Ragnar Jónasson: Pimeys (Dimma)
Tammi, 2021
Suom. Vilja-Tuulia Huotarinen
283 s.

En pidä itseäni dekkarien ystävänä; on niitä silti tullut pitkälti toista­sataa luettua. Uusia pohjoismaisia dekkareita olen lukenut hyvin nir­sosti, ohitan ne kustantamojen kuvastoissakin ilman sen suurem­paa ajatusta. Nyt tämä islantilaisen Ragnar Jónassonin läpimurtotrilogia on kerännyt sen verran paljon kiitosta ja kehua, että päätin ottaa sen luettavaksi.

Trilogian pääosassa on islantilainen poliisi Hulda Hermannsdóttir, joka tässä ensimmäisessä osassa on kuusikymppinen ja jäämässä pian eläkkeelle. Trilogia on rakennettu sillä tavalla ovelasti, että toinen osa Saari tapahtuu kymmenisen vuotta ennen tätä ensimmäistä osaa ja kolmas osa Sumu jatkaa ajassa vielä kymmenen vuotta taaemmas. Ensimmäisen kirjan luettuaan tietää siis, miten Huldan tarina päättyy.

Pimeydessä Hulda on tosiaan jäämässä eläkkeelle. Ei omasta tahdos­taan; eräänä päivänä esimies vain ilmoittaa, että kahden viikon päästä on tulossa uusi nuorempi työntekijä, jolle Huldan toimistoa tarvitaan. Hulda voisikin jäädä oikeastaan saman tien eläkkeelle. Hulda ei kui­tenkaan halua vielä lähteä, joten esimies antaa Huldan pöyhiä parin viikon ajan jotain vanhaa tapausta.

Hulda löytää tutkittavakseen vuoden takaisen kuolemantapauksen, joka kuitattiin itsemurhaksi, Huldan mielestä hutiloidun tutkinnan poh­jalta ja perusteettomasti. Mutta ketäpä venäläisen naisen kuolema kiinnostaisi? Turvapaikanhakija, joka sai kielteisen päätöksen, totta kai hän tappoi itsensä. Huldan ei kuitenkaan tarvitse jututtaa kuin muu­tamaa naisen – Elenan – tuntenutta, kun on jokseenkin selvää, että Elena on murhattu.

Pimeys on todella napakan mittainen kirja. Näistä aineksista olisi kir­joittanut helposti monisatasivuisen teoksen, etenkin kun murhajuonen sivussa käsitellään Huldan elämää poliisilaitoksen ulkopuolella, muis­tellaan Huldan varhaislapsuutta ja onpa mukana parhaaseen skandi­dekkarityyliin nimettömiä ja pahaenteisiä välilukuja, joiden kertojan henkilöllisyyttä saa arvailla. Kaikki tämä on ahdettu alle 250 sivuun, ilman että kirja tuntuu erityisen kiireiseltä tai ahtaalta. Se on hurja saavutus se.

Nimi on istuva, ei tämä mikään mukava kirja ole. Pimeys on hyvin tiivistunnelmainen ja nopeasti etenevä tarina, jonka lopetus on kyl­määvä ja koskettava. Hulda on sankarina traaginen ja kiinnostava, ja hänellä on takanaan paitsi onnistumisia poliisina, myös epäonnis­tu­misia ja virheitä. Odotan suurella mielenkiinnolla, miten Ragnar Jónasson Huldan tarinaa sarjan myöhemmissä kirjoissa avaa.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Elizabeth Strout: Voi William!
Tammi, 2022
Suom. Kristiina Rikman
226 s.

Elizabeth Strout suomennokset aloitettiin Lucy Bartonin parissa, vaikka ensimmäinen Olive Kitteridge -kirja ilmestyi englanniksi ensimmäisenä. Oivallinen Kristiina Rikman on saanut suomentaa kerran vuodessa uutta Stroutia, ensin kaksi Lucy Barton -kirjaa, sitten kaksi Olive Kitteridgeä ja nyt sitten palataan taas Lucy Bartonin pariin.

