Marjo Katriina Saarinen: Kaikki päivän tunnit
Teos, 2022
469 s.

On teoksia, jotka aukeavat helposti ja tuottavat vaivattomasti omiakin näkemyksiä. Sitten on näitä vähän hankalammin avautuvia, joiden kanssa saa tehdä enemmän töitä.

Aloitetaan selkeistä tosiasioista. Kaikki päivän tunnit on Marjo Katriina Saarisen (s. 1969) kolmas romaani. Taustaltaan Saarinen on kirjoitta­misen ja kirjallisuuden opettaja. Kaikki päivän tunnit on muodoltaan yhden­päivän­romaani, joka kuvaa tapahtumia yhden päivän aikana noin neljän päähenkilön näkökulmasta.

Eikö sinne jo yksi epävarma ”noin” livahtanut, vaikka puhumani piti nimenomaan selkeistä tosiasioista. Tarinalla on kyllä neljä päähenkilöä: Anna, Ben, Cecilia ja Daniel. Aakkossarja jatkuu vielä Eerikalla, Felixillä ja Gabrielilla, mutta he ovat selvästi sivuhenkilöitä. Se epävarma tekijä on kirjan kertoja, joka päähenkilöiden liikkeitä tarkkailee. Hän on viikon verran Suomessa viipynyt tarkkailija, jonka tutkimuksessa on nyt me­neillään viimeinen päivä.

Tämä kertoja on lähemmin tarkasteltuna hieman hämmentävä sekoi­tus todellista henkilöä ja romaanin kaikkitietävää kertojaa. Hän liikkuu tarinassa kuin henkilöhahmo, mutta toisaalta tähystelee päähenkilöi­den ulkoista ja sisäistä elämää tavalla, johon todellinen ihminen ei kykene. Onko hän siis vain kirjallinen rakenne vai sittenkin yksi romaa­nin henkilöistä?

Runsas hän ainakin on. Tyyli toi paikoin mieleen Laura Lindstedtin ja Sinikka Vuolan 101 tapaa tappaa aviomies -teoksen luvun, jossa avio­mies tapetaan hyvin monisanaisesti. Kertoja sitä paitsi sukeltaa paikka paikoin Wikipedian ja sanakirjojen pariin. Jokaisessa luvussa on ala­viitteitä, jotka johtavat luvun lopussa oleviin sanakirjasitaatteihin ja nii­den kommentointiin. Näistä päästään toisinaan syvemmälle kaninko­loihin ja omiin huomioihin ja ilmiöiden kommentaariin. Kaikkitietävä kertoja tietää siis kaiken, koska ottaa Wikipediasta selvää asioista, joi­ta ei muuten ymmärrä.

Mitä tarinassa sitten tapahtuu? Sekä A, B, C että D ovat kaikki liikkeel­lä ja matkustavat Helsinkiin eri syistä. Osaa kiinnostavat kissat; itse asiassa matkan motivaationa on, noin suunnilleen, kissanristiäisiin osallistuminen. Romaanissa on kissojen lisäksi merkittävänä juonteena myös kasvonsiirrot. Tämä monimutkainen plastiikkakirurginen operaa­tio on kieltämättä kiehtova, joten mikseipä sellaistakin sitten pohdis­kele.

Kirjassa on ylipäänsä runsaasti pohdiskelua ja ajattelua. Jossain koh­taa kommentoidaankin, miten nyt niin suositun Rachel Cuskin kirjois­sa aina sanotaan ja sanotaan ja suunnitellaan sellaisen kirjan kirjoitta­mista, jossa vain ajatellaan ja kaikki dialogi on sisäistä. Kaikki päivän tunnit ei ole se kirja, kyllä tässä joku jossain kohtaa jotain ääneenkin sanoo, mutta paljon kyllä kuvataan ajattelemista ja ihmisen sisäistä kehitystä.

Hauskaa intertekstuaalista keskustelua oli, kun vaimoni tuskaili tätä lukiessani Stephen Kingin tunkkaista tapaa kuvata etenkin naishenki­löiden ulkonäköä miehisen katseen kautta ja samalla Saarisen kertoja luennoi, miten nimenomaan tietoisesti jättää kertomatta, miltä ihmis­ten kasvot näyttävät – kuvittele itse ja kuvittele miten haluat, niin on hyvä. Tämä on viisaus, josta moni kirjailija voisi ottaa oppia.

