti pienen ihmisen tasolle. Välillä aiheita käsitellään suoremmin, mutta ikävällä tavalla saarnaavaksi tai paasaavaksi Takalo ei yleensä sorru. Tietoisesti kantaaottavat teoksetkin ovat tyylikkäästi tehtyjä.

Taiteilija myös kommentoi vanhoja töitään marginaaleissa. Se tuo mieleen Pauli Kallion kokoelman Ammatti : Käsikirjoittaja, joka on muutenkin teoksena samanoloinen – vaan suhtkoht samoihin aikoihinhan näitä on Suurella kurpitsalla varmasti koottu, joten ei kai se ihmekään ole. Kallion teoksessa pidin kovasti näistä marginaali­merkinnöistä, tässäkin ne ovat mielenkiintoisia, vaikka vähän pienemmässä roolissa ovatkin. On kuitenkin valaisevaa, miten Takalo kommentoi esimerkiksi feminismiin ja sukupuoleen liittyvää kielenkäyttöään jälkiviisaana.

Tiitu Takalo on pitkän linjan sarjakuvataiteilija, jonka töitä on ollut ilo lukea. Kun en ole sarjakuvaa niin harrastanut, tässä kokoelmassa oli paljon uutta ja ennennäkemätöntä. Pitkään Takalon uraa seuranneille sisältö on varmasti tutumpaa, mutta toki tässä näppärästi yksissä kansissa. Tästä on sitten kätevää jatkaa vaikkapa Riina Tanskasen (s. 1998, eli tämän kokoelman vanhimman sarjakuvan ilmestymisen aikaan Tanskanen oli vuoden ikäinen!) Tympeät tytöt -sarjakuvan pariin – aiheissa on paljon samaa, välissä on vain sukupolven verran aikaa.

Olli Löytty: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle
Teos, 2021
182 s.

Tämän kirjan suhteen olen auttamatta myöhässä. Olli Löytyn provokatiivinen teos suomalaisesta kirjallisuudesta herätti keväällä 2021 ilmeisesti kiukkuakin; en tiedä, en seurannut keskustelua silloin niin tarkkaan. Noteerasin kuitenkin, että jotain kiinnostavaa tässä oli tekeillä, joten kun kirja lopulta tuli lähikirjaston tyrkkyhyllyssä vastaan, nappasin sen heti mukaani ja nostin korkealle lukulistallani. Lopulta luin sen kertaistumalla, kun oli sopiva hetki.

Löytty kysyy kysymyksen, joka on tänä päivänä paikallaan: mitä itse asiassa on suomalainen kirjallisuus? Kysymys ei ole ihan yksinkertainen, koska kirjoittajat, mokomat nousukkaat, eivät suostu pysymään aloillaan ja juurtumaan tiettyyn kulttuuripiiriin. On selvää, että suomeksi Suomessa kirjoittava suomalainen on kotimaista kirjallisuutta. Suomen kieli ei kuitenkaan riitä rajaukseksi, koska onhan meillä perinteisesti paljon ruotsinkielistä kirjallisuutta: kyllä suomalainen närkästyy, jos Tove Janssonia aletaan kielen perusteella ruotsalaiseksi omia.

Entä se Suomessa asuminen? Kirjoittaako Hannu Rajaniemi kotimaista kirjallisuutta, hän kun asuu ulkomailla, kirjoittaa englanniksi, eikä itse suomenna teoksiaan? Entä Löytyn lempiesimerkki, Hassan Blasim, joka kirjoittaa arabiaksi, on taustaltaan irakilainen, asuu Suomessa ja on nykyään Suomen kansalainenkin, onko hän kotimainen kirjailija? Ainakin silloin, kun hän voittaa palkintoja, muistetaan mainita miten suomalainen hän onkaan!

Itse olen käytännössä tätä asiaa tulkinnut melko laveasti. Kirjavinkeissä kotimaiseksi kirjallisuudeksi lasketaan monenlaista, niin Rajaniemi kuin Blasimkin. Nyt tämän luettuani tein itse asiassa sellaisen suomentaja Sampsa Peltosen inspiroiman muutoksen, että poistin sivuston ylävalikosta koko ”kotimainen” ja ”käännös” -jaottelun ja laitoin vain linkin suomenkielisiin kirjoihin, mikä sisältää myös käännökset. Onhan käännöskirjallisuuskin lopulta kotimaista kirjallisuutta, koska joku suomalainen ne käännökset on alusta loppuun kirjoittanut (olkoonkin, että myönnän kyllä käännöskirjallisuuden ja alkukielisen kotimaisen kirjallisuuden välillä olevan jonkun vähän vaikeasti hahmottuvan laadullisen eron).

Löytty pohdiskelee kaikenlaista kirjallisuuteen liittyvää ongelmointia, kuten etnisiä vähemmistöjä edustavien hahmojen esiintymistä Seitsemän veljeksen ja Työmiehen vaimon kaltaisissa teoksissa ja Oneironista ja Koko Hubaran kommenteista virinnyttä keskustelua. Kirjallisuuskaanonin luonnetta tarkastellaan: suomalaisen kirjallisuuden kaanon on elävä, muuttuva asia, joka tuntuu tiivistyvän lähinnä Seitsemään veljekseen ja Tuntemattomaan sotilaaseen. Löytyn kimmokkeena keskusteluun on kuitenkin kirjallisuuskaanonin sisällyttäminen kansalaisuuden saamisen kynnyskysymyksiin. Tanskassa on esimerkiksi edellytetty H. C. Andersenin satujen osaamista tasolla, joka olisi monille tanskalaisillekin vaikea paikka.