Tämä kirja sai inspiraationsa näyttelijä Laura Linneyltä, joka esitti Lucy Bartonia monologinäytelmässä. Näytelmän harjoituksissa Linney mutisi jotain Lucy Bartonin ensimmäisestä aviomiehestä Williamista ja siitä se tuli: Voi William! Totta kai Williamistakin piti tehdä kirja.

Lucy Barton on köyhistä oloista kotoisin oleva nainen, josta on sittemmin tullut menestynyt kirjailija. Tässä kirjassa luodataan Lucyn ensimmäistä avioliittoa professori William Gerhardtin kanssa. Lucy kertoo heti kirjan alkajaisiksi, että William on hiljattain kokenut pari epämiellyttävää asiaa elämässään. Siitä tilanne sitten lähtee purkautumaan ja Lucy kertoo meille, mitä on tapahtunut.

Lucy nimenomaan kertoo: kirja on kirjoitettu täysin Lucyn näkökulmasta ja tekstiä ryydittävät Lucyn kommentit ”nyt haluan kertoa tämän”, ”tästä tuli mieleeni”, ”ajattelin”. Tarina etenee pala kerrallaan, ikään kuin Lucy kertoisi sitä lukijalle sitä mukaa, kun asioita tulee mieleen. Jo iäkkäämpi ihminen – Lucy on tässä kuusikymppinen, William seitsemänkymppinen – muistelee menneitä ja pohtii aikaisempia asioita nykyisen tietämyksen valossa.

Kansiteksteissä Stroutia verrataan Alice Munroon ja vaikka Munro on toisaalta hyvin selkeä novellisti ja Strout ei, jotain samaa näissä kuitenkin on. Hyvin arkista elämänmenoahan tässäkin kuvataan ja kieli on aika pelkistettyä ja vähäeleistä. Elettyä elämää; Lucy päätyy olemaan paljon tekemisissä ensimmäisen miehensä kanssa ja se taas herättelee pohtimaan Williamin ja Lucyn välistä suhdetta, syitä sen päättymiseen ja vuosien jälkeistä viisautta siitä, millaisia ihmisiä itse kukin tässä on. Williamin ja Lucyn tyttäretkin ovat olennainen osa tarinaa, samoin äitien ja lasten väliset suhteet niin Lucyn ja tämän lapsien, Lucyn ja hänen äitinsä ja Lucyn ja Williamin ja Williamin äidin välillä.

Kaikkiaan Voi William! on oikein kiehtova kirja ja miellyttää varmasti Elizabeth Stroutin kirjojen ystäviä. Minulle Olive Kitteridge taitaa lopulta olla vähän läheisempi kuin Lucy Barton, mutta kyllä tässäkin monia hyviä kohtia oli ja mielenkiintoisia ihmissuhteita. Kelpo kirja siis!

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Jantso Jokelin ja Touko Hujanen: Joutoretki : Road trip kätkettyyn Suomeen
LIKE, 2022
250 s.

Lähdin lukemaan Jantso Jokelinin ja Touko Hujasen teosta Jouto­retki : Road trip kätkettyyn Suomeen kepein odotuksin; ajattelin, että ehkäpä tämä on ihan hauska kirja. Jokelin on toki tuttu kirjoittaja ja pidin kovasti Jokelinin Gastonin leuka -esseekokoelmasta. Jouto­retki pääsi kuitenkin yllättämään: kirja oli ensinnäkin sisällöltään vähän toisenlainen, kun olin odottanut, ja se kyllä tempaisi mukaansa tehokkaasti.

Jokelin ja Hujanen ovat reissanneet vuosien ajan pitkin ja poikin Suomea, milloin millaistenkin ilmiöiden perässä. Reissuilta on tehty juttuja Raymond– ja X-lehtiin – Raha-automaattiyhdistyksen ja Veikkauksen asiakaslehtiin, joita itsekin satunnaisesti olen lukenut, niissä kun on ollut odottamattoman kiinnostavaa journalismia. Kirjan aloittava kirjoitus Suomen kurjimmista nähtävyyksistä on julkaistu hieman eri muodossa Gastonin leuassa, mutta olinpa autuaasti unohtanut sen.

