Silja Järventausta: Liputettu päivä
Teos, 2008
64 s.

Liputettu päivä (Teos, 2008) on Silja Järventaustan (s. 1977) toinen runokokoelma. Muodoltaan se on enimmäkseen lyhyttä proosarunoa täynnä lyhyitä lauseita.

Järventaustan kieli on hyvin elliptistä. Lauseista jää lähes aina puuttumaan jotain. ”Edessä on varmasti. Kokeneesti joku toinen käskee.”, ”Hän on aina vähitellen”. Omaperäistä on myös sanojen rakentelu, runoissa esiintyy sanoja kuten ”liimautettu” ja ”turhaajat”. Tekstissä on tekemisen tuntua, sillä verbejä on paljon.

Runoissa yhdistyy vahvasti arkinen ja absurdi. Sanasto on hyvin tavanomaista, on oloasuja, kukkalapioita ja talouspaperirullia. Toisaalta runoihin rakentuu odottamattomia yhteyksiä, kun asioista toiseen hypätään aika pitkiäkin loikkia.

Hän tarkasti halusi. Hän halusi koota soljet ja mittarit kaikesta lukemastaan ja monista paikoista. Hän tarkasti halusi. Ei mitenkään osannut. Hänellä oli kotona jalakset. Niiden kanssa hän kahlasi. Hän kahlasi vuonna ja vuoden mukana. Hänellä oli kahluulahkeet jalassa, mutta pää painui.

Aina runokokoelmien kieli ei omiin mieltymyksiin osu. Näin kävi Liputetun päivän kohdalla. Kokoelma muodostaa siivon, yhtenäisen kokonaisuuden, mutta runot eivät osu minun makuuni sitten ollenkaan. Jään haromaan merkitysten perään, heikolla menestyksellä. Tässä ei nyt oikein toiminut merkitys, rytmi tai kielellinen tyylittely.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen (Girl, Woman, Other)
WSOY, 2022
Suom. Kaijamari Sivill
528 s.

Bernardine Evaristo jakoi vuoden 2019 Booker-palkinnon Margaret Atwoodin kanssa tällä kirjallaan, ensimmäisenä mustana naisena ja mustana brittinä. Tyttö, nainen, toinen on toinen suomennos Evaristolta: Johnny Kniga julkaisi Anni Sumarin suomentaman Keisarin kullanmurun vuonna 2003. Evaristolla onkin takanaan pitkä, yli 20 vuoden mittainen ura ennen Booker-voittoaan.

Tyttö, nainen, toinen on kunnianosoituksensa ansainnut. Teos kertoo 12 mustan naisen tarinan. Jokainen tarina on erilainen, mutta ne kaikki kytkeytyvät toisiinsa jollain tapaa. Lähtökohtana on maineikas teatteri­ohjaaja Amma, jonka näytelmä Dahomeyn viimeinen amatsoni saa ensi-iltansa kansallisteatterissa. Mustan lesbon lesboidentiteettiä luotaava näytelmä, jossa lavalla on vain mustia naisia, kansallis­teatterin lavalla! Mikä saavutus naiselta, joka on joutunut pitkään katselemaan teatterimaailmaa marginaaleista ja heittelemään sieltä establishmentiä käsikranaateilla.

Ensimmäisessä luvussa kohdataan Amman tytär Yazz, joka saa edustaa nuorempaa sukupolvea ystävineen, ja Amman paras ystävä Dominique, jonka kanssa teatteriura alkoi, mutta joka ajautui elämässä sittemmin aivan toisenlaisille poluille. Toisessa luvussa tarkastellaan ensin Carolea, maahanmuuttajan tytärtä, joka nousee ankeista oloista odottamattomaan menetykseen, mutta hukkaa samalla – ainakin äitinsä mielestä – juurensa. Seuraavaksi ääneen pääsee Carolen äiti Bummi, Nigeriasta Englantiin muuttanut nainen, joka murehtii tytärtään ja työskentelee itse siivoajana. Toisen luvun viimeisenä äänenä on Carolen vanha koulukaveri LaTisha, jonka elämä saa toisenlaisen suunnan kuin Carolella.

