Tuukka Hämäläinen ja Heidi Rautalahti (toim.): Grimmin saduista Controliin : esseitä pelien ja kirjallisuuden rajalta
Jalava, 2022
246 s.

Pelit nähdään herkästi osasyynä sille, että nuoret (ja aikuiset) eivät enää lue kirjoja. Näin osaltaan varmasti onkin, ovathan pelit keskeinen osa monien ihmisten ajankäytöstä kilpailevaa mediamaailmaa. Kirjoilla ja peleillä on kuitenkin paljon yhteistä, ja kirjallisuus vaikuttaa laajasti pelimaailman taustalla.

Joissakin tapauksissa kyse on suorasta sovituksesta, jossa kertomus siirretään uuteen taiteenlajiin. Joissakin taas lainataan kirjallisia aineksia sieltä täältä tai jopa käytetään pohjana pikemminkin kirjailijan persoonaa kuin tämän teoksia! Kun puhumme kirjallisuuden vaikutuksesta peleihin, tarkoitamme kaikkea tätä.

Kuten arvata saattaa, kun puhutaan peleistä, puhutaan vain digitaalisista peleistä. Analogisen pelaamisen eli lauta-, kortti- ja roolipelien rikasta ja niin ikään kirjallisuudesta paljon vaikutteita saanutta maailmaa ei mainita kuin muutamassa esseessä aivan ohimennen. Tämä on ainakin kotimaisen pelikirjallisuuden helmasynti, enkä tässä vaiheessa muuta odotakaan, mutta on se silti tylsää.

Kokoelma koostuu yhdeksästä esseestä, jotka käsittelevät pelimaailmaa ja kirjallisuutta eri näkökulmista. Tekijäkaarti koostuu pitkälti peleihin erikoistuneista toimittajista, mutta muunkinlaiset tekijät ovat edustettuina.

Senja Littman käsittelee esseessään satumaailmaa ja sitä, miten Fables-sarjakuva ja siihen perustuva The Wolf Among Us -videopeli uudelleentulkitsevat tunnettujen satujen maailmaa ja jatkavat tarinoita perinteisten onnellisten Disney-loppujen tuolle puolen. Essee on pitkälti pelin ja sarjakuvan juonen selostamista.

Aleksi Kuutio tarttuu esseessään Andrzej Sapkowskin (s. 1948) Noituri-kirjasarjaan. 1990-luvulla Puolassa ilmestynyt sarja sai 2000-luvulla siivittäjäkseen CD Projekt Red -pelistudion kolmiosaisen The Witcher -pelisarjan, jonka kolmatta osaa varsinkin pidetään yhtenä parhaimmista videopeleistä. Vuonna 2019 sarja kääntyi vielä Netflixin televisiosarjaksi. Melkoista monimediaa, siis. Kuutio avaa ansiokkaasti etenkin kirjojen ja pelien suhdetta. Monille videopeli on jopa kirjoja merkittävämpi määrittelemään sitä, mistä Noiturissa on kyse. ”Leikkisästi voisi sanoa, että tv-sarjalla on kaksi opettajaa, joille se joutuu molemmille olemaan jollain tavalla uskollinen – ehkä siksikin, ettei suututtaisi fanikunnan eri oppisuuntia.”

Heli Koposen esseessä kerrotaan, miten Harlan Ellisonin vuonna 1967 julkaistu groteski novelli I Have No Mouth, and I Must Scream päätyi 1990-luvulla tietokonepeliksi. Matka oli mutkikas ja mielenkiintoinen, ja Koponen kuvaa hyvin pelin ongelmia ja sen rujoa vetovoimaa.

Joonatan Itkonen ottaa aiheekseen Spec Ops: The Line -pelin (2012), joka on pettymykseksi osoittautuneen julkaisun jälkeen noussut jonkinasteiseen kulttimaineeseen, jota on tutkittu ja analysoitu paljon. Itkonen löytää pelistä yhtymäkohtia Joseph Conradin Pimeyden sydän -romaaniin ja Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. -elokuvaan. ”Spec Ops lainaa molemmilta osia, mutta kieltäytyy pohtimasta lainausten sisältöä sen tarkemmin.” Kirjoitus pohtii taiteilijan vastuuta – ja siitä vastuusta kieltäytymistä – ansiokkaasti.

