Anneli Kanto: Haihtuneet
Crime Time, 2023
254 s.

Anneli Kanto on ollut toimelias kirjailija ja kirjoitellut monenlaista vuosien varrella. Hyviä kirjoja riittää, niin lapsille kuin aikuisille. Viime vuosina esimerkiksi Rottien pyhimys on saanut kehua ja kiitosta. Kun kuulin, että Kanto aikoo kirjoittaa dekkaria ja vieläpä perinteiseen, leppoisampaan tyyliin, olin välittömästi kiinnostunut.

Nyt Näkijä-trilogian avausosa Haihtuneet on käsillä. Se tosiaan täyttää odotukset. Kirja alkaa sillä, kun Onnibussi saapuu pikkupaikkakunnalle ja kyydistä nousee huomiota herättävä punatukkainen nainen. Hän on meedio Noora Näkijä, joka on saapunut paikkakunnalle tarjoamaan palveluksiaan. Miksi? Se onkin osa mysteeriä; omien sanojensa mukaan Näkijä on saanut ylempää viestin tulla paikkakunnalle.

Meediolle riittääkin hommia, sillä paikkakunnalla on tapahtunut kolme selittämätöntä katoamistapausta: kuusi vuotta sitten katosi kaksi nuorta naista ja paikkakuntaa hallitsevan maalitehtaan johtaja. Pikkukaupungissa vaikuttaa maalitehtaan lisäksi erikoinen uskonlahko, joka vaalii verenpuhtautta sekalaisella hihhuloinnilla ja mielivaltaisilla rajoituksilla, joista päättää seurakunnan nokkamies, johon valta tiivistyy epäilyttävällä tavalla.

Meedio alkaa pöyhiä pikkukaupungin pohjamutia ja saa liikkeelle kaikenlaista. Mutta onko meedio aito näkijä, vai vain huijari? Mikään fantasiajuttu Haihtuneet ei ole; monessa kohtaa on selvää, ettei meediolla ole käytössään yliluonnollisia voimia, vaan hän hyödyntää tuttuja näkijöiden ja huijareiden konsteja. Haihtuneet pohdiskeleekin mysteerien ohella sitä, miksi ihmiset haluavat yhä uskoa yliluonnolliseen ja miten helppoa ihmisiä on johtaa harhaan, monin eri tavoin.

Kaipasin kepeää luettavaa ja sitä sain. Mikään kovin monimutkainen juttu Haihtuneet ei ole eikä rikoskuvioissa suuria yllätyksiä ole, mutta matkan varrella on sentään pari pikku kiepausta. Kanto kirjoittaa myös sujuvasti ja hauskasti. Ei siis kannata odottaa Haihtuneilta mitään dekkarigenreä mullistavaa, mutta laadukasta viihdekirjallisuutta etsiville Näkijä-sarjan avausosa on varma valinta.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Pauliina Haasjoki: Pääskynen ja lepakko
Otava, 2009
71 s.

Olen lukenut Pauliina Haasjoelta kaksi uusinta runokokoelmaa, Promessan ja Nausikaan. Nyt on vuorossa kurkistus varhaisempaan tuotantoon, jonnekin Haasjoen uran puolivälin paikkeille asettuva Pääskynen ja lepakko on ilmestynyt vuonna 2009. Motivaatio tähän kirjaan tarttumisesta tuli kirjallisuusanalyysin kurssilta, jossa runo tästä kokoelmasta on tarjolla analyysiesseen aiheeksi. Aikaisemman Haasjoki-kokemukseni myötä tähän tarttuminen olikin helppoa.

Tyyliltään Pääskynen ja lepakko on tuttu Haasjoen uudemmista teoksista. Teksti on aika runsasta, ollaan proosarunon puolella, vaikka välillä ilmaisukeinona ovatkin ilmavammat säkeet. Kuvasto on täynnä luontoa ja eläimiä; pääskysiä ja lepakoita, mutta muutakin. Paljon metsässä käyskentelyä.

Olit rakennettu kuin vene tai soitin, poikittaiset rimat, pohja ja kansi.
Aavistin massasi ja kovuutesi, että olet painava kuin koru ja salamannopea.

Nämä säkeet on puhuttu torakalle. Omat runonsa ovat saaneet myös vaaksiainen ja kovakuoriainen. Haasjoen runojen katse voi olla hyvin pienissä yksityiskohdissa. Toisaalta voidaan tarkastella avaruuden etäisyyksiä ja meren syvyyksiä.