Lukujen edetessä tarinat kiertävät yhä kauemmas Ammasta ja laajenevat monin tavoin. Joidenkin kohdalla saa hetken miettiä, että kuinkas tämä nyt näin – kirjanhan piti kertoa mustista naisista. Ihonväri ja identiteetti eivät kuitenkaan ole mustavalkoisia, kaksinapaisia asioita, vaan liukuva spektri ja runsas kirjo erilaisia ulkonäköjä, identiteettejä ja elämänkokemuksia, ja se on yksi tämän kirjan rikkauksista. Äänessä ovat enimmäkseen naiset, mutta myös trans- ja muunsukupuoliset identiteetit nousevat esiin. Ajan suhteen liikutaan enimmäkseen 1900-luvun loppupuoliskolla ja 2000-luvulla, mutta yksi tarinoista kurkistaa mustien asemaan 1900-luvun alun Pohjois-Englannissa. Lopuksi Evaristo käärii tarinat vielä siististi nippuun tuomalla eri henkilöitä yhteen Amman näytelmän ensi-illan jatkoille.

Kirjan henkilögalleria on värikäs ja monipuolinen. Intersektionaalisen feminismin hengessä se kartoittaa monenlaisten taustojen inter­sektioita ja käsittelee sujuvasti rotua, kulttuurista taustaa, seksuaali- ja sukupuoli-identiteettejä, luokkataustaa, maantiedettä ja yhteis­kunnallista asemaa. Moniääninen kirja osoittaa, etteivät asiat ole aivan suoraviivaisia ja että monenlaisten naisten elämät ovat mielen­kiintoisia, samaistuttavia ja kiehtovia unelmien, toiveiden, rajoitusten ja kamppailujen sekoituksia.

Romaanin kieltä on syytä kehua. Evaristo on aikaisemminkin kirjoittanut runoromaania, sellainen oli esimerkiksi edellinen suomennos Keisarin kullanmuru. Jos tässä kohtaa nyt ajattelee viime vuosina yleistyneitä nuorten säeromaaneja, kuten Elizabeth Acevedoa, menee hieman metsään: Evariston teksti ei ole sellaista kepeää ja lyhyttä runosäettä, teksti on vähän romaanimaisempaa ja runsaampaa. Kieliopillisesti siivoja ja kurinalaisia virkkeitä tekstissä ei kuitenkaan ole, ei pisteitä tai isoja alkukirjaimia, ja välillä, kun se on tehokeinona tarpeen, solahdetaan vaivattomasti vielä runo­maisempaan ilmaisuun, kuten toistaviin luetteloihin tai yksittäisten sanojen pudotteluun.

Amma
kävelee rantakadulla sen vesistön viertä joka halkaisee hänen kaupunkinsa, muutama varhaisaamun proomu lipuu hitaasti ohi
vasemmalla laivan kantta muistuttava kävelysilta ja sen pylonit kuin purjeveneen mastot oikealla joki kaartaa itään Waterloon sillan ali kohti St Paulin kupolia
hän aistii auringon nousun, ilma on vielä raikas ennen kuin kuumuus ja katku tukkii kadut
viulisti soittaa jotakin sopivan piristävää kauempana promenadilla
Amman näytelmä Dahomeyn viimeinen amatsoni saa ensi-iltansa kansallisteatterissa tänä iltana

Evariston tyyliin solahtaa nopeasti, se on helppolukuista ja sujuvaa. Suomentaja Kaijamari Sivill on tehnyt Evariston kielen kanssa hyvää työtä, suomennos on luontevaa tekstiä. Jos pitää valita, perinteisen kirjoitustavan ja oikeinkirjoituksen ohittajista otan mieluummin tämän kuin saramagolaisen tauottoman tekstimassan. Evariston proosarunoa on miellyttävää ja kevyttä lukea, samalla se on ilmaisuvoimaista ja taidokasta. Vaikka aiheet paikoin raskaita ovatkin, kokonaisuutena Tyttö, nainen, toinen on melkoista hyvän mielen kirjallisuutta.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Chi Zijian: Puolikuu (额尔古纳河右岸)
Aula & Co, 2022
Suom. Rauno Sainio
355 s.

