Chi Zijian: Puolikuu (额尔古纳河右岸)
Aula & Co, 2022
Suom. Rauno Sainio
355 s.

Vaihdoin joskus muutaman sähköpostin suomentaja Rauno Sainion kanssa, kun olin valitellut kiinasta käännetyn kirjallisuuden olevan kovin paljolti miehiä muistelemassa Kulttuurivallankumousta. Sainio lupasi silloin, että muutakin on luvassa ja tässä sitä nyt sitten on. Puolikuun on kirjoittanut nainen ja se käy läpi aivan toisenlaista historiaa, vaikka Kiinaan sijoittuukin.

Chi Zijian (s. 1964) on kotoisin Heilongjiangin maakunnasta, joka on Kiinan pohjoisin maakunta, kaukana koillisessa Mantšuriassa Venäjän rajalla. Näille seuduille Puolikuukin sijoittuu. Kirjan kehys­kertomuk­sessa vanha evenkinainen muistelee elämäänsä. Kertomuksesta piirtyy kuva koko 1900-luvusta näiden syrjäisten seutujen asukkaiden näkökulmasta.

Evenkit ovat paimentolaiskansa, jotka ovat asuttaneet Venäjän ja Kiinan rajalla kulkevan Amur-joen ja etenkin sen latvajoen Argunin rantoja (kirjan kiinankielinen nimi 额尔古纳河右岸 on suomeksi ”Argun-joen oikea ranta”). Kirjassa kuvatut evenkit ovat poronhoitajia kuten saamelaisetkin, mutta evenkien elämäntapa eroaa jonkun verran saamelaisista. Evenkit eivät esimerkiksi syö poronlihaa, mutta käyttävät poroja ratsuina.

1900-luvun alussa evenkit elivät omaa paimentolaiselämäänsä kaikessa rauhassaan, mutta eihän ympäröivä maailma ketään Siperian perimmäisissä kolkissakaan jätä rauhaan. Yhteyksiä muuhun maailmaan on venäläisten kulkukauppiaiden muodossa jo aikaisemmin, mutta isommin maailma tulee evenkien luokse viimeistään 1930-luvulla, kun Japani valloittaa Mantšurian ja perustaa alueelle oman Mantšukuon nukkevaltion. Japanilaiset tulevat vaatimaan kylän miehiä sotilaskoulutukseen ja siitä alkaa paimento­laisten vapaan elämäntavan loppu. Japanilaiset karkoitetaan, mutta Neuvostoliitolla ja Kiinalla on aluetta kohtaan oma mielenkiintonsa ja evenkit halutaan lopulta sulauttaa osaksi kiinalaista yhteiskuntaa.

Tätä kehitystä nimettömäksi jäävä kertoja, evenkien viimeisen heimopäällikön vaimo, kertomuksessaan kuvaa. Kehyskertomus tapahtuu jossain 1990-luvulla, kun evenkit halutaan siirtää asumaan kaupunkiin. Valtaosa heimosta lähtee, mutta kertoja jää: hän ei ole koskaan asunut muussa asumuksessa kuin kodassa, eikä aio asua­kaan. Hänellä on äidiltä peritty tuli, joka ei ole koskaan sammunut, kodan savuaukosta näkyvät tähdet ja ympärillä luonto ja porot.

Puolikuussa ei ole varsinaisesti mitään juonta. Se on tavallaan sukukronikka, jossa kuvataan pienelle kyläyhteisölle tapahtuvia asioita, ja toisaalta antropologinen kertomus, joka dokumentoi tämän evenkiyhteisön tapoja ja elämää. Kyläläisten elämään mahtuu kaikenlaista; elämä paimentolaisena voi olla vapaata, mutta on se myös kovaa. Lapsikuolleisuus esimerkiksi on melko karmivaa. Traagisimpana piirtyy šamaaniksi nousevan Nihaun elämäntarina.