Aura Nurmen aiheena on Dyyni: Frank Herbertin (s. 1920–1986) alkuperäiset romaanit (1965–1985), Cryo Interactiven videopeli (1992) ja David Lynchin ja Denis Villeneuven elokuvat (1984 ja 2021). Lähestymiskulmaksi Nurmi ottaa henkilökohtaisen kaunokirjallisen maun ja etenkin campin näkökulman. ”Alkuperäinen Herbertin luoma kirjasarja sisältää paljon sellaisia elementtejä, joita voisi pitää liioiteltuina, ekstravagantteina sekä pulp-kirjallisuudelle tyypillisen naiiveina ja sanalla sanoen övereinä.” Toisin sanoen, campina. Tämä essee nousi ehdottomasti suosikeikseni kirjan kirjoitusten joukosta.

Heidi Rautalahti on ollut mukana työstämässä Kalevalan myyttejä kierrättävää Runo-videopeliä (2021). Hänen esseensä käsittelee pelin idean rakentumista ja kansantarinoiden ja pelintekijöiden omien muistojen hyödyntämistä pelin aineksena. Kirjoitus kertoo pelin juonesta aika paljon, ehkä liikaakin, mutta onnistuu kyllä herättämään mielenkiintoa peliä kohtaan. Harmillisesti peli on saataville vain Windowsille, tähän voisi kyllä tutustuakin.

Esa Mäkijärvi tarttuu yhteen kirjallisuuden isoista peikoista, H. P. Lovecraftiin (1890–1937). Kauhun ja fantasian mestari nousi kuolemansa jälkeen genrepiireissä korkeaan arvoon, mutta viime aikoina maine on kokenut kolauksia, kun Lovecraftin tuotannon rasistiseen ja ihmisvihamieliseen asennemaailmaan on suhtauduttu kriittisemmin. Mäkijärvi antaa hyvän perusesityksen Lovecraftin kirjallisesta tuotannosta ja esittelee sitten suorempia sovituksia ja ”lovecraftilaisia” pelejä, jotka jollain lailla jakavat Lovecraftin ajatusmaailman.

Tuukka Hämäläisen aiheena on toinen – se tunnetumpi – adjektiiviksi taipunut kirjailija, Franz Kafka (1883–1924). Kaikenlaisia kafkamaisia virityksiä peleistä löytyy pilvin pimein, mutta suoria käännöksiä vähemmän. Metamorphosis (2021) sovittaa kuitenkin Kafkan tunnetun Muodonmuutos-novellin (1915) videopeliksi. Mukaan lainataan myös reipas annos Oikeusjuttua (1925). Tämäkin oli kerrassaan kiehtova kuvaus varsin omintakeisesta peliprojektista.

Viimeiseksi Jani Saxell tarttuu Remedyn Alan Wakeen (2010) ja sen suurena inspiraationa toimineeseen Stephen Kingiin (s. 1947). Saxell kuvaa Alan Waken vaiheet Remedyn maineeseen nostaneesta Max Paynestä (2001) aina Alan Wake -pelisarjan viimeisimpään osaan, kehuttuun Controliin (2019) asti. Saxell esittelee myös Kingin kirjailijanuraa ja osoittaa, miten King on vaikuttanut Alan Waken maailmaan monin tavoin.

Grimmin saduista Controliin on oikein mainio esseekokoelma. Yhdeksän kirjoituksen joukosta löytyi useampikin oikein mielenkiintoinen essee, joissa päästiin kiinni kiinnostaviin asioihin ja pohtimaan eri mediamuotojen keskinäisiä suhteita. Keskimäärin laatu olikin aivan riittävän korkealla, tekstit olivat sujuvalukuisia ja värikuvituksesta on annettava plussaa. Pelejä käsittelevät kirjat, joissa ei ole lainkaan kuvia käsiteltävistä peleistä, ovat aina jotenkin tympeitä. Esseet myös toimivat, vaikka käsiteltäviä pelejä ei tuntisikaan, mukana on riittävästi taustoitusta (välillä liikaakin).

