Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa
Kansa, 1910 (SKS, 2001)
215 s.

Tulitikkuja lainaamassa on kotimaisen humoristisen kirjallisuuden klassikkoteos. Se on naurattanut lukijoita jo yli sadan vuoden ajan. Kirjasta on tehty pari elokuvaa, ooppera ja lukemattomia teatterisovituksia. Tätä kirjoittaessani Mikkelin teatterissa menee nykypäivään tuotu sovitus. Alunperin vuonna 1910 julkaistun kirjan huumori puree siis yhä.

Kirjan juoni on yksinkertainen: vaimo passittaa Ihalaisen Antin hakemaan tulitikkuja naapurista Hyväriseltä. Naapuriin on matkaa ja kulkiessaan Ihalainen törmää ystäväänsä Jussi Vataseen, joka oli tulossa tapaamaan Anttia. Vatanen haluaisi naimisiin Hyvärisen tyttären kanssa ja mielisi Anttia puhemiehekseen. Antti suostuu. Neuvottelut Hyvärisen kanssa menevät hyvin, joten Jussi ja Antti päättävät saman tien lähteä kaupunkiin hakemaan kaikenlaista kihlajaisiin tarvittavaa.

Komediassa kun ollaan, on selvää, ettei reissu mene ihan kuin suunniteltiin. Matkaan tulee jokunen mutka: muun muassa viinapullo, porsas, pakeneva hevonen ja vaikeuksia lain kanssa. Kaiken aikaa lisäksi Ihalaisen Antin vaimo olettaa miehensä olevan naapurissa tulitikkuja lainaamassa ja siitäkin syntyy melkoinen ihmetys ja sotku, kun mies katoaa päiväkausiksi ja ennen miestä kotiin ennättää nippu perin mehukkaita juoruja miespolon aikaansaannoksista.

Melkoista farssiahan Tulitikkuja lainaamassa kaikkinensa on. Juoni on yhtä väärinkäsitysten ja hölmöilyjen sarjaa, joskin enimmäkseen varsin hyväntahtoisesti. Lopulta kaikki myös kääntyy parhain päin.

Itse juoni ei tekisi tästä teoksesta aikaa kestävää klassikkoa; sen tekee Lassilan taiturimainen dialogi. Sitä riittääkin, eikä lainkaan ihme, että tämä on usein näytelmiksi taittunut, teksti kun on jo lähtökohtaisesti enimmäkseen dialogia. Tapahtumat sijoittuvat Liperiin Joensuun nurkille ja henkilöiden puheenparressa on pohjoiskarjalalaista veivausta ja vaivausta. Tikusta tehdään asiaa ja miten sitä tehdäänkään. Kirjassa on monia herkullisia kohtauksia, kuten erinäiset naimakaupat, joissa vuoroin kerskaillaan, vuoroin vähätellään.

”Hyvästikö se Vatasen Loviisa vain jaksaa ja onko se terveenä?”

”Loviisako?” pääsi silloin Jussilta, ja nyt vasta hoksasivat miehet, että Kaisalla ei ollut vielä tietoa koko Jussin leskeydestä. Arvaahan sen, mikä ällistys se oli! Kaisa sai toistaa kysymyksensä ennen kuin Antti tointui selittämään:

”Mikäpäs sillä Loviisalla lienee jaksaessa varsinkin terveyden puolesta, kun se pääsi sinne Vanhanpihan Ristiinan viereen hautuumaahan.”

Kuinkapa sitä paremmin kaverin vaimon kuoleman kuittaisi. Tai Kaisan miehen, Makkosen, edesmenon:

”Mihinkä tautiin se tämä Makkonen kuoli?”

”Eikö tuo liene ollut vain semmoista tavallista kuoleman tautia, kun se poti kolme kuukautta tilan omana, vaikka kävihän sitä tohtorikin katsomassa… Lopulta sitten jo alkoi vain heikota ja ihan viimeiseksi sitten kuoli”, antoi Kaisa tulla, ja Antti piti asiaan kuuluvana ihmetellä:

”Vai viimeiseksi hän sitten vasta kuoli!”

Onhan se toki hyvä, että ihminen kuolee vasta viimeiseksi, eikä esimerkiksi vähän aikaisemmin. Kirjassa on ilahduttavaa kaikkien ihmisten jatkuva uteliaisuus, ihmettely ja toisten sukujuurien kyseleminen. Ihmisistä on otettava selvää ja kaikkea jaanataan loputtomin kyselyin ja uteluin.