Chi Zijian kuvaa rajaseutujen jylhää luontoa kauniisti. Evenkien luontoyhteys näyttäytyy herkkänä ja kevyenä, etenkin verrattuna siihen, kun Kiina alkaa kohdistaa huomiotaan alueen resursseihin. Luonnon kovakouraisemmasta hyväksikäytöstä seuraava luontokato estäisi evenkien perinteisen elämäntavan, vaikka evenkejä ei muutenkin yritettäisi estää elämästä omanlaistaan elämää. On hyvä, että tätä perinteistä elämäntapaa on kirjattu muistiin tällaisessa muodossa ennen kuin se häviää kokonaan.

Minut on haudattava puuhun, tuuleen. Ainoa ongelma on, että neljän keskenään sopivasti sijoittuneen puun löytäminen on tätä nykyä helpommin sanottu kuin tehty.

Rauno Sainio on tehnyt suomentajana hienoa työtä. Mukavasti kirjan loppuun on lisätty muutaman sivun suomentajan jälkipuhe, jossa Sainio avaa etenkin romaanin nimistöön liittyviä ongelmia. Monien henkilöiden nimet ovat venäläisiä ja kiinalaiset transkriptiokäytännöt ovat tehneet tulkitsemisesta työläitä. Poronhoitosanastoon Sainio on sentään saanut hyviä vastineita saamelaisesta kulttuurista.

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Matias Riikonen: Matara
Teos, 2021
307 s.

Matara meinasi jäädä lukematta. Olen kyllä Riikosta lukenut, mutta esimerkiksi Suuri fuuga kiisi reippaasti hilseen yläpuolella, etenkin kun Beethoveniin nojaava musiikillinen rakenne ei aukene minulle millään tapaa. Olinkin jo laskemassa Riikosta turhanaikaisten kikkailijoiden kastiin.

Tarvittava sysäys tuli kuitenkin Riikosen puolisolta, Iida Raumalta, jonka upea Hävitys otti lapset vakavasti. Sama maininta löytyy Matarankin takakannesta. Päätin siis katsoa, millaisen näkökulman lapsuuteen tämä teos antaa.

”Sen verran mä rikon viel sääntöjä et sanonpa vaan ettei äiti ja isä ikinä päästäis meitä ja varsinkaan sua tänne jos ne tietäis millasta tää touhu täällä on. Maalle raittiiseen ilmaan… Voi saakeli.”

Matara kertoo pojista, jotka viettävät kesäänsä jonkinlaisessa kesäsiirtolassa uppoutuneena koko kesän kestävään leikkiin. Tosimaailma esiintyy puheissa vain epämääräisenä opistona, jossa on hoitajattaria, siinä kaikki. Kirjan sisäinen maailma on täysin irrallaan ulkomaailmasta. On vain kesä, metsä ja siellä tapahtuva leikki.

Vai pitäisikö sanoa peli? Leikin ja pelin rajamaastoa monesti miettineenä yksi erottavista tekijöistä on säännöt: peli on joidenkin määritelmien mukaan leikkimistä, jossa on säännöt. Leikeissäkin voi toki olla sääntöjä, mutta ne ovat harvoin kovin tiukkoja tai joustamattomia. Mataran kuvaamassa leikissä säännöt sitovat osallistujia todella tiukasti. Leikkijät ovat jakautuneet heimoiksi ja yhteiskunniksi, jokaisella on oma paikkansa ja roolinsa. Kirjan päähenkilö, nimettömäksi jäävä pikkuveli, kuuluu isoveljensä kanssa Mataran valtakuntaan, joka on selvästi antiikin Rooman kulttuurista inspiroitunut senaattorien ja konsulien johtama yhteiskunta.