Kokonaisuutena Joutoretki kertoo tarinan unohtuvista, katoa­vista ja kaiken keskellä hiljaa elävistä kansallisen hauskan­pidon, puuhailun ja haaveilun muodoista. Turvemuseoiden ja peikko­metsien maasta, jonka loputtomat kyläjuhlat pyörivät ikuisesti puisten karhujen ja jauhokokkareiden ympärillä. Kerta toisensa jälkeen olemme suunnanneet hiljaisille paikkakunnille tavoittee­namme löytää edes sirpale yhtenäiskulttuurin maatuneesta luurangosta. Yllätykseksemme olemme joka kerta löytäneet jonkinlaisen elävän kulttuurin.

Kirja alkaa siis Suomen kurjimmilla nähtävyyksillä, kuvauksella suomalaisesta ankeudesta, keskipisteessään se, miten Piippolassa on yritetty rakentaa matkailua Suomen keskipisteen ympärille. Pieni spoileri: ei hirveän menestyksekkäästi ainakaan. Sen jälkeen pereh­dytään etenkin 1990-luvulla eri puolille Suomea ilmestyneisiin kylpy­löihin, matkataan maistelemaan piimävelliä, muttia ja muita suoma­laisia vastenmielisen oloisia perinneruokia ja seurataan tanssi­bändi Pekkaniskan Poikia lavoille, jonne kansa yhä vaeltaan sankoin joukoin. Kaksikko tutustuu peltoautoilun maailmaan, Suomesta vielä löytyviin vanhanaikaisiin matkakoteihin, ajaa Suomen kantatie 66:tta yrittäen aistia Route 66:n tunnelmaa ja katselee kaihoisasti maisemia junan ikkunasta.

Monet ilmiöistä ovat katoavan sorttisia. Saadakseen syödä piimävelliä Jokelin ja Hujanen päätyvät palvelukeskukseen. Se kertoo oman tari­nansa tämän ruokakulttuurin kohderyhmästä. Koko Suomi halutaan teoriassa pitää asutettuna, mutta kuka lopulta haluaa asua Puolan­galla? Pekkaniskan Poikien laulaja arvioi, että nykyisellään mennään sujuvasti kymmenisen vuotta, mutta sitten suuret ikäluokat alkavat olla sen verran vanhoja, ettei tansseihin lähteminen suju yhtä helposti. Miten sitten käy? Se jää nähtäväksi.

Tulevaa odotellessa Joutoretki on mainio katsaus siihen, mitä kaikkea kummallista Suomesta on tällä hetkellä vielä löydettävissä.

Syytä huoleen ei kuitenkaan ole. Haaveiden ja konkurssien syklissä vanhojen muotojen tilalle tulee aina uusia. Epookki seuraa epookkia vuoroveden varmuudella, toinen toistaan kirkas­otsaisempana, täynnä ääntä ja vimmaa.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Keksin tarkastella Kirjavinkit.fi:ssä julkaistuissa kirja-arvioissani käyttämiäni avainsanoja. Aika luonteva oletus on, että eniten käyttämäni avainsanat kertoisivat jotain siitä, millaisia kirjoja olen vuoden aikana lukenut.

Kyllähän täältä tiettyjä trendejä erottuu. Tietokirjallisuus on ollut kestosuosikki, mutta tarkemmat aiheet ovat vaihdelleet. Science fiction ja fantasia ovat olleet perusgenrejäni pitkään, mutta 2010-luvun lopulla niiden esiintyminen listoillani alkaa hiipua.

Lasten syntyminen alkaa näkyä vuonna 2009, kun listalle nousevat lastenkirjat, siinä määrin että vuosina 2015 ja 2016 lastenkirjat ovat yleisin käyttämäni avainsana. Sen jälkeen lastenkirjojen lukeminen on lasten kasvamisen myötä hiipunut.