Ei siis mitenkään syyttä klassikko tämä, ja edelleen on Tulitikkuja lainaamassa lukemisen arvoinen huumorikirjallisuuden ystäville. Kovin suuresti vanhentunut teos ei ole, vaikka aikakausi monin paikoin näkyykin. Nykylukijalle teos on tosin täynnä kaikenlaista vähemmän tuttua sanastoa, etenkin jos hevoshommat ovat vieraita, mutta siinäpähän sivistyy – minäkin opin, miten luokkivaljastus on suomalais-ugrilainen ja venäläinen erikoisuus, jota ei edes Ruotsissa käytetä kuin metsäsuomalaisten keskuudessa. Samalla selvisi, mitä ovat ne rahkeet, joiden riittävyyttä usein ihmetellään.

Koska Lassilan kuolemasta on jo yli sata vuotta, Tulitikkuja lainaamassa löytyy tekijänoikeusvapaasti muun muassa Project Gutenbergistä. Tässä vuonna 2001 ilmestyneessä Suomalaisen kirjallisuuden seuran julkaisemassa painoksessa on Kaisa Kurikan kirjoittama esipuhe ja kokoelma aikalaisarvosteluja. Niissä huomionarvoista oli Katri Valan arvio, jossa selostettiin kirjan juoni alusta loppuun hyvinkin yksityiskohtaisesti. Onneksi sellaista käsittelyä ei tänä päivänä pidetä tarpeellisena.

Kirjan takaa löytyy melkoinen tekijämies. Nimimerkistä huolimatta kyseessä on nimenomaan mies: Maiju Lassila on Algot Untola, monen kirjailijanimen (Irmari Rantamala, J. I. Vatanen, Liisa Vatanen) taakse piiloutunut perin erikoinen mies, joka valitettavasti teloitettiin sisällissodassa. Lassilan nimellä Untola kirjoitti humoristista realismia, ”kansankuvausta”. Sitähän tämäkin, alkujaan Elämän ihmeellisyys -nimellä tarjottu teos on.

Elämän ihmeellisyys näyttäytyy moninaisena sattumankauppana, joka teoksen tapahtumia ohjaa. Karnevalistinen ote asettaa rehevät kansanmiehet nokatusten kaupungin jähmeämmän elämän kanssa. Teos voitti valtion palkinnon, mutta Untola kieltäytyi palkinnosta, koska ei pitänyt teostaan palkitsemisen arvoisena merkkiteoksena. Jälkipolvet ovat sittemmin toisin todistanee, kun teoksesta on muotoutunut kestävä klassikko.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Abdulrazak Gurnah: Paratiisi (Paradise)
Tammi, 2023
Suom. Einari Aaltonen
307 s.

Pari vuotta sitten Nobelin kirjallisuuspalkinto myönnettiin Abdulrazak Gurnahille, jolta Einari Aaltonen sitten suomensi oitis uusimman teoksen Loppuelämät. Koska Keltaisen kirjaston periaatteisiin kuuluu, että siihen otetuilta kirjailijoilta suomennetaan useampi teos, Aaltonen pääsi saman tien uudestaan Gurnahin kimppuun. Tällä kertaa käännettäväksi valikoitui Gurnahin kymmenen kirjan mittaisesta tuotannosta vuonna 1994 ilmestynyt Paradise, joka Booker-ehdokkaana oli jonkinasteinen läpimurtoteos.

Paratiisi on nuoren miehen kasvukertomus. Sen pääosassa on Yusuf, hotellinpitäjän poika pienestä kaupungista Itä-Afrikasta, missä nykyisin on Tansania. Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun: hotelli perustettiin pikkukaupunkiin kun se vilkastui saksalaisten rakentaessa rautatietä ylängöille. Nyt kaupunki on unelias.

