Kategoria: Elokuvat ja tv

Olemme viettäneet scifi-viikonloppua. Hääpäivälahjaksi itsellemme hankkimamme Battlestar Galactica -boksi on ollut kovalla käytöllä, ensimmäiset viisi jaksoa kakkoskautta on nyt nähty. Näin lapsellisena osaa arvostaa dvd-bokseja entistäkin enemmän, kun ohjelmia voi tosissaan katsoa sitä tahtia kuin itse haluaa.

Galactica-faneille tiedoksi, että kakkoskausi on säädyttömän hyvä, sarja jatkaa täydessä vauhdissa ja ykköskauden päätösjakson tapahtumat saadaan kasaan oikein fiksulla tavalla. Siitä meno vain kiihtyy, joten ei ihme, että näitä tulee katseltua ripeästi. Onneksi jaksoja riittää paljon…

(Mikäli joku on kiinnostunut ostamaan tuon boksin meiltä kunhan saamme sen katsottua, saa ottaa yhteyttä.)

Hienoisen viivästyksen jälkeen paketti tuli Playsta yllättävänkin nopeasti, joten Tristram Shandy: A Cock and Bull Story on nyt nähty. Tykkäsin.

Hyvin postmodernista kirjasta (…a postmodern novel before there was any modernism to be post about, sanoo Coogan) on tehty postmoderni elokuva, joka kertoo oikeastaan enemmän elokuvan tekemisestä kuin lähdemateriaalistaan. Vaan sehän sopii – Tristram Shandyhan on kirjanakin hyvin… joustava.

Elokuva oli helmi, mutta sen kohdeyleisö on suhteellisen rajallinen. Steve Coogan -fanit (tai ainakin Alan Partridge -fanit) viihtynevät. Ja toisin päin: jos ei voi sietää Alan Partridgea, Steve Coogan tuskin miellyttää tässäkään. Kirjan ystävät viihtyvät varmasti mainiosti, kunhan eivät odota kovinkaan suoraa käännöstä. Selkeän kohderyhmän muodostavat elokuva-alalla toimivat tai siitä kiinnostuneet. Viimeisenä mainittakoon brittikoomikoiden bongaajat: Dylan Moran, David Walliams, Stephen Fry ja Mark Williams tekevät mainioita pikkurooleja.

Mutta nyt, nyt pitää lukea taas kirja.

Kävimme eilen katsomassa Silent Hillin. Varoitan saman tien, että tässä merkinnässä voi olla vähän spoilereita, joten jos aiot elokuvan katsoa, palaa asiaan myöhemmin.

Ensinnä: elokuva näyttää hyvältä. Pelejä pelannut tunnistaa meiningin heti: Silent Hill on ihan itsensä näköinen. Tuhkasateen ja usvan peittämä kaupunki on juuri niin kuollut kuin pitääkin. Myös helvetillisemmät paikat näyttävät erittäin vakuuttavilta. Ei valittamista siinä. Hirviöt olivat ihan itsensä näköisiä. Myös musiikki ja äänimaailma toimivat hyvin; ei ihme, koska sävellystyö on myös pelien erinomaiset musiikit tehneen Akira Yamaokan työtä.

Puitteet olivat siis kohdallaan. Valitettavasti juoni ei. Eipä se peleissäkään loista, mutta elokuvalta odottaa enemmän. Kökködialogi sai Sean Beanistakin huonon näyttelijän. Alku ja kaupunkiin tutustuminen toimivat hyvin, samoin aivan loppu. Pelimäinen paikasta toiseen juoksentelu oli vähän siinä ja siinä, mutta puuhailu hullun uskonlahkon kanssa oli kärsimystä katsoa.

Sean Bean oli muuten vähän irrallinen osa elokuvaa. Tämä ilmeisesti siksi, että alkuperäisessä käsikirjoituksessa Christopheria ei ollut, kyseessä on myöhempi lisäys koska käsiksestä puuttui miehiä. Tämä on aika helppo uskoa.