Jossain kauempana on sitten partialaisia, kalleja ja kermejä, joista etenkin kermejä pelätään kovasti. Kermit hyökkäävät tavallisesti kerran kesässä ja jos mataralaiset eivät ole varustautuneita, valtakunta voi jopa tuhoutua. Niinpä kaikki mataralaiset plebeijeistä senaattoreihin hikoilevat päivittäin harjoituskentillä opetellen taistelutekniikoita. Kuoleman uhka on leikissä vakava: jos saat iskun puumiekasta, kuolet, eikä leikkiin voi sen jälkeen palata enää koskaan. Siksi sotiminen on tässä leikissä totista puuhaa.

Leikkijöiden ikä vaihtelee pikkupojista noin 15-vuotiaisiin teineihin. Pikkupojat tuntuvat puuhastelevan työvoimana ja intoilemassa sirkushuveista, vanhemmilla senaattoreilla ja konsuleilla on sitten totisemmat valtapelinsä. Jonkunlainen ikäraja leikkiin osallistumisessa on; vanhimmat pojat tietävät, että lopulta opistolle ei ole enää tulemista. Toisaalta leikkiin tulee joka vuosi uusia poikia mukaan. Mutta minkälaiset valtakunnat seuraavaksi kesäksi jäävät? Leikki on sillä tavalla pysyvä, että jos kesän lopussa olet orja, palaat leikkiin seuraavan kesän alussa yhä orjana. On kiehtovaa, miten kukaan ei kyseenalaista leikkiä tai halua rikkoa sen sääntöjä.

Takakannessa puhutaan väkivallasta ja hellyydestä. Odotin Hävityksen jälkeen ehkä rujompaa kuvausta lasten välisestä ryhmädynamiikasta ja enemmän kiusaamista ja väkivaltaa. Matara ei ollut kuitenkaan ihan niin rankka kirja kuin odotin. Väkivallantekoja kuitenkin tapahtui ja niitä myös pelättiin. Kermien vangiksi jääminen on mataralaisille pelottava uhka. Kun mataralaiset itse saavat otettua vankeja, heitä nöyryytetään ja alistetaan monin eri tavoin. Kaikki pysyvät silti leikissä mukana, kukaan ei uskalla jäädä poiskaan. Väkivallan vastapainona on sitten hellyyttä: etenkin isoveljen huolehtiva suhde pikkuveljeen on lämmin ja herkkä.

Ulkomaailma jää siis hämärän peittoon. Joku saattaa satunnaisesti sanoa jotain leikin ulkopuolelle viittaavaa, mistä joku huomauttaa heti: niin ei saa tehdä. Tämä tekee Matarasta ajattoman, se sijoittuu jonnekin ajan ulkopuolelle, mytologiseen kesätodellisuuteen. Tätä kesätodellisuutta Riikonen kuvaa upeasti. Metsäluonnon kuvaus on rikasta ja yksityiskohtaista. Riikonen käyttää vanhanaikaista ja epätavallista kieltä kuvaamaan luontoa: on naakimista, autseja, aihkeja, sysmiä, kurppia, melloja. Yhtä lailla onnistuneesti Riikonen kuvaa Mataran rakennettua yhteiskuntaa ja poliittisia vehkeilyjä.

Matara nousee epäilyksettä vuoden 2022 parhaimpien lukukokemusten joukkoon.

Kanervat ja puolukat alkoivat väristä, ja veljekset kiihdyttivät askeliaan äänten hukkuessa tuuleen, ja kun tuuli malttui, heidän askeleensakin moinasivat… he välttivät astumasta jäkälille, etteivät ne rahisisi, ja he meinasivat talloa kenttäkiitäjäisen, joka kimmelsi päivänpaisteessa kuin jonkun äveriään kulkijan laukusta pudonnut smaragdi, ja he kävivät entistä kyyrympään kiirehtiessään kallionhalkeaman kuruun.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys
Gummerus, 2021
405 s.

Hattulan Pyhän Ristin kirkko on Hämeen vanhin kirkko. Se on rakennettu 1400-luvuln loppupuolella. Kirkko on muurattu tiilistä, kuten läheinen Hämeen linna; rakentajat ovat todennäköisesti olleet samoja. Tuohon aikaan Hämeen linnassa hallitsi Tottien suku. Kirkko tunnetaan erityisesti kalkkimaalauksistaan, joilla kirkon sisätilat on koristeltu.

