Opeth

Levyt

Blackwater Park

Linkit

Virallinen kotisivu

Takaisin arvosteluihin

Blackwater Park
Music for Nations 2001

Alku ei Blackwater Parkin kohdalla luvannut hyvää. Kauniiden kansien ihastelun jälkeen levyn aloittavan "The Leper Affinityn" alku tuotti pettymyksen: "tätäkö vain, perusörinämetallia". Mutta kun biisi kymmenen minuutin päästä päättyi, olo oli kovasti toinen. Mitään perusmetallia Blackwater Park kun ei ole, vaan taidokasta, 70-luvulta kotoisin olevia progevaikutteita sisältävää taikuutta. Toki laulupuolella turvataan paljon örinään, mutta missään vaiheessa Opethia ei voi syyttää aidan ylittämisestä matalimmasta kohdasta.

Kohokohtia levyllä ovat jo mainittu "The Leper Affinity", kerrassaan upeilla lauluilla varustettu "Harvest", hienostunut "The Drapery Falls" ja useimmat muistakin kappaleista. Kovin vähän on heikkoja hetkiä. Kappaleet ovat pitkiä ja moniosaisia, mutta eivät sorru painonsa alle. Pitkällisiin, soittotaidoilla leveileviin instrumentaaliosuuksiin ei sorruta.

Blackwater Park edustaa progressiivista metallia parhaimmillaan. En tiedä kuinka metallia voisi enää tämän tyylikkäämmin esittää.

Alkuun

Deliverance
Music for Nations 2002

Siinä määrin tehokkaan vaikutuksen Blackwater Park teki, että kun näin kaupassa yllättäen Opethin uuden levyn Deliverancen, ei ostopäätöstä tarvinnut kauaa pohtia. Kuuntelinpa levyä kuitenkin kaupassa ja hieman ehdin jo pelästyä - onko Opeth muuttanut tyyliään raskaampaan suuntaan ja hylännyt akustiset ja kauniimmat osat kokonaan?

Toden totta, Deliverance on koko lailla Blackwater Parkia järeämpi. Puhtaita lauluja kuullaan vähemmän, mutta ei niistä kokonaan ole luovuttu, sentään. Kuulostavatpahan sitä tehokkaammilta, mitä pidempään niitä saa odottaa. Biisien pituuksia ei sentään ole karsittu. Levyllä on mittaa noin tunti, kappaleita on kuusi joista yksi on pariminuuttinen instrumentaalipätkä - siitä voi itse laskea, paljonko biiseille kertyy mittaa. Ehkä paikoin jopa vähän liikaakin.

Jälki on kuitenkin komeaa. Biisien rakenteet ovat vaihtelevia ja kiemuraisia, tasainen jyystäminen jätetään muille, tylsemmille bändeille. Progressiivista meno on siis edelleen. Kuten biisien pituuksista voi päätellä, mitään pikahittejä levyllä ei ole, vaan musiikin omaksuminen vaatii perusteellista kuuntelemista ja keskittymistä. Mutta kun Opethille antaa aikaansa, saa vastineeksi kaunista ja taidolla soitettua kuultavaa.

Bonuspisteitä irtoaa vielä todella näyttävistä kansista. Mustavalkoinen tyyli sopii musiikkiin mainiosti ja näyttää asiaankuuluvan lohduttomalta. Deliverance jättää ainakin minut odottamaan mielenkiinnolla ensi vuoden alkupuolella ilmestyvää samaan aikaan nauhoitettua pariaan, Damnationia. Sen pitäisi, käsittääkseni, olla rauhallisempaa ja herkempää tunnelmointia.

Alkuun