Jotenkin tökki myös se noitia polttava kansanjoukko. Sori nyt vaan, mutta minulle ensimmäinen mielleyhtymä Burn the witch!-huutelusta on kyllä Monty Python ja Holy Grail, eikä tällainen ylimääräinen komediaefekti vakavahenkistä kauhuelokuvaa ainakaan paranna.

Sitten on sekin, että kun elokuvassa pohjustetaan, että nyt mennään kohtaamaan äärimmäinen pahuus, niin jotenkin sitä odottaisi jotain suurta ja merkityksellistä konfrontaatiota. Jotain draamaa! Mutta ei. Saadaan pieni kohtaaminen hirviöiden kanssa ja selitys. Oikein kunnon rautalankaa. Vähemmälläkin olisi varmasti pärjätty.

Mutta joo. Pelejä pelanneena tämä oli ihan hauska nähdä, mutta enpä tiedä, suosittelisinko muille… Silent Hillin kaupunki oli vakuuttavan näköinen, mutta juoni oli melkoista huttua. Jos ei juonesta välitä ja tykkää katsella, kun ihmisiä revitään paloiksi, mikä ettei. Ennemmin Silent Hillin katsoo kuin selkäänsä ottaa.

Olisi kiva kuulla mielipiteitä joltakin, joka ei ole pelejä pelannut. Mitä tykkäsitte?

Sinänsä oli mielenkiintoista katsella hyvin tutunoloisia kuvakulmia. Elokuvan näkeminen korosti, kuinka elokuvallisia pelit yrittävät olla ja toisaalta kuinka pelillinen tämäkin elokuva oli. Elokuvavaikutelma pelissä toimii paremmin kuin pelimäisyys elokuvassa, väittäisin. Niin, ja se tärkein: pelit ovat pelottavampia!

Olipas vaihteeksi MovieLens väärässä, kun ehdotti Casanovalle kahta ja puolta tähteä. Myönnetään, että romanttinen komedia ei ole ihan vahvin lajini (saatikka sitten farssi, ja farssinkin piirteitä tässä oli), mutta kas, tämäpä olikin kerrassaan vekkuli elokuva.

Venetsian maisemiahan katselee aina ilolla, eikä elokuva muutenkaan ollut hullumpi. Suorastaan nokkela, paikoin, ja kokonaisuudessaan kaikkine käänteineen oikein mukavaa kevytviihdettä. Jeremy Irons oli kelpo inkvisiittori, Tim McInnerny taas mielenkiintoinen doge – miestä kun on Black Adderin jälkeen tyystin mahdoton ottaa vakavasti.

Suosittelen siis kevyttä mutta fiksuhkoa romanttista komediaa hakeville ja Venetsian maisemien ystäville.

Batman Begins oli ihan hyvä kesäleffa. Toimintaosuuksia oli ehkä vähän pitkitetty ja paikoin dialogi tulvi mukasyvällistä filosofointia, mutta huumoria ei oltu sentään unohdettu. Näyttelijät toimivat (suurimmaksi osaksi) ja elokuva näytti hyvältä. Ei mitään ihmeellistä, mutta sarjakuvaleffaksi kerrassaan toimiva.

Acacia oli hidas. Crawls by like an elderly slug on salted asphalt, niin kuin eräässäkin arvostelussa sanottiin. Kerronta hipoi kuitenkin taidetta ja elokuvan henkilöitä ja heidän keskinäisiä jännitteitään kuvattiin terävästi. Elokuvan tunnelma oli ahdistava, sortumatta juurikaan helppoon säikyttelyyn tai yliluonnollisuuksiin. Acacia ei ole ihan aasialaisten kauhuelokuvien parhaimmistoa, eikä hitautensa vuoksi varmastikaan kaikkien mieleen, mutta elokuvataiteen ystäville Acacia on hyvinkin katsomisen arvoinen.