Yusuf odottaa innolla Aziz-sedän vierailuja. Setä on maineikas kauppias ja hänen vierailunsa ovat perheelle kunniaksi, mutta Yusufia henkilökohtaisesti kiinnostaa tietysti sedän hänelle lähtiessään sujauttama kolikko. Tämä kerta on kuitenkin erilainen. ”Lähdet Aziz-sedän matkaan”, isä sanoo, eikä juuri sen enempää. Niin Yusuf lähtee ja vasta myöhemmin selviää, ettei hän ole palaamassa takaisin ihan hetkeen. Yusufin isä on velkaa Azizille ja Yusuf annetaan velan pantiksi – eli käytännössä myydään orjaksi.

Niinpä Yusuf päätyy työskentelemään Aziz-sedän puodissa sitä hoitavan Khalilin apulaisena. ”Vuoden 1891 jälkeen saksalainen siirtomaahallinto pyrki muokkaamaan alueen karavaanireitit, jotka edelsivät eurooppalaista kolonisaatiota, jokasään valtateiksi, olkoonkin että useimmat näistä hankkeista epäonnistuivat”, kertoo Wikipedia. Näistä karavaanireiteistä tässäkin kirjassa on kyse, sillä Aziz on arabikauppias, joka tienaa juuri näillä kauppamatkoillaan. Hän kokoaa suuren retkikunnan ja lähtee rannikolta sisämaahan käymään kauppaa.

”Minne retkikunta on menossa?” Yusuf kysyi.

”Villien pariin käymään kauppaa”, Khalil vastasi. ”Se on sayyidin elämäntyö. Siihen hän keskittyy. Hän menee villien luo, myy heille nämä tuotteet ja ostaa heiltä mitä milloinkin… paitsi orjia, niitä hän ei ostanut edes ennen kuin hallitus kielsi orjakaupan. Se on vaarallista, eikä se ole kunniallista.”

Kauppamatkat kestävät kuukausia, joskus jopa vuosia, siinä määrin vaivalloista kaupankäynti on. Lopulta Yusufkin pääsee matkoille mukaan. Vuosien tylsä vankeus Aziz-sedän puodissa vaihtuu matkanteon jännitykseen. Alkumatka tehdään junalla, sitten alkaa karavaanimatka. Se ei tarkoita kameleita, kuten autiomaiden karavaaneissa, vaan kantajia. Yusufin ensimmäinen matka jää vuorten rinteillä olevaan kaupunkiin, jonne Yusuf jätetään puodinpitäjän palvelijaksi vuodeksi. Tämä tekee nuorelle miehelle hyvää: puodinpitäjä vaimoineen muun muassa kauhistuu Yusufin lukutaidottomuutta, joten hän saa luvan oppia pystyäkseen lukemaan Koraania.

Lopulta Aziz palaa matkoillaan hakemaan Yusufin mukaansa ja tämä pääsee mukaan pitkälle ja vaaralliselle kauppamatkalle Tanganjika-järven tuolle puolen, jonnekin nykyisen Kongon takamaille, jossa paikalliset heimopäälliköt pitävät valtaa. Karavaani pääsee perille, mutta kovalla hinnalla. Yusufkin joutuu näkemään ja kokemaan paljon.

Abdulrazak Gurnah kuvaa romaanissaan toisaalta nuoren miehen kasvukertomusta, toisaalta sen taustalla aikakauden muutosta. Azizin kaltaisten arabikauppiaiden aika alkaa olla ohi, kun saksalaiset ottavat tiukempaa otetta siirtomaastaan. Alussa saksalaiset ovat myyttisiä hahmoja, joista puhutaan jos jonkinlaisia huhupuheita. Lopussa saksalaisten saapuminen konkretisoituu paremmin, kun ensimmäinen maailmansota alkaa lähestyä ja saksalaiset tulevat rekrytoimaan sotaväkeä.

Loppuelämien tavoin olennaista on myös Itä-Afrikan olojen kuvaus. Tämä sijoittuu hieman varhaisempaan ajanjaksoon. Alueen monikulttuurisuus näkyy: on paikallisia swahileja, Azizin kaltaisia arabikauppiaita, heitä rahoittavia intialaisia, eräs sikhimieskin. Sitten on syvemmällä Afrikassa asuvat villi-ihmiset, joita rannikon asukkaat pitävät aivan mahdottomina. Afrikka ei näissä kertomuksissa ole mikään yksioikoinen monoliitti, vaan monikulttuurinen, monipuolinen maanosa. Miehinen maailma se on, ainakin tämän kirjan valossa: tässä nuoren miehen kasvukertomuksessa naisten osa on pieni, vaikkakaan ei tyystin merkityksetön.