Haasjoen runoudessa on minulle ollut yhdistelmä vaikeutta ja kiehtovuutta. Niin tässäkin. Promessa ja Nausikaa sykähdyttivät enemmän, Pääskysen ja lepakon maailmaan oli vaikeampi kiinnittyä. Hyvä tämäkin kokoelma silti oli.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Éric Vuillard: Kunniallinen vetäytyminen (Une sortie honorable)
Siltala, 2023
Suom. Lotta Toivanen
157 s.

Tutustuin Éric Vuillardiin viime vuonna Kongo / Köyhien sota -teoksen myötä. Tähän niteeseen oli yhdistetty kaksi Vuillardin historiallista teosta, joista toinen käsitteli Kongon siirtomaavallan syntyä Berliinin konferenssissa ja toinen 1520-luvun Saksasta ja saarnaaja Thomas Müntzeristä. Nyt käsillä oleva Kunniallinen vetäytyminen on Kongon sukua, sillä siirtomaavaltaa tässäkin käsitellään. Tämäkin kirja on suomentaja Lotta Toivasen oivallista käsialaa.

Kunniallisen vetäytymisen aiheena on ensimmäinen Indokiinan sota, jota Ranska kävi vuosina 1946–1954, siis alkusoittona paremmin tunnetulle Yhdysvaltojen käymälle Vietnamin sodalle. Romaanissaan Vuillard piirtää kuvia Ranskan hallinnosta, liike-elämästä ja sodanjohdosta ja näyttää siten sodankäynnin kaiken mielettömyyden terävässä valossa. Sodan ja siirtomaavallan mielipuolinen logiikka yhdistetään suurten holding-yhtiöiden ja niitä hallitsevien sukurutsaisten piirien voitontavoitteluun armottomalla tavalla.

Vuillard pakkaa pieneen kirjaan hämmentävän paljon asiaa. En oikein tiedä, miten hän sen tekee. Tässäkin pienikokoisessa kirjassa on 157 sivua, ei siis erityisen paljon tekstiä, mutta niin vain tarinasta ehtii luikerrella kiemuroita moneen suuntaan ja Vuillard ehtii esittelemään monenlaisia kelmejä niin Ranskasta kuin Yhdysvalloistakin. Tarina kytkeytyy luonnollisesti Vietnamin sotaan.

Kunniallinen vetäytyminen on kiehtova kirja. Se vetäytyminen on totta kai kaikkea muuta kuin kunniallinen. Vaikea Vietnamin ja koko Indokiinan kohtelussa on nähdä mitään kunniallista. Tätä kamaluutta ja kaiken taustalla olevien taloudellisten motiivien alhaisuutta Vuillard onnistuu kuvaamaan hyvin.

Melkoinen määrä pommeja niin pieneen maahan. Vuonna 1945 Ho Chi Minh ei ollut tehnyt muuta kuin julistanut maan itsenäiseksi ja perustellut itsenäisyyttä meidän ihmisoikeusjulistuksella. Hän ei julistanut sotaa ketään vastaan.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Piia Leino: Aarteidesi aikakirjat
S&S, 2022
271 s.

Piia Leino tuli tutuksi pehmeällä scifillään muutama vuosi sitten. Kolmas scifikirja Lakipiste jäi lukematta ja tämä Aarteidesi aikakirjatkin lojui hyllyssä pitkään lukemattomana. Sain vihdoin aikaiseksi tarttua kirjaan ja kuinkas kävikään – luin sen yhden päivän aikana. Voi siis sanoa, että tarinassa oli vetoa, mutta se ei Leinon aiempia teoksia tuntien ole ihme.

Aarteidesi aikakirjat sijoittuu tulevaisuuteen. Kirjan maailmassa meidän aikanamme syväjäädytettyjä rikkaita ja menestyneitä ei edelleenkään osata sulattaa, mutta heidän muistoihinsa päästään käsiksi mielikoneiden avulla. Tätä toimintaa kutsutaan louhimiseksi ja sen harjoittamiseen on monia motivaatioita: jotkut hakevat elostelun elämyksiä, toiset haluavat elää suuria tunteita ja jotkut jahtaavat aarteita. Rikkaathan ovat varastoineet varallisuuttaan mahdollisen herätyksen varalle ja jostain muistojen kätköistä löytyy aarteen salaisuus.