Mitä tästä sitten kokonaisuutena ajattelisi? Kaikki päivän tunnit oli kiistatta mielenkiintoinen lukukokemus. Samalla se oli vähän raskasta luettavaa. Kertojan monisanaisuus tuskastutti paikoin; vähemmällä jaarittelullakin ja vatvomisella olisi asiassa edetty. Kokonaisuus jätti kuitenkin positiivisen vaikutelman. Kaikki päivän tunnit on mielenkiin­toista kokeellista kirjallisuutta ja tarjoaa kiinnostavia näkökulmia tari­nankerronnalle tarinaan sisään kirjoitetun kertojansa myötä.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Ujuni Ahmed ja Elina Hirvonen: Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin
WSOY, 2022
226 s.

Somaliasta kolmevuotiaana Suomeen muuttanut Ujuni Ahmed on kulkenut pitkän ja hankalan tien aikuisuuteen. Tämän kirjan Ahmed on kirjoittanut yhdessä Elina Hirvosen kanssa tavoitteenaan maailma, jossa kaikilla ihmisillä olisi samat oikeudet taustasta, sukupuolesta, uskonnosta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai yhteisöstä riippu­matta. Nyt tämä ylevä tavoite ei toteudu.

Kirja aloittaa rajoista. ”Vapaudet ja oikeudet kuuluvat valkoisille pojille, valkoisille tytöille ja ruskeille pojille. Ruskeille tytöille kuuluvat säännöt, velvollisuudet ja rajat.” Miten vapauttavaa on nähdä Spice Girlsin Mel B ja mahdollisuus astua elämän tiukkojen rajojen yli, nähdä omalta itseltä näyttävä nainen tekemässä asioita, joiden on ajatellut kuuluvan vain valkoisille.

Kaksoiselämästä kertova elämä kertoo ristiriitaisesta suhteesta huivin käyttöön. Ahmedille muodostui jossain kohtaa kaksoiselämä, jonka toisessa osassa huivi pysyi tiukasti päässä ja toisessa se lähti heti pois. ”Kotona oli jatkuvasti paha olla. Kaikki mitä tarvitsin tai halusin oli kodin ja yhteisön näkökulmasta väärin. Siksi se kaikki oli pidettävä salassa.” Tämä ristiriita johti lopulta karkailuun. Kun kotona ei ole turvallista tai hyvä olla, kotoa lähdetään. Tässä Ahmed esittää tiukkoja vaatimuksia viranomaisille, mutta perustelluilta nämä minusta kuulostavat:

Viranomaisten on suhtauduttava vähemmistöyhteisöissä kasvavien lasten ja nuorten oikeuksien polkemiseen, heihin kohdistuvaan rajoittamiseen, kontrolliin, väkivaltaan ja sen suhkaan yhtä vakavasti kuin siihen suhtauduttaisiin valkoisten nuorten kohdalla. Ei voi olla niin, että syyt, jotka aiheuttavat vähemmistöyhteisöissä kasvaville tytöille pahoinvointia ja ajavat heitä hatkoihin kotoa, ovat tabuja suomalaisille viranomaisille.

Yksi väkivallan muoto on tyttöjen silpominen, joka on somalikulttuuris­sa edelleen tuskallisen yleinen asia. Silpominen ei kuulu uskontoon, Koraani ei sano siitä mitään. Toinen ongelma on lapsien katoaminen: somalilapsia vain katoaa jonnekin. Sitä, minne nämä lapset menevät, ei ole erityisemmin tutkittu, mutta pakkoavioliitot ja liiasta länsimaistu­misesta rankaiseminen ovat ainakin tavanomaisia kohtaloita. Viran­omaiset ovat Ahmedin mukaan täysin haluttomia tutkimaan asiaa. Jotain edistystä on sentään saavutettu: tyttöjen oikeuksia ja silpomis­kieltoa on ajettu Suomessa eduskunnan tasollakin.

Ahmedin suhde uskontoon on mielenkiintoinen. Islam nähdään Suo­messa lähes yksinomaan pahana, mutta paljolti on kyse tulkinnoista ja erilaisista näkemyksistä. Saudilähtöinen poliittinen islam on naisia alistavaa ja väkivaltaista, mutta esimerkiksi Somaliassa vallitsi aikai­semmin paljon avoimempi, rennompi ja vapaamielisempi islamin käsitys. Suomessa somaliyhteisö on omaksunut tiukemman linjan, osin moskeijoissa vaikuttavien jyrkkälinjaisten imaamien vuoksi.