Einari Aaltonen on taas kerran tehnyt tavallisen hienoa työtä teoksen suomentajana, Paratiisi etenee sujuvasti suomeksi, mausteinaan Gurnahin tapaan swalihin- ja arabiankieliset ilmaukset. Gurnah vie lukijan toiseen aikaan ja paikkaan. Mutta missä paratiisi on? Onko se kauppias Azizin muurein suljetussa puutarhassa, vai jossain villien mailla Afrikan sydämessä? Sitä lukija voi jäädä miettimään, Gurnah ei tähän kysymykseen suoraa vastausta anna.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Alba de Céspedes: Ylioppilaskoti (Nessuno torna indietro)
Otava, 2023
Suom. Toini Kaukonen
439 s.

Italialaiselta Alba de Céspedesiltä (1911–1997) on suomennettu kolme romaania. Vanhin niistä on tämä Ylioppilaskoti; kirja on ilmestynyt vuonna 1938 ja suomeksi jo 1943 Toini Kaukosen suomennoksena. Sen jälkeen 1950-luvulla tuli pari suomennosta, jonka jälkeen de Céspedes unohdettiin Suomessa. Otava palasi asiaan viime vuonna julkaisemalla Kielletyn päiväkirjan uudestaan ja nyt on vuorossa Ylioppilaskoti. Se kolmas suomennos, Naisen kannalta, on alkujaan Karistolta, joten saapa nähdä, julkaiseeko Otava sen ensi sitten ensi vuonna vai ei.

Ylioppilaskoti, alkuperäiseltä nimeltään Nessuno torna indietro eli Kukaan ei palaa takaisin, on de Céspedesin varhaista tuotantoa ja aikoinaan välitön menestys niin kriitikoiden kuin lukevan yleisön keskuudessa. Italiassa silloin vallassa ollut fasistivalta ei erityisemmin innostunut romaanin kuvaamasta elämänmenosta, se katsottiin perhearvojen vastaiseksi.

Mistä tässä paheellisessa romaanissa sitten on kyse? Sen tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun puolivälin paikkeille Roomaan, jossa naisopiskelijat elävät nunnaluostarissa opintojensa ajan. Kirjassa seurataan kahdeksaa nuorta naista, joiden elämän polut haarautuvat eri suuntiin heidän taustojensa ja elämänvalintojensa johdosta.

Joukossa on Vinca, espanjalaistyttö, joka rakastaa maanmiestään Luisia, mutta Espanjan sisällissodan puhkeaminen ravistelee Vincan ja Luisin elämää. Varakkaalla Emanuelalla on salaisuus, jota hän ei uskalla paljastaa kenellekään ja joka uhkaa asettua hänen onnensa tielle. Silvia on ahkera ja kunnianhimoinen opiskelija, jota odottaa akateeminen menestys. Xenia ei pärjää akateemisella uralla ja pakenee luostarista.

Anna ja Valentina ovat molemmat maalaistyttöjä samoilta seuduilta, mutta erilaisin taustoin: toinen on varakkaasta perheestä, toinen on köyhä. Tämä luokkaero aiheuttaa oman hankauksensa tyttöjen ystävyydelle. Milly on terveydeltään heikko musiikinopiskelija ja Augusta muita selvästi vanhempi ja haaveilee kirjailijan urasta.

De Céspedes seuraa nuoria naisia vajaan parin vuoden ajan. Lukija saa tarkkailla naisten elämänmenoa ja ajatusmaailmaa läheltä, de Céspedes on taidokas sielunmaisemien kuvaaja. Osalle naisista tärkeintä on saada aviomies ja päästä perinteiseen naisen asemaan; toiset ovat selvästi nykyaikaisia naisia itsenäisine haluineen ja tarpeineen. Tämä epäilemättä vaivasi fasisteja, joille naisen paikka oli äitinä tuottamassa maailmaan fasistipilttejä.

Kuvaus on taidokasta, mutta samalla teos tuntui hivenen pitkäveteiseltä. Tarinaa riittää, kirjalla on mittaa yli 400 sivua ja luonnollisesti onkin, kun näin laajaa päähenkilökatrasta seurataan tällaisella pieteetillä. Minulla oli vaikeuksia ylipäänsä tarttua kirjaan ja sen saattaminen loppuun vaati vähän urakointia edessä häämöttävän eräpäivän uhan alla. Kirjan yli 400-sivuinen pituus tosiaan tuntui.