Kirkon seinät ja katto on maalattu aivan täyteen. Kuva-aiheita on lähes 200. Raamatun kertomuksia, pyhimyksiä ja niin edelleen – keski­aikaiseen tapaan Raamatun viestiä haluttiin tuoda lukutaidottomalle kansalle kuvien avulla. Mutta kuka kuvat on maalannut? Sitä ei tiedä tarkkaan. Todennäköisesti takana on sama ryhmä, joka maalasi samoihin aikoihin Lohjan Pyhän Laurin kirkon ja luultavasti kyse on ollut ruotsalaisesta maalariryhmästä, sillä sellaisia Suomen puolella kiersi.

Historiallisista romaaneistaan tunnettu Anneli Kanto on tarttunut aiheeseen ja on kuvitellut Hattulan kirkon maalauksille tekijät. Hattulaan saapuvat ruotsalaiset maalarimestarit Andreas ja Martinus ja heidän apupoikansa Vilppu. Joukkioon kuuluva Benedictus on joutunut jäämään jälkeen toipumaan sairaudestaan. Kolmikko ottaa kirkon koko kesäksi haltuunsa ja alkaa maalata kovalla kiirellä, sillä kyseessä on iso urakka. Työ on saatava valmiiksi kesän aikana, koska seuraavana kesänä pitää olla maalaamassa jo seuraavaa kirkkoa.

Kun työssä tulee vastoinkäymisiä, maalarien on otettava töihin Pelliina, paikallinen omituisena pidetty nuori nainen. Pelliina on asunut tiilentekijän kasvattina, mutta nyt tiilentekijä on kuollut ja Pelliina on yksinäinen hylkiö, joka ei osaa käyttäytyä normaalin ihmisen tavoin. Pelliina osaa kuitenkin tehdä saviastioita ja koristelee ne kauniisti, ja tämän taidon ansiosta hän pääsee osallistumaan kirkon maalaamiseen, vaikka alkuun ajatus naisesta kirkonmaalarina onkin kauhistus.

Tämä on kirjan perusjuoni: kuinka ulkopuolinen hylkiö otetaan mukaan joukkoon ja miten Pelliina löytää paikkansa osana maalarien yhteisöä. Siinä ohessa Kanto kuvaa hienosti 1500-luvun kyläyhteisön elämää. On rahvas, jolla ei ole juurikaan osaa tai arpaa, ja sitten ovat kyläyhteisön silmäätekevät, kuten Uppsalassa oppinsa saanut pappi Petrus Herckepaeus – eli Härkäpään isännän poika Mulli-Pekka – ja kirkkoväärti Klemetti Mikonpoika, joka pitää pappia yhä pöllöpäänä koltiaisena. Vielä on siis nuorella papilla tekemistä löytääkseen paikkansa yhteisössä. Ylinnä ovat sitten Hämeen linnan rälssiväki, Åke Tott ja tämän puoliso Märta Bengtsdotter Ulv, joiden perässä pokkuroivat kaikki.

Kanto on tehnyt taustatyönsä huolella ja onnistuu elävöittämään 1500-lukua taitavasti. Iso osa tässä on kielenkäytöllä, joka on herkullista ja hersyvää. Aivan erityisesti täytyy kehua kirosanoja ja pilkkanimiä, joita henkilöt toisistaan käyttävät. Maalausprosessin kuvaaminen kaikkine yksityiskohtineen oli myös mielenkiintoista. Kirjan sivuilta oppii kaikenlaista maalaamisen tekniikasta, tuntumatta kuitenkaan tietokirjan lukemiselta.