Löytty kirjoittaa mielenkiintoista tekstiä hyvällä otteella. Kirjaa oli ilo lukea, Löytty tuntuu sen verran tietoiselta omista etuoikeuksistaan ja kyseenalaistaa oman kirjallisuudentutkijan ammattinsakin. Löytty ei saarnaa tai paasaa, vaan pohdiskelee ja tuumailee, että voisi se näinkin olla. Minulle Löytyn näkökulma tuntui sopivalta, tätä oli helppo lukea hyväntuulisena keskustelunherättelijänä. Löytyn ”hyvin jäsennelty kiukku tylppää nationalismia kohtaan” istuu tietysti varsin hyvin omaan maailmankuvaani, joten en joutunut itse lukemaan kiukkua niellen, vaan hyvinkin myötämielisenä. Kirjallisuudenystäville Löytyn pamfletti on lukemisen arvoinen, kyllä tämän parissa pääsee ajatuksiaan tuulettamaan.

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Hassan Blasim: Allah99
WSOY, 2019
Suom. Sampsa Peltonen
327 s.

Hassan Blasim on yksi tämän hetken kiinnostavimpia kirjailijoita – mutta onko hän arabiaksi kirjoittava suomalaiskirjailija vai Suomessa asuva irakilaiskirjailija? Blasimin kaltaiset kirjoittajat osoittavat, miten hankala tällainen kysymyksenasettelu ylipäänsä voi olla. Ainakin Blasimin teosten kerättyä palkintoja ja kunniaa, häntä ollaan hanakasti pidetty suomalaisena ja tamperelaisena. Suomen kansalaisena ei sinänsä ole epäselvää, etteikö Blasim kuuluisi kotimaisen kirjallisuuden piiriin ja tämäkin teos on sitä paitsi suomalaisen Sampsa Peltosen oivallisesti suomeksi kirjoittama, eli sikäli ainakin täysin kotimaista kirjallisuutta!

Siitäkin voidaan keskustella, onko Allah99 varsinaisesti romaani vai ei. Blasim on kirjoittanut ennen tätä lähinnä novellikokoelmia ja tämän jälkeenkin ilmestynyt Kelloja ja vieraita oli sekin kahdesta erillisestä pienoisromaanista muodostuva kokonaisuus. Allah99 on fragmentaarinen teos, joka kuvaa hajanaisia ilmiöitä, joten sikäli teoksen muoto vastaa hyvin sisältöä.

Kaksi selkeimmin erottuvaa punaista lankaa tässä teoksessa ovat Irakista Suomeen paenneen eläinlääkäri-kirjailija Hassan Buman pyrkimys kertoa ihmisten tarinoita blogissaan ja kirjana. Tämä apurahojen siivittämä projekti on hivenen vastatuulessa, apurahoilla kun on taipumus valua levottomaan elämään kaljakuppiloissa. Buma onnistuu kuitenkin matkustelemaan ja haastattelemaan monia mielenkiintoisia ihmisiä, jotka kertovat mitä kummallisempia tarinoita. Toisena toistuvana elementtinä ovat ystävän lähettämät sähköpostit, joissa tämä kertoo kirjallisista pyrkimyksistään kääntäjänä ja kirjoittajana. Yksipuolinen sähköpostikeskustelu on kokoelma kysymyksiä ja vastauksia, joiden vastapuolet jäävät puuttumaan.

Keskeinen teema kirjassa on pakolaisuus ja siirtolaisuus, matkanteko levottomilta kotiseudulta turvaan kohti länttä. Epätoivoiset salakuljetusmatkat, jotka päätyvät milloin mitenkin, harvoin hyvin. Jotkut kuitenkin pääsevät perille ja yrittävät sitten sopeutua elämään kaukana kotoaan.

Blasimin teksti poukkoilee aiheesta toiseen, on räiskyvää ja värikästä. Arabiankielisessä maailmassa politiikka, uskonto ja seksi ovat tabuja, ja niitä tabuja Blasim rikkoo jatkuvasti. Se vapaus hänellä on arabiaksi kirjoittavana suomalaisena ja hyvä niin. Blasim tarkastelee myös suomalaisuutta ja suomalaisia. Kuten suomentaja Peltonen esipuheessaan kertoo, tässä kaikessa lienee muunmaalaisilla kääntäjillä tekemistä. Lukijalle pitäisi välittää ymmärrettävästi sekopäinen elämä tuntemattomassa Irakissa ja oudossa Suomessa. Suomalainen lukija pääsee nauttimaan Peltosen tekstistä; Peltonen tuntee sekä Suomen että Hassan Blasimin ja osaa tulkita tämän kirjallista standardiarabiaa siinä valossa, miten Blasim itse omaa irakinarabiaansa puhuu.

Allah99 on kaikessa fragmentaarisuudessaan vähän suoraviivaisimpia juoniromaaneja haastavampi teos, mutta ei sitä kannata pelästyä. Siinä on paljon hauskaa, mielenkiintoista ja yllättävää. Älä odota kantavaa juonta ja ota vastaan Blasimin ja kertojan haastattelemien ihmisten tarinat kaikkine uskomattomine käänteineen, niin luvassa on hyvää viihdettä ja sivistävää näkemystä pakolaisten ja siirtolaisten maailmasta ja elämästä kaikkien konfliktien ja katastrofien jälkeisessä Irakissa.

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.