Mielelläni olisin nähnyt tässä enemmän puhetta muistakin kuin digitaalisista peleistä. Lautapelipuolella on esimerkiksi monia pelejä, jotka käyvät jollain lailla kiinnostavaa keskustelua kirjallisuuden kanssa. Sitäkin maailmaa olisi kiinnostavaa nähdä tällaisissa kirjoissa, vaikka ymmärrettävistä (kaupallisista) syistä fokus aina videopeleissä onkin. Grimmin saduista Controliin on joka tapauksessa kelpo lisä yleistajuiseen pelikirjallisuuteen, jolla keskivertopelailija voi lisätä ymmärrystään harrastuksensa ulottuvuuksista.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Tove Ditlevsen: Nuoruus (Ungdom)
S&S, 2021 (1967)
Suom. Katriina Huttunen
191 s.

Tanskalaisen Tove Ditlevsenin (1917–1976) omaelämäkerrallisen Kööpenhamina-trilogian toinen osa Nuoruus jatkaa siitä, mihin aloitusosa Lapsuus jätti. Nuoruus tapahtuu 1930-luvulla. Nuoren Toven elämässä olennaista on päästä töihin ja muuttaa pois kotoa mahdollisimman pian, sen verran ahdas on kodin ilmapiiri henkisesti. Ei pienessä asunnossa juuri tilaakaan ole.

Ensimmäisessä työpaikassaan Tove viihtyy kuitenkin vain yhden päivän. Kotiapulaisen tehtävälistalla on lastenhoitoa ja siivoamista. Tove tavaa ohjeista: harjaa kaikki huonekalut vedellä. Omituinen ohje, mutta minkäs teet, Tove miettii, ja tajuaa vasta puolessa välissä, että ehkäpä flyygeliä ei sittenkään pitänyt hinkata huolellisesti juuriharjalla. Tove pakenee paikalta ja äiti saa käydä hakemassa palveluspaikkaan jääneet tavarat.

Lapsuudessa Tovelle soi lohtua toimittaja Brochmann, joka lupasi harkita Toven runojen julkaisemista parin vuoden päästä. Valitettavasti Tove löytää Brochmannin nimen lehden kuolinilmoituksista. Se siitä toivosta! Tove saa onneksi luotua uusiakin yhteyksiä kirjallisiin piireihin, vaikka läpimurto vaikealta tuntuukin.

Nuoruus kuvaa Toven pyristelyä työ- ja iltaelämässä. Työpaikkojen pitäminen ei ole Tovelle aivan helppoa. Tove saa uuden ystävän, jonka kanssa hän alkaa käydä tanssiravintoloissa. Nuoret miehet tahtovat saatille ja haluaisivat sänkyyn, mutta Tove on edelleen enemmän kiinnostunut runojen kirjoittamisesta kuin herraseurasta. Muuttaminen kotoa omilleen sentään onnistuu ja Tove saa kaipaamaansa etäisyyttä äitiinsä.

Taustalla vaikuttaa kuohuva 1930-luku. Saksa ei ole kaukana Tanskasta ja vaikutteet kulkevat nopeasti. Niinpä Tovekin löytää itsensä vuokraamassa huonetta naiselta, joka on innokas natsien kannattaja. Kirjoitustyötä vaikeuttaa, kun seinän takana Hitler pauhaa radiossa täyteen ääneen. ”Kuuntelen kaikki hänen puheensa, ne ovat ihania”, huokailee vuokraemäntä haltioissaan. Aivan sotavuosiin ei vielä päästä, mutta asioiden kehitys Saksassa saa tanskalaiset kulttuuripiirit huolestumaan.

Nuoruus huipentuu onneen ensimmäisen runokokoelman julkaisemisesta. Esikoiskokoelma Pigesind ilmestyy vuonna 1939 aivan toisen maailmansodan alla. Esikoisromaani Lapselle on tehty pahaa, ainoa Ditlevsen-suomennos ennen Kööpenhamina-trilogiaa, ilmestyi sitten pari vuotta myöhemmin ja on jo trilogian seuraavan osan asioita.

Nuoruus on hieno teos. Ditlevsen kuvaa taitavasti nuoren tytön kasvua ja kehitystä. Nuoruus on monien uusien kokemusten aikaa ja kirja onkin selvästi ulospäin- ja eteenpäinsuuntautuneempi kuin käpertyneempi Lapsuus. Odotan suurella mielenkiinnolla, miten Ditlevsen trilogian lopettaa. Jo näillä näytöillä on selvää, että trilogia on oivallista kirjallisuutta.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Tove Ditlevsen: Lapsuus (Barndom)
S&S, 2021
Suom. Katriina Huttunen
142 s.