Innostuin valokuvaamisesta vuonna 2011, se näkyy selvästi parin vuoden luetuissa kirjoissa, kun kahlasin läpi paljon erilaisia valo­kuvaus­oppaita.

Ennen vuotta 2018 luin enimmäkseen miesten kirjoittamia kirjoja. Vuonna 2018 jakauma oli tasan ja vuonna 2019 luin lähes pelkästään naisten kirjoittamia kirjoja. Sen jälkeen en ole ollut ihan yhtä jyrkkä, mutta olen silti suosinut naisten kirjoittamia kirjoja. Se näkyy: listoille ovat nousseet avainsanat psykologiset romaanit, naiset ja naisen asema.

Jostain syystä esikoisteokset nousi suosituimmaksi avainsanaksi vuosina 2018 ja 2019 ja vuosina 2020 ja 2021 se on ollut molempina toiseksi suosituin avainsana. Tämä vähän yllätti, koska en ole mitenkään tietoisesti esikoisteoksia lukenut. Olen toki monen vuoden ajan lukenut pääasiassa uutuuskirjoja, joka ohjaa myös esikoisten pariin, ja toisaalta naiskirjailijoiden suosiminen on ohjannut tutustumaan uusiin kirjailijoihin, joiden joukkoon on sitten mahtunut myös esikoiskirjailijoita.

Vuosi 2022 on tietysti vielä pahasti kesken, mutta toistaiseksi se näyttää tältä. Selvä muutos on havaittavissa!

2022

1. runot (35)
2. proosarunot (11)
3. nuortenkirjat (10)
4. psykologiset romaanit (9)
5. esikoisteokset (7)
6. nuoret naiset (6)
7. tytöt (5)
8. science fiction (5)
9. naiset (5)
10. esikoisrunokokoelmat (5)

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu kesäleirillä
Otava, 2021
40 s.

Tatu ja Patu kesäleirillä on jo 19. Tatu ja Patu -kirja ja kun siihen lasketaan vielä Veera-kirjat päälle, saadaan tästä poikien 23. kirja. Tämä on huikea sarja erinomaisia lastenkirjoja. Meillä lapset alkavat olla jo vähän ohi lastenkirjaiästä, mutta jokainen Tatu ja Patu -kirja löytyy yhä hyllystä ja tämäkin hankittiin. Tatun ja Patun huumori nimittäin puree yhä.

Tällä kertaa pääosassa on kahdeksanvuotias Timppa, joka lähtee kesäleirille. Luvassa on viikon reissu poissa kotoa, mikä onkin jännittävä juttu. Heti bussissa Timppa tutustuu edessään istuviin tehoveljeksiin, joiden käsitykset leireilystä ovat totuttuun tapaan täysin järjettömiä, mutta hauskoja. Timppa saa nähdä, kuinka väärin voikaan makuupussia käyttää ja mitä tavaroiden purkaminen saattaa tarkoittaa.

Tatu ja Patu kesäleirillä on rakenteeltaan aika tavanomainen Tatu ja Patu -kirja: kirjassa on selkeä tarina, mutta tekstiä on vähän vähemmän kuin sarjan runsassanaisimmissa osissa. Kuten aina, kirjan aukeamat ovat täynnä pieniä yksityiskohtia, herkullisia visuaalisia jippoja ja oivaltavaa huumoria. Tasainen kerran vuodessa -julkaisutahti pitää laadun korkealla, kokonaisuus on jälleen kerran huolella tehty. Jälleen kerran kirjassa näkyy hyvää monimuotoisuutta, ilman että sitä alleviivataan mitenkään. Tatu ja Patu -kirjat eivät jumita stereotyypeissä.

Tämä leirimatka ilahdutti meillä koko perhettä siinä missä veljesten aikaisemmatkin seikkailut, joten epäilemättä seuraavakin Tatu ja Patu -kirja päätyy meidän kirjahyllyymme. Tekijäkaksikolle on myös pakko antaa tunnustusta siitä, ettei markkinoita ole täytetty puolivillaisilla vanhaa kuvamateriaalia kierrättävillä teoksilla ja turhanpäiväisillä oheistuotteilla.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.