Tällä asialla on kirjan päähenkilö Oula, joka penkoo miljonääri Raphael Elon muistoja. Elo on piilottanut jonnekin muun muassa Picasson maalauksen ja Oula vieläpä tietää, että kätkö on jossain hänen pienessä kotikaupungissaan. Vaan löytyykö Elon elämän varrelta kätkön paljastava muisto? Sattumanvaraisella louhinnalla siihen on vaikea osua, mutta muistoja läpikäydessään ja kokiessaan Oula tutustuu Eloon syvällisellä tavalla.

Juoni aarteenetsinnästä on kiinnostava, mutta Leino tekee hyvää työtä myös maailman kuvaajana. Toisin kuin monet tulevaisuudenkuvaukset, Aarteidesi aikakirjat on utopia. Maailman kantokykyä on koeteltu ja takana on nykyajasta luontevana jatkumona seuraavia katastrofeja, mutta niistä on selvitty ja maailmaa on järjestelty uusiksi kestävämmällä tavalla. Tästä maailmanrakentelusta ei tehdä suurta numeroa, mutta maailman yksityiskohtia tulee kirjan edetessä vastaan siellä ja täällä, ja niistä piirtyy kiinnostava kuva kestävämmästä tavasta elää.

Piia Leino on erinomainen scifi-kirjailija, jolla on kirjoissaan hyviä ideoita ja niitä kantamassa vetäviä tarinoita. Samalla Leinon scifi on sen verran pehmeää, ettei sitä kannata kenenkään säikkyä, vaikka genre vieraalta tuntuisi. Aarteidesi aikakirjaakin uskaltaa suositella helposti kaikille, joita ajatus toisen ihmisen ajatuksiin sukeltamisesta ja uudenlaisesta maailmasta kiehtoo.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Eino Santanen: Yleisö
Teos, 2017
102 s.

Eino Santasen runouteen tutustuin Tekniikan maailmat -teoksen myötä, se kun tuli vastaan lukiessani Tanssiva karhu -palkinnon voittajia. Koin Santasen avantgardistisen runouden vähän vaikeaselkoiseksi, mutta nautin suuresti Santasen 20 euron seteleihin kirjoituskoneella kirjoittamista setelirunoista.

Aika lailla samat sanat voisin nyt sanoa tästä Santasen seuraavasta kokoelmasta, joka on osa samaa Raha-trilogiaa. Kovin on avantgardea, mutta mukana on jälleen setelirunoutta, josta pidän taas suuresti. Sinänsä Santasen aihepiiri ei ole kovin vaikeatulkintaista tai kummallista: Yleisöstä on helppo nostaa ajankohtaisia teemoja sosiaalisesta mediasta, kapitalismista, teknologiasta, ihmisyydestä.

Santasen tyyli vain hankaa vastaan rajusti. Yleisö-osion viisinumeroiset listat ovat ilmeisesti viittaus toisaalle, mutta osion loppua kohden rakenne alkaa hajota ärsyttävällä tavalla ja on muutenkin täynnä nonsenseen kallistuvaa toisteisuutta. Santasen runsaasti visuaalisia keinoja ja toistoa käyttävä tyyli ei nyt oikein pure. Rajauksia-osion aina vain hillittömämmiksi käyvät pohdiskelut itseohjautuvien autojen toiminnasta sentään huvittivat:

Pitäisikö yllättäen jarrunsa menettäneen itseohjautuvan auton jatkaa suoraan lakia noudattamattoman miehen päälle ja tappaa hänet, vai vaihtaa kaistaa ja ajaa lakia noudattavan naisen päältä niin, että tämä kuolee.

Tulisiko yllättäen jarrunsa menettäneen itseohjautuvan auton jatkaa suoraan lakia noudattavien kolmen miehen, yhden naisen ja naisjohtajan päälle ja tappaa heidät, vai vaihtaa kaistaa ja ajaa lakia noudattamattomien kahden miesurheilijan, tytön, pojan ja miesjohtajan päälle niin, että nämä kuolevat.

Tee siinä nyt harkittuja moraalisia ratkaisuja! Setelirunojen vuoksi suosittelen Yleisöä kyllä kaikille, niistä pidän aivan tavattomasti; muusta sisällöstä saa sitten nauttia tai olla nauttimatta makunsa mukaan.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.