Pohjoismaisesta autofiktiosta tullee ensimmäisenä mieleen norjalai­nen Karl Ove Knausgård, mutta on sitä muutakin. Tanskalainen Tove Ditlevsen (1917–1976) oli suosittu kirjailija, jonka tuotanto kattaa lä­hes 40 teosta. Suomennoksia on ollut tähän asti niukalti, pari novellia ja esikoisromaani Lapselle on tehty pahaa (1941, suom. 1950).

Nyt vihdoin ja viimein on saatu suomeksi Ditlevsenin tuotannon mer­kittävin yksittäinen osa, vuosina 1967–1971 ilmestynyt Kööpenhami­na-trilogia. Sen kolmessa teoksessa Ditlevsen kertoo omasta elämäs­tään. Katriina Huttusen suomennokset ovat olleet pidettyjä, joten mi­nunkin uteliaisuuteni heräsi.

Nämä ovat pieniä kirjoja. Tämä ensimmäinen osa, Lapsuus, käsittelee Ditlevsenin lapsuuden alle 150 sivussa, siis aika lailla pienoisromaanin mitassa. Taitava ytimekkyys onkin aina iloinen asia, ja taitavasti Ditlev­sen lapsuudestaan kertookin. Pienuus näkyy teoksessa intensiivisyy­tenä, latteita suvantokohtia ei ole mukana.

Varsin karuahan lapsuus 1920-luvun Kööpenhaminassa Vesterbron työläiskaupunginosassa on. Kotona on ahdasta, niin fyysisesti kuin henkisesti. Isä on kommunismiin kallellaan ja usein työtön, äiti mie­leltään vähän epävakaa. Naapurusto on täynnä värikästä väkeä, roskakatoksella kokoontuvat isot tytöt, kaduilla pyörii puliukkoja.

Tove itse on herkkä lapsi, jota kiinnostaa lähinnä runojen kirjoittami­nen. Se ei saa kuitenkaan vastakaikua. Isä, vaikka lukumiehiä onkin, suuttuu ajatuksesta, että tytöstä muka tulisi runoilija. Mummo pitää Toven runoa säädyttömänä, veli Edvin nauraa Toven kirjoituksille. Kou­lussa Tove keskittyy lähinnä esittämään tyhmempää kuin on. Opettaja näkee Tovessa ainesta ja haluaisi tämän menevän lukioon, mutta van­hempien köyhyys ja kielteinen suhtautuminen torppaa sen ajatuksen auttamatta. Tytöstähän tulee kuitenkin vain palvelusväkeä.

Toiset tytöt haaveilevat neitsyyden menettämisestä heti konfirmaation jälkeen (mutta ei lapsista ennen kuin täyttävät 18, onnea matkaan vain niissä pyrkimyksissä!), Tovea äidin kehotukset pysyä erossa ukkomie­histä lähinnä huvittavat – eihän hän ole pätkääkään kiinnostunut edes poikamiehistä.

Lapsuus on taitavan kirjoittajan tekstiä, jossa vähällä sanotaan paljon. Ditlevsen ei tarvitse satoja sivua, vähän lohduton ja harmaa työläislap­suus tulee kuvatuksi hyvin ytimekkäästi, mutta samalla yksityiskohtai­sesti. Katriina Huttusen suomennos toimii hyvin. Ensimmäisen osan perusteella trilogian maine vaikuttaa täysin ansaitulta.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Marjo Katriina Saarinen: Kaikki päivän tunnit
Teos, 2022
469 s.

On teoksia, jotka aukeavat helposti ja tuottavat vaivattomasti omiakin näkemyksiä. Sitten on näitä vähän hankalammin avautuvia, joiden kanssa saa tehdä enemmän töitä.

Aloitetaan selkeistä tosiasioista. Kaikki päivän tunnit on Marjo Katriina Saarisen (s. 1969) kolmas romaani. Taustaltaan Saarinen on kirjoitta­misen ja kirjallisuuden opettaja. Kaikki päivän tunnit on muodoltaan yhden­päivän­romaani, joka kuvaa tapahtumia yhden päivän aikana noin neljän päähenkilön näkökulmasta.