Kanto on perehtynyt Hattulan kirkon kuvitukseen, ihmetellyt ja keksinyt sitten selityksiä kuvituksen kummallisuuksille. Miksi eteisen kuvat ovat kömpelömpiä? Miksi sakastiin on maalattu ilveilijä? Miksi nurkasta löytyy rotilta ja hiiriltä varjelevan Pyhän Kakykullan kuva? Kaikkiin näihin kysymyksiin löytyy kirjasta tyydyttävä vastaus ja siinä sivussa oiva juoni ja hienoa ajankuvaa. Ei siis ihme, että kirja palkittiin kirjabloggaajien Blogistanian Finlandia -palkinnolla.

Tiitu Takalo: Rakkaus on köyhän rikkaus
Suuri Kurpitsa, 2021
247 s.

Tiitu Takalo on yksi suosikeista, mitä sarjakuvataiteeseen tulee. Takalolla on helposti tunnistettava oma tyyli, josta olen aina pitänyt, ja töistä usein välittyvä anarkofeministinen asenne miellyttää. Kun kirjastossa silmiin sattui Takalon sarjakuvanovelleja yksiin kansiin kokoava Rakkaus on köyhän rikkaus, se oli ehdottomasti napattava matkaan luettavaksi.

Kirjaan on kerätty viitisenkymmentä sarjakuvanovellia eri lähteistä. Mukana on aikaa sitten loppuunmyytyjen albumien Tyhmä tyttö ja Jää sisältöä ja erilaisista lehdistä ja muista pienjulkaisuista löytyviä teoksia. Teoksia on kaikkiaan parinkymmenen vuoden ajalta. Novellit on jaoteltu neljään aihepiiriin: ”Ihmisiä ja suhteita”, ”Sukupuolet ja toiset”, ”Yhteiskuntaoppi” ja ”Kotona ja kaukana”.

Paljonhan Takalo on ihmissuhteista ja sukupuolikysymyksistä tehnyt. Aihepiiri on luonteva, kun tekijä on kallellaan anarkistiseen feminismiin ja taipuvanen omaelämäkerrallisuuteen. Punk- ja vasta­kulttuuri­henkisyys tuo yhteiskunnalliset kysymykset yhtä lailla itsestään­selväksi aiheeksi töille. Takalo tuo isotkin aiheet taitavasti pienen ihmisen tasolle. Välillä aiheita käsitellään suoremmin, mutta ikävällä tavalla saarnaavaksi tai paasaavaksi Takalo ei yleensä sorru. Tietoisesti kantaaottavat teoksetkin ovat tyylikkäästi tehtyjä.

Taiteilija myös kommentoi vanhoja töitään marginaaleissa. Se tuo mieleen Pauli Kallion kokoelman Ammatti : Käsikirjoittaja, joka on muutenkin teoksena samanoloinen – vaan suhtkoht samoihin aikoihinhan näitä on Suurella kurpitsalla varmasti koottu, joten ei kai se ihmekään ole. Kallion teoksessa pidin kovasti näistä marginaali­merkinnöistä, tässäkin ne ovat mielenkiintoisia, vaikka vähän pienemmässä roolissa ovatkin. On kuitenkin valaisevaa, miten Takalo kommentoi esimerkiksi feminismiin ja sukupuoleen liittyvää kielenkäyttöään jälkiviisaana.

Tiitu Takalo on pitkän linjan sarjakuvataiteilija, jonka töitä on ollut ilo lukea. Kun en ole sarjakuvaa niin harrastanut, tässä kokoelmassa oli paljon uutta ja ennennäkemätöntä. Pitkään Takalon uraa seuranneille sisältö on varmasti tutumpaa, mutta toki tässä näppärästi yksissä kansissa. Tästä on sitten kätevää jatkaa vaikkapa Riina Tanskasen (s. 1998, eli tämän kokoelman vanhimman sarjakuvan ilmestymisen aikaan Tanskanen oli vuoden ikäinen!) Tympeät tytöt -sarjakuvan pariin – aiheissa on paljon samaa, välissä on vain sukupolven verran aikaa.