Vaihdoin joskus muutaman sähköpostin suomentaja Rauno Sainion kanssa, kun olin valitellut kiinasta käännetyn kirjallisuuden olevan kovin paljolti miehiä muistelemassa Kulttuurivallankumousta. Sainio lupasi silloin, että muutakin on luvassa ja tässä sitä nyt sitten on. Puolikuun on kirjoittanut nainen ja se käy läpi aivan toisenlaista historiaa, vaikka Kiinaan sijoittuukin.

Chi Zijian (s. 1964) on kotoisin Heilongjiangin maakunnasta, joka on Kiinan pohjoisin maakunta, kaukana koillisessa Mantšuriassa Venäjän rajalla. Näille seuduille Puolikuukin sijoittuu. Kirjan kehys­kertomuk­sessa vanha evenkinainen muistelee elämäänsä. Kertomuksesta piirtyy kuva koko 1900-luvusta näiden syrjäisten seutujen asukkaiden näkökulmasta.

Evenkit ovat paimentolaiskansa, jotka ovat asuttaneet Venäjän ja Kiinan rajalla kulkevan Amur-joen ja etenkin sen latvajoen Argunin rantoja (kirjan kiinankielinen nimi 额尔古纳河右岸 on suomeksi ”Argun-joen oikea ranta”). Kirjassa kuvatut evenkit ovat poronhoitajia kuten saamelaisetkin, mutta evenkien elämäntapa eroaa jonkun verran saamelaisista. Evenkit eivät esimerkiksi syö poronlihaa, mutta käyttävät poroja ratsuina.

1900-luvun alussa evenkit elivät omaa paimentolaiselämäänsä kaikessa rauhassaan, mutta eihän ympäröivä maailma ketään Siperian perimmäisissä kolkissakaan jätä rauhaan. Yhteyksiä muuhun maailmaan on venäläisten kulkukauppiaiden muodossa jo aikaisemmin, mutta isommin maailma tulee evenkien luokse viimeistään 1930-luvulla, kun Japani valloittaa Mantšurian ja perustaa alueelle oman Mantšukuon nukkevaltion. Japanilaiset tulevat vaatimaan kylän miehiä sotilaskoulutukseen ja siitä alkaa paimento­laisten vapaan elämäntavan loppu. Japanilaiset karkoitetaan, mutta Neuvostoliitolla ja Kiinalla on aluetta kohtaan oma mielenkiintonsa ja evenkit halutaan lopulta sulauttaa osaksi kiinalaista yhteiskuntaa.

Tätä kehitystä nimettömäksi jäävä kertoja, evenkien viimeisen heimopäällikön vaimo, kertomuksessaan kuvaa. Kehyskertomus tapahtuu jossain 1990-luvulla, kun evenkit halutaan siirtää asumaan kaupunkiin. Valtaosa heimosta lähtee, mutta kertoja jää: hän ei ole koskaan asunut muussa asumuksessa kuin kodassa, eikä aio asua­kaan. Hänellä on äidiltä peritty tuli, joka ei ole koskaan sammunut, kodan savuaukosta näkyvät tähdet ja ympärillä luonto ja porot.

Puolikuussa ei ole varsinaisesti mitään juonta. Se on tavallaan sukukronikka, jossa kuvataan pienelle kyläyhteisölle tapahtuvia asioita, ja toisaalta antropologinen kertomus, joka dokumentoi tämän evenkiyhteisön tapoja ja elämää. Kyläläisten elämään mahtuu kaikenlaista; elämä paimentolaisena voi olla vapaata, mutta on se myös kovaa. Lapsikuolleisuus esimerkiksi on melko karmivaa. Traagisimpana piirtyy šamaaniksi nousevan Nihaun elämäntarina.