Kirja loppuu tiukkaan puhutteluun valkoisille feministeille. Valkoiset feministit ovat vaatineet Ahmedia puhumaan sensitiivisesti silpomi­sesta, äärimmäisestä väkivallan muodosta, jonka uhri Ahmed on ollut. Ajatus tuntuu näin tarkasteltuna aivan järjettömältä. Jos valkoinen nainen raiskataan, vaaditaanko häntä puhumaan sensitiivisesti, ettei raiskaavien miesten mieli pahoitu? Säännöt eivät ole kaikille samat ja ruskeat tytöt ovat ne, joilla on kaikista tiukimmat säännöt.

Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin on varmasti todella arvokas ja tärkeä kirja ruskeille tytöille, jotka ovat samankaltaisessa asemassa kuin Ahmed on ollut. Toivottavasti kirja löytää tiensä mahdollisimman monen tällaisen tytön käsiin. Muidenkin tämä kuitenkin pitäisi lukea. Minulle valkoisena miehenä kirjan keskeisintä sisältöä oli ymmärrys siitä, millaista somalityttöjen elämä voi olla. Useimmat Suomessa ovat 2020-luvulla, mutta somalityttöjen elämä on kuin 1950-luvulta: tyttö­jen elämä on velvollisuuksien raskauttamaa ja täynnä uskonnon­ope­tusta, kotitöitä, sisaruksista huolehtimista ja muuta työtä. Vapaus kuu­luu vain pojille ja tyttöjen elämää rajoitetaan monin tavoin.

Tähän on saatava muutos. Somalikulttuuri ei ole hyväksyttävä peruste sille, että Suomessa on monentasoisia ihmisoikeuksia. Valkoisilla ja ruskeilla tytöillä ja pojilla on oltava samat perusoikeudet. Jos yhteisö­jen asioihin ei puututa, eri sääntöjä noudattavat varjoyhteiskunnat voi­vat hyvin. Miten näihin asioihin saadaan puututtua on epäilemättä vaikea kysymys – mutta se ei saa olla selitys sille, miksi ei puututa lainkaan.

Jos haluat saada tarinallista näkökulmaa näihin asioihin, Nura Farahin Lumimaa-novellikokoelmassa on kertomuksia, jotka havainnollistavat monia Ahmedin esiin nostamia asioita fiktion keinoin.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Minna Lindgren: Minun oopperani
Teos, 2022
412 s.

Ooppera on, pakko myöntää, jäänyt minulle taiteenlajina hivenen vie­raaksi. Olen kyllä suhtautunut siihen uteliaisuudella, muun muassa oivallisen Antti Holman oopperajuhlat -radiosarjan muodossa. Itse olen tainnut nähdä vain yhden oopperan, Veronassa esitetyn Puccinin Turandot’n. Muuten oopperaa toki tunkee kulttuurista monelta suun­nalta, viimeksi esimerkiksi Heikki Kännön oivallisessa Ihmishämärä-teoksessa, joka perustui hyvin vahvasti Wagnerin teoksiin.

Joten, miksipä ei oopperaa? Etenkin kun matkaoppaaksi saadaan humoristisen musiikkikirjoittelun mestari Minna Lindgren, jonka musiikkipakinat ovat olleet aina mieluista luettavaa. Kun kirjassa on vielä Ville Rannan kuvitus, niin jo vain on vaikea sanoa ei tälle epätäydelliselle oopperahistoriikille!

Lindgren täräyttää heti alkuun tiukan väitteen: oikeita oopperasäveltä­jiä on vain viisi. He ovat Claudio Monteverdi, Wolfgang Amadeus Mozart, Giuseppe Verdi, Richard Wagner ja Giacomo Puccini. Näi­den säveltäjien kautta hahmotellaan oopperataiteen historiaa alkaen Monteverdin Orfeuksesta (1607) ja päättyen Puccinin Turandot’hon (1924). Sivussa toki mainitaan muitakin säveltäjiä ja maineikkaimpia teoksia – ei kai voi puhua oopperasta ilman Bizet’n Carmenia ja Rossinin Sevillan parturikin mainitaan ja on tässä luku venäläiselle oopperataiteellekin, mutta silti – tämä perusviisikko on se, joka perin­pohjaisimmin käydään läpi.

