Minussa herättää lähinnä pahoinvointia industrial-termin nykyinen alennustila. Mitä kaikkea sitä yritetäänkin industrialina kaupata! Esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa itävaltalainen Trylok, josta levy-yhtiö sanoo näin: "...killer industrial collides with danceable synthpop..." ja sanomattakin lienee selvää, ettei ko. levyllä ole juuri mitään tekemistä niin industrialin kuin syntsapopinkaan kanssa, vaan sen sijaan levy on täysin mielikuvituksetonta elektromitälienee. Enpä sitten tiedä, mikä tuolle olisi oikea kategoria, mutta industrialia tuo ei ainakaan ole.
Hieman varauksella suhtaudun myös joihinkin perinteisesti hyvin suuresti arvostettuihin industrial-bändeihin kuten esimerkiksi Nine Inch Nailsiin, joka on aika puhdasta kitarapoppia uudemmilla levyillään. Se, että metallikitaroiden takana jyräävät koneet, ei tee musiikista industrialia. NIN ei ole puhdasta industrialia (joskin varsinkin Pretty Hate Machinella jotain hyvinkin sinne päin), uudempi Die Krupps ei ole industrialia, Rammstein ei ole industrialia. Tom Waitskin on enemmän industrial (jos ette usko, kuunnelkaahan vaikkapa Mule Variationsia - ainakin se on lähempänä oikeaa industrial-soundia kuin monikaan nykyisistä "industrial"-bändeistä.)
Mikä sitten on industrialia? Einstürzende Neubautenia parempia esimerkkejä ei taida olla. Varhaisemmilla levyillään Neubautenit metelöivät, hakkaavat, poraavat, sahaavat. Bändiä ajoi eteenpäin melkoinen kokeilunhalu, jonka tuloksena äänimaailmansa ovat todella kokeilevia ja yleensä ottaen näissä kokeiluissa on onnistuttu. Myöhemmillä levyillä (esim. Tabula Rasasta eteenpäin) metelöinti on jäänyt vähemmälle, etualalle ovat nousseet oikeat biisit. Kuitenkaan mielikuvituksellisuudesta ei ole tingitty ja soittimet rakennetaan edelleen pitkälti itse. Tästä johtuen bändi kuulostaa todella omaperäiseltä ja ainutlaatuiselta - kukaan muu ei voikaan kuulostaa samalta.
Muita huomattavia ja minun paremmin tuntemiani nimiä ovat Laibach, Test Department, varhaisempi Die Krupps. Luonnollisesti pioneereja kuuluu mainita, alkuperäisen Industrial Recordsin Throbbing Gristle on pakkomaininta, samoin senaikaiset Cabaret Voltaire ja Clock DVA. Muitakin on, mutta en ole suuresti perehtynyt näihin lähinnä levyjen vaikean saatavuuden vuoksi.
Industrialista ei tee industrialia voimakkaiden säröefektien käyttäminen, konetaustat metallikitaroiden takana, kähinävokaalit, sen sellainen. Mikä sen sijaan on olennaista on mielikuvituksellisuus ja luovuus, mitä vaikkapa soitinvalikoimiin tulee. Elektronisuus on pop, kitaroiden liiallista käyttöä on vältettävä (ellei niitä käytetä todella luovasti esimerkiksi rakentamalla ne alusta alkaen uudestaan ja väärin) ja ennen kaikkea, nimensä mukaisesti industrialissa on olennaista teollinen rytmi. Dieselmoottoribiitiksi olen kutsunut rytmiä, joka löytyy mm. Ministryn parhaista ja industrialeimmista biiseistä. Moottori rumpukoneena ei olekaan lainkaan hullumpi idea. Erinomainen esimerkki tästä löytyy Lars von Trierin mainion "Dancer in the Dark"-elokuvan ensimmäinen musikaalikohtauksen alusta - tehtaan koneiden rytmikäs kolina on täydellistä industrialia, samoin elokuvassa miellyttää sen taipumus löytää rytmiä ja musiikkia kaikkialta, esimerkiksi oikeussalipiirtäjien kynien paperilla aikaansamaasta äänestä.