Chi Zijian kuvaa rajaseutujen jylhää luontoa kauniisti. Evenkien luontoyhteys näyttäytyy herkkänä ja kevyenä, etenkin verrattuna siihen, kun Kiina alkaa kohdistaa huomiotaan alueen resursseihin. Luonnon kovakouraisemmasta hyväksikäytöstä seuraava luontokato estäisi evenkien perinteisen elämäntavan, vaikka evenkejä ei muutenkin yritettäisi estää elämästä omanlaistaan elämää. On hyvä, että tätä perinteistä elämäntapaa on kirjattu muistiin tällaisessa muodossa ennen kuin se häviää kokonaan.

Minut on haudattava puuhun, tuuleen. Ainoa ongelma on, että neljän keskenään sopivasti sijoittuneen puun löytäminen on tätä nykyä helpommin sanottu kuin tehty.

Rauno Sainio on tehnyt suomentajana hienoa työtä. Mukavasti kirjan loppuun on lisätty muutaman sivun suomentajan jälkipuhe, jossa Sainio avaa etenkin romaanin nimistöön liittyviä ongelmia. Monien henkilöiden nimet ovat venäläisiä ja kiinalaiset transkriptiokäytännöt ovat tehneet tulkitsemisesta työläitä. Poronhoitosanastoon Sainio on sentään saanut hyviä vastineita saamelaisesta kulttuurista.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Matias Riikonen: Matara
Teos, 2021
307 s.

Matara meinasi jäädä lukematta. Olen kyllä Riikosta lukenut, mutta esimerkiksi Suuri fuuga kiisi reippaasti hilseen yläpuolella, etenkin kun Beethoveniin nojaava musiikillinen rakenne ei aukene minulle millään tapaa. Olinkin jo laskemassa Riikosta turhanaikaisten kikkailijoiden kastiin.

Tarvittava sysäys tuli kuitenkin Riikosen puolisolta, Iida Raumalta, jonka upea Hävitys otti lapset vakavasti. Sama maininta löytyy Matarankin takakannesta. Päätin siis katsoa, millaisen näkökulman lapsuuteen tämä teos antaa.

”Sen verran mä rikon viel sääntöjä et sanonpa vaan ettei äiti ja isä ikinä päästäis meitä ja varsinkaan sua tänne jos ne tietäis millasta tää touhu täällä on. Maalle raittiiseen ilmaan… Voi saakeli.”

Matara kertoo pojista, jotka viettävät kesäänsä jonkinlaisessa kesäsiirtolassa uppoutuneena koko kesän kestävään leikkiin. Tosimaailma esiintyy puheissa vain epämääräisenä opistona, jossa on hoitajattaria, siinä kaikki. Kirjan sisäinen maailma on täysin irrallaan ulkomaailmasta. On vain kesä, metsä ja siellä tapahtuva leikki.

Vai pitäisikö sanoa peli? Leikin ja pelin rajamaastoa monesti miettineenä yksi erottavista tekijöistä on säännöt: peli on joidenkin määritelmien mukaan leikkimistä, jossa on säännöt. Leikeissäkin voi toki olla sääntöjä, mutta ne ovat harvoin kovin tiukkoja tai joustamattomia. Mataran kuvaamassa leikissä säännöt sitovat osallistujia todella tiukasti. Leikkijät ovat jakautuneet heimoiksi ja yhteiskunniksi, jokaisella on oma paikkansa ja roolinsa. Kirjan päähenkilö, nimettömäksi jäävä pikkuveli, kuuluu isoveljensä kanssa Mataran valtakuntaan, joka on selvästi antiikin Rooman kulttuurista inspiroitunut senaattorien ja konsulien johtama yhteiskunta.