Lindgren esittelee näiden säveltäjien myötä oopperataiteen kehitys­kaaria. Kovasti tämä taidemuoto onkin kehittynyt! Keskeisimmät teok­set esitellään perinpohjaisten juonikuvausten kautta: nämä selonteot lukemalla osaakin sitten kuunnellessaan hahmottaa mitä tapahtuu, noukkia oopperoiden oleelliset elementit ja tarvittaessa päteä ooppe­raseuralleen väliajalla. Lindgrenin kepeän vitsikäs kirjoitustyyli toimii ja Rannan kuvitus keventää mukavasti. Minun oopperani on vakavasti otettava ja viihdyttävä yhtä aikaa. Mahtaako suomeksi juuri tämän pa­rempaa johdatusta oopperan pariin ollakaan, tuskinpa. Ainakin minulle jäi lukemisesta vähintäänkin orastava mielenkiinto nähdä joskus oopperaa.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Ragnar Jónasson: Saari (Drungi)
Tammi, 2021
Suom. Oona Nyström (englanninnoksesta The Island)
297 s.

Islantilainen poliisi Hulda Hermannsdóttir tuli tutuksi Ragnar Jónassonin kirjasta Pimeys. Siinä kuvattiin Huldan viimeisiä vaiheita ennen eläköitymistä poliisivoimista. Nyt Ragnar jatkaa Huldan elämän­tarinaa ottamalla loikan reilut kymmenen vuotta taaksepäin. Hulda on tässä kirjassa viisikymppinen ja asettunut elämään itsekseen ilman miestään ja tytärtään. Työelämässä Hulda vaikuttaisi olevan jumissa: vaikka hän on pätevä, naisena ei vain poliisivoimissa edetä, vaan vähemmän kokeneet miehet menevät urapolulla ohi vasemmalta ja oikealta.

Saari käsittelee kahta rikostapausta kahdella aikatasolla. Kirjan nyky­hetki on 1990-luvun lopussa, jolloin neljän ystävyksen joukko kokoon­tuu syrjäiselle saarelle. Yksi heistä kuolee. Voi olla, että kyseessä on onnettomuus, mutta paikalle hätiin kutsuttu Hulda pitää muuta seu­ruetta jotenkin epäilyttävänä: jotain outoa tässä porukassa on, ja Hulda on myös varma, ettei hänelle kerrota kaikkea.

Pian käykin ilmi, että seurueella on yhteyksiä aikaisempaan rikosta­paukseen kymmenen vuotta aikaisemmin. Silloin nuori nainen löytyi kuolleena syrjäiseltä mökiltä. Huldan ohi etuillut Lýdur ratkaisi tapauk­sen silloin näyttävästi ja nopeasti. Liittyvätkö nämä tapaukset jollain lailla toisiinsa? Ainakaan samasta syyllisestä ei voi – sattuneista syistä – olla kyse – vai voiko olla, että alkuperäisessä tutkinnassa on hutiloitu ja väärä henkilö tuomittu ensimmäisestä murhasta?

Koska Ragnar Jónasson on näppärä kirjoittaja, hän mahduttaa noin 300-sivuiseen kirjaan vielä yhden juonteen. Huldan isän nimihän ei ole Herman, kuten patronyymi antaisi ymmärtää. Hermann voi viitata myös sotilaaseen: Islanti miehitettiin toisen maailmansodan aikana ja sen seurauksena syntyi joukko lapsia ulkomaalaisten sotilaiden ja islantilaisten naisten välisistä suhteista. Hulda on yksi näistä lapsista ja yrittää etsiä isäänsä.

Saari on oikein mainio kirja. Huldan tarina avautuu mielenkiintoisella tavalla. Sarjassahan on kiinnostavaa se, miten se kulkee lopusta alkuun. En tiedä, onko tässä nyt varsinaisesti mitään syytä, miksei tätä voisi lukea perinteisempäänkin suuntaan – se ehkä selviää, kunhan saan luettua vielä sarjan kolmannen osan – mutta kyllä tämä näin päin vain vaikuttaisi oikein hyvin toimivan. Ei haittaa, että Huldan myöhem­mät käänteet ovat tiedossa etukäteen. Kyllä tästä silti uutta oppii Huldan elämästä ja vaiheista. Taitavasti kirjoitettua tekstiä ja Oona Nyströmin suomennos toimii, vaikka onkin tehty englanninkielisen käännöksen kautta.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.