Eikö sinne jo yksi epävarma ”noin” livahtanut, vaikka puhumani piti nimenomaan selkeistä tosiasioista. Tarinalla on kyllä neljä päähenkilöä: Anna, Ben, Cecilia ja Daniel. Aakkossarja jatkuu vielä Eerikalla, Felixillä ja Gabrielilla, mutta he ovat selvästi sivuhenkilöitä. Se epävarma tekijä on kirjan kertoja, joka päähenkilöiden liikkeitä tarkkailee. Hän on viikon verran Suomessa viipynyt tarkkailija, jonka tutkimuksessa on nyt me­neillään viimeinen päivä.

Tämä kertoja on lähemmin tarkasteltuna hieman hämmentävä sekoi­tus todellista henkilöä ja romaanin kaikkitietävää kertojaa. Hän liikkuu tarinassa kuin henkilöhahmo, mutta toisaalta tähystelee päähenkilöi­den ulkoista ja sisäistä elämää tavalla, johon todellinen ihminen ei kykene. Onko hän siis vain kirjallinen rakenne vai sittenkin yksi romaa­nin henkilöistä?

Runsas hän ainakin on. Tyyli toi paikoin mieleen Laura Lindstedtin ja Sinikka Vuolan 101 tapaa tappaa aviomies -teoksen luvun, jossa avio­mies tapetaan hyvin monisanaisesti. Kertoja sitä paitsi sukeltaa paikka paikoin Wikipedian ja sanakirjojen pariin. Jokaisessa luvussa on ala­viitteitä, jotka johtavat luvun lopussa oleviin sanakirjasitaatteihin ja nii­den kommentointiin. Näistä päästään toisinaan syvemmälle kaninko­loihin ja omiin huomioihin ja ilmiöiden kommentaariin. Kaikkitietävä kertoja tietää siis kaiken, koska ottaa Wikipediasta selvää asioista, joi­ta ei muuten ymmärrä.

Mitä tarinassa sitten tapahtuu? Sekä A, B, C että D ovat kaikki liikkeel­lä ja matkustavat Helsinkiin eri syistä. Osaa kiinnostavat kissat; itse asiassa matkan motivaationa on, noin suunnilleen, kissanristiäisiin osallistuminen. Romaanissa on kissojen lisäksi merkittävänä juonteena myös kasvonsiirrot. Tämä monimutkainen plastiikkakirurginen operaa­tio on kieltämättä kiehtova, joten mikseipä sellaistakin sitten pohdis­kele.

Kirjassa on ylipäänsä runsaasti pohdiskelua ja ajattelua. Jossain koh­taa kommentoidaankin, miten nyt niin suositun Rachel Cuskin kirjois­sa aina sanotaan ja sanotaan ja suunnitellaan sellaisen kirjan kirjoitta­mista, jossa vain ajatellaan ja kaikki dialogi on sisäistä. Kaikki päivän tunnit ei ole se kirja, kyllä tässä joku jossain kohtaa jotain ääneenkin sanoo, mutta paljon kyllä kuvataan ajattelemista ja ihmisen sisäistä kehitystä.

Hauskaa intertekstuaalista keskustelua oli, kun vaimoni tuskaili tätä lukiessani Stephen Kingin tunkkaista tapaa kuvata etenkin naishenki­löiden ulkonäköä miehisen katseen kautta ja samalla Saarisen kertoja luennoi, miten nimenomaan tietoisesti jättää kertomatta, miltä ihmis­ten kasvot näyttävät – kuvittele itse ja kuvittele miten haluat, niin on hyvä. Tämä on viisaus, josta moni kirjailija voisi ottaa oppia.

Mitä tästä sitten kokonaisuutena ajattelisi? Kaikki päivän tunnit oli kiistatta mielenkiintoinen lukukokemus. Samalla se oli vähän raskasta luettavaa. Kertojan monisanaisuus tuskastutti paikoin; vähemmällä jaarittelullakin ja vatvomisella olisi asiassa edetty. Kokonaisuus jätti kuitenkin positiivisen vaikutelman. Kaikki päivän tunnit on mielenkiin­toista kokeellista kirjallisuutta ja tarjoaa kiinnostavia näkökulmia tari­nankerronnalle tarinaan sisään kirjoitetun kertojansa myötä.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.