Jossain kauempana on sitten partialaisia, kalleja ja kermejä, joista etenkin kermejä pelätään kovasti. Kermit hyökkäävät tavallisesti kerran kesässä ja jos mataralaiset eivät ole varustautuneita, valtakunta voi jopa tuhoutua. Niinpä kaikki mataralaiset plebeijeistä senaattoreihin hikoilevat päivittäin harjoituskentillä opetellen taistelutekniikoita. Kuoleman uhka on leikissä vakava: jos saat iskun puumiekasta, kuolet, eikä leikkiin voi sen jälkeen palata enää koskaan. Siksi sotiminen on tässä leikissä totista puuhaa.

Leikkijöiden ikä vaihtelee pikkupojista noin 15-vuotiaisiin teineihin. Pikkupojat tuntuvat puuhastelevan työvoimana ja intoilemassa sirkushuveista, vanhemmilla senaattoreilla ja konsuleilla on sitten totisemmat valtapelinsä. Jonkunlainen ikäraja leikkiin osallistumisessa on; vanhimmat pojat tietävät, että lopulta opistolle ei ole enää tulemista. Toisaalta leikkiin tulee joka vuosi uusia poikia mukaan. Mutta minkälaiset valtakunnat seuraavaksi kesäksi jäävät? Leikki on sillä tavalla pysyvä, että jos kesän lopussa olet orja, palaat leikkiin seuraavan kesän alussa yhä orjana. On kiehtovaa, miten kukaan ei kyseenalaista leikkiä tai halua rikkoa sen sääntöjä.

Takakannessa puhutaan väkivallasta ja hellyydestä. Odotin Hävityksen jälkeen ehkä rujompaa kuvausta lasten välisestä ryhmädynamiikasta ja enemmän kiusaamista ja väkivaltaa. Matara ei ollut kuitenkaan ihan niin rankka kirja kuin odotin. Väkivallantekoja kuitenkin tapahtui ja niitä myös pelättiin. Kermien vangiksi jääminen on mataralaisille pelottava uhka. Kun mataralaiset itse saavat otettua vankeja, heitä nöyryytetään ja alistetaan monin eri tavoin. Kaikki pysyvät silti leikissä mukana, kukaan ei uskalla jäädä poiskaan. Väkivallan vastapainona on sitten hellyyttä: etenkin isoveljen huolehtiva suhde pikkuveljeen on lämmin ja herkkä.

Ulkomaailma jää siis hämärän peittoon. Joku saattaa satunnaisesti sanoa jotain leikin ulkopuolelle viittaavaa, mistä joku huomauttaa heti: niin ei saa tehdä. Tämä tekee Matarasta ajattoman, se sijoittuu jonnekin ajan ulkopuolelle, mytologiseen kesätodellisuuteen. Tätä kesätodellisuutta Riikonen kuvaa upeasti. Metsäluonnon kuvaus on rikasta ja yksityiskohtaista. Riikonen käyttää vanhanaikaista ja epätavallista kieltä kuvaamaan luontoa: on naakimista, autseja, aihkeja, sysmiä, kurppia, melloja. Yhtä lailla onnistuneesti Riikonen kuvaa Mataran rakennettua yhteiskuntaa ja poliittisia vehkeilyjä.

Matara nousee epäilyksettä vuoden 2022 parhaimpien lukukokemusten joukkoon.

Kanervat ja puolukat alkoivat väristä, ja veljekset kiihdyttivät askeliaan äänten hukkuessa tuuleen, ja kun tuuli malttui, heidän askeleensakin moinasivat… he välttivät astumasta jäkälille, etteivät ne rahisisi, ja he meinasivat talloa kenttäkiitäjäisen, joka kimmelsi päivänpaisteessa kuin jonkun äveriään kulkijan laukusta pudonnut smaragdi, ja he kävivät entistä kyyrympään kiirehtiessään kallionhalkeaman kuruun.