Jos aihe kiinnostaa, tämä on edelleen ihan mielenkiintoinen kirja, mutta jos vain haluaa tutustua de Céspedesin tuotantoon, Kielletty päiväkirja oli merkittävästi vetävämpi teos. Toini Kaukosen kahdeksankymmenen vuoden takainen suomennos oli yllättävän kelvollinen edelleen, vain paikka paikoin sen sanavalinnat tuntuivat vähän vanhentuneilta.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä
Teos, 2013
Suom. Jaana Kapari-Jatta
575 s.

Instagramin Kevät Virginian kanssa -kimppaluvussa maaliskuun teemana olivat Virginia Woolfin esseet ja päiväkirjat. Päiväkirjat eivät minua liiemmin kiinnosta, joten käännyin siis esseiden puoleen. Olen lukenut Oman huoneen, joten katseeni kohdistui Teoksen vuonna 2013 julkaisemaan Kiitäjän kuolema ja muita esseitä -kokoelmaan.

Tämän tuhdin kirjan on koonnut ja suomentanut Jaana Kapari-Jatta, joka on valikoinut mukaan 66 Woolfin tärkeintä esseetä tämän koko uran varrelta.  Valikoima on laaja, luettavaa on reilusti yli 500 sivua. Merkittävin yksittäinen aihe on tietysti kirjallisuus: kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen sisältää kirjallisuutta ja toinen sitten muita aiheita.

Kirjallisuusesseissä käsitellään toisaalta yksittäisiä kirjailijoita ja teoksia, toisaalta laajempia kokonaisuuksia. Kirjailijoista omat esseensä saavat muun muassa Jane Austen, Joseph Conrad ja Lewis Carroll. Aiheista käsitellään esimerkiksi amerikkalaista kaunokirjallisuutta, venäläistä kirjallisuutta, kauhuromantiikkaa, lukemista, lukijoita, kritiikkiä, elämäkertoja ja niin edelleen. Muissa aiheissa on esseitä muista taidemuodoista (elokuva, ooppera, katumusiikki), matkailusta ja Lontoosta.

Minua ilahdutti ne monet hetket, joissa Woolfin esseet – joista osa on hyvinkin sadan vuoden takaa – keskustelivat tämän päivän kanssa herkullisella tavalla. Tässä ylitse muiden on essee ”Kuninkaalliset”, jossa Woolf ihmettelee kirjasyksyn ihmeellisintä uutuusteosta, elämäkertaa The Story of My Life. Siitä poikkeuksellisen tekee sen kirjoittaja, Romanian kuningatar Maria – ensimmäinen kuninkaallinen, joka osaa kirjoittaa! Kuten Woolf sanoo: ”tällaisella voi hyvinkin olla äärimmäisen vakavat seuraukset”.

Woolf pohtii, mitä kuninkaallisille tapahtuu, jos tällainen tuttavallisuus lisääntyy, että kuninkaalliset kirjoittavat omasta elämästään, taitavasti ja avoimesti. Kun kuningatar Maria on kerran merkittävästi parempi kirjailija kuin isoäitinsä kuningatar Viktoria, ”eikö ole aivan mahdollista että sadan vuoden päästä Englannin kuningas on aito runoilija? Ja jos ajatellaan, että syksyn 2034 kirjojen joukossa on Yrjö kuudennen Kahlehdittu Prometeus ja Elisabet toisen Humiseva harju, miten tämä vaikuttaa kuninkaallisten uskollisiin alamaisiin?” Olisipa herkullista tietää, mitä Woolf ajattelisi prinssi Harryn Varamiehestä…

Woolfin huomiot kritiikistä kuulostavat myös tutuilta: ”kritiikki on väistämättä epävarmuuden tilassa, sillä kirjat saapuvat arvioitaviksi kuin eläinten kulkue ampumaradalla ja kriitikolla on vain sekunti aikaa ladata, tähdätä ja ampua, ja hänelle on kaiketi annettava anteeksi, jos hän erehtyy luulemaan kania tiikeriksi”. Näin lähes sata vuotta sitten, eikä tilanne kai siitä ole ainakaan rauhoittunut.

Virginia Woolf on taitava kirjoittaja, kirjoitti hän sitten kirjallisuudesta tai impressionistisempia huomioita. Nämä esseet ovat ennen kaikkea hyvää kirjallisuutta. Kokonaisuus on sen verran laaja, että kirjalle kannattaa antaa aikaa, lukea esseen silloin ja toisen tällöin. Jaana Kapari-Jatta on tehnyt arvokasta työtä suomentaessaan nämä esseet ja tuodessaan tämän puolen Woolfin kirjallisesta tuotannosta saataville suomeksi.

Minä ainakin olen joskus uneksinut, että kun tuomiopäivä viimein koittaa ja suuret valloittajat, juristit ja valtiomiehet saapuvat penäämään palkintojaan – kruunujaan, laakereitaan, ikuiseen marmoriin lähtemättömästi kaiverrettuja nimiään – silloin Kaikkivaltias kääntyy Pietarin puoleen ja sanoo hiukan jopa kateellisena nähdessään meidät, jotka saavumme kirjat kainalossa: ”Katso, he eivät tarvitse palkintoja. Meillä ei ole heille mitään. He ovat rakastaneet lukemista.”

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Minna Canth: Anna Liisa
1895 (Saga Egmont, 2022)
102 s.

Kovin vähän tulee näytelmiä luettua; olisinko tätä ennen omasta halustani yhden lukenut. En tähänkään teokseen olisi muuten tarttunut, mutta kun kirjallisuusanalyysin kurssilla on luentokertansa draamasta ja sen materiaaliksi kehotettiin lukemaan, niin tuli sitten luettua. Armollisen lyhyttä luettavaa tämä tiivis kolminäytöksinen näytelmä on, vain sata sivua napakasti juoksevaa dialogia.

Reilusti yli sadan vuoden takainen näytelmä ilmestyi alunperin vuonna 1895 viimeisenä näytelmänä ennen Canthin ennenaikaista kuolemaa. Teos on tragedia, joka käsittelee lapsenmurhaa. Nimihenkilö Anna Liisalla on näennäisesti onnenpäivät: pian juhlitaan hänen kuulutustaan avioliittoon Johannes Kivimaan kanssa ja häätkin ovat pian.

Heti on kuitenkin selvää, että jokin Anna Liisaa painaa, kun hän tivaa Johannekselta rakastaako tämä varmasti Anna Liisaa, vaikka mikä tulisi. Ja sehän tulee: talon entinen renki Mikko palaa uittotöistä kuultuaan avioliittoaikeista ja vaatii Anna Liisaa omakseen. Jos Anna Liisa ei sovinnolla suostu, Mikko uhkaa paljastaa Anna Liisan synkän salaisuuden: hän on synnyttänyt Mikon lapsen ja tappanut tämän.

Ehkä yli 120 vuotta vanhan klassikon kohdalla ei tarvitse hirveästi huolehtia juonipaljastuksista. Tragediahan tämä on ja tietysti tilanne kärjistyy siihen, että Anna Liisan salaisuus tulee ilmi. Häpeä on suunnaton, eikä Anna Liisalle tietenkään käy hyvin. Aika kun on mitä on, nainen saa kantaakseen kaiken häpeän ja syyllisyyden taakan ja mies pääsee kuin koira veräjästä. Lopulta Anna Liisan tunnustus ja turvaaminen jumalaan saa rovastin suhtautumaan naiseen jopa suopeasti.

Puhtaasti dialogina rakentuvassa näytelmässä on varsin vähän parenteesitekstejä eli Canthin ohjeistusta esittämisen tavasta. Se tekee näytelmästä kirjamuodossa nopealukuisen, toisaalta koin lukevani tätä herkästi vähän pintapuolisesti. Tunnelmasta saa kuitenkin hyvin kiinni. Kieliasultaan teos on ikäisekseen helppoa ja sujuvaa luettavaa ja lähinnä sopivasti vanhahtavaa.

Anna Liisan kituminen syyllisyydentunnoissaan on raastavaa luettavaa ja näytelmän käänteet tuntuvat viiltävän epäoikeudenmukaisilta. Vaikka yhteiskunta on muuttunut, monet näytelmän aiheista ovat edelleen ajankohtaisia ja koskettavia.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.