Tekijä: Mikko Saari

Ia Genberg: Yksityiskohdat
Johnny Kniga, 2023
Suom. Jaana Nikula
159 s.

Ruotsalaisen Ia Genbergin August-palkittu Yksityiskohdat oli yksi niistä kirjoista, joista monet tuntuivat vuonna 2023 puhuvan. Se on ainoa Genbergin neljästä kirjasta, joka on suomennettu, ja  onkin kansainvälinen menestysteos. Pienimuotoisen kirjan kehyskertomuksena on keski-ikäinen nainen, joka sairastaessaan saa päähänsä tarttua uudestaan vanhaan tuttuun kirjaan. Kirjan nimiösivulla on omistuskirjoitus, joka tuo mieleen aikaisemman sairaskokemuksen, kirja oli saatu rakkaalta lahjaksi naisen sairastaessa malariaa 1990-luvun puolivälissä.

Paljon on siitä kuumeisesta kesästä unohtunut, mutta ei Johanna, joka kirjan antoi lahjaksi. Kertoja kuvailee suhdettaan Johannaan, ystävyyttä ja rakkautta, ja sitä, millaiseksi yhteys muodostui suhteen päättymisen jälkeen. Kirja koostuu kaikkiaan neljästä tällaisesta muistelusta, neljästä ihmisestä, jotka ovat kertojan elämässä olleet tärkeässä osassa. Johannan lisäksi kohdataan Niki, kovin ailahteleva ystävä, joka tänä päivänä saisi psykiatrisen sairausluokituksen jos toisenkin. Alejandro on hurmaava häirikkö, joka käväisee elämässä, jättää muistoja ja katoaa. Viimeisenä kohdataan Birgitte, joka erottuu näistä muista kohtaamisista.

Yksityiskohdat kuvaa ihmisiä, joista heti alkuun jo aavistaa, etteivät suhteet ole pysyviä, mutta jotka kuitenkin jättävät mieleenjäävän jäljen. Näistä yksityiskohdista nousee merkityksellisiä suhteita. Siinä sivussa se kuvaa elämää 1990-luvulla; on ihmisten etsimistä puhelinluetteloista, matka Irlantiin etsimään kadonnutta ystävää ja tietysti suuret millennium-uudenvuodenjuhlat.

Ei ole ihme, että Yksityiskohdista on kohistu ja että se voitti August-palkinnon. Se on ytimekäs, pieni kirja, joka kertoo kuitenkin paljon ihmiselämästä. Se on terävää kuvausta, jonka nimetön kertojahahmo piirtyy epäsuorasti kuvattaessa suhteita muihin ihmisiin. Jaana Nikula on tehnyt suomennoksen kanssa hyvää työtä.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Ágota Kristóf: Kolmas valhe
Tammi, 2023
Suom. Ville Keynäs
163 s.

Ágota Kristófin Kaksoset-trilogian kolmas osa oli kovin odotettu. Avausosa Iso vihko oli järkyttävä, mutta jätti tarinan kesken tavalla, joka varmasti ärsytti lukijoita 1980-luvulla, kun kirja ilmestyi suomeksi ja jäi sitten vaille suomennettuja jatko-osia. Nyt jatko-osat on saatu Ville Keynäsin suomennoksina. Todiste vetäisi mattoa lukijan jalkojen alta pahemman kerran, kyseenalaistaen lähes kaiken ensimmäisessä osassa kerrotun. Kolmas valhe on siis pakko lukea.

Kertooko se sitten totuuden Clausista ja Lucasista? Ehkä. Romaani sijoittuu pitkälle sodanjälkeiseen aikaan, kun totalitarismin sulkemia rajoja on taas avattu ja sodan jälkeen eri puolille rajaa jääneiden kaksosten on mahdollista kohdata toisensa ja se totuus, joka heidät erilleen ajoi.

Vaikka jotain vapautta onkin tullut lisää, ei se silti totuutta paljasta. Kolmas valhe antaa taas uusia näkökulmia aikaisempien kirjojen tapahtumiin. Mutta kasaako se vain uusia valheita aikaisempien päälle? Selvää on, että sodan ja vahvojen ideologioiden rutistuksessa yksilöllä ei ole suuresti liikkumavaraa, eivätkä muisti ja identiteetti välttämättä kestä siinä paineessa.

Trilogia on kokonaisuutena vahva. Yksinkertainen kieli piirtää kaiken selkeänä. Alkupäästään se on dramaattisempi, mutta valmiiksi se täydentyy vasta tässä viimeisessä osassaan. On hienoa, että Tammi otti asiakseen julkaista trilogian uudestaan. Kolmesta pienestä kirjasta voisi jossain vaiheessa tehdä yhteispainoksenkin; kirjoille tekisi luultavasti hyvää, jos ne lukisi verrattain nopeasti putkeen, jotta tarina hahmottuisi parhaiten kokonaisuutena.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Jouni Inkala: Geenihymni
Siltala, 2023
199 s.

Jouni Inkala on pitkän linjan runoilija, jonka esikoiskokoelma ilmestyi jo vuonna 1992. Tämä Geenihymni on Inkalalta jo 15. kokoelma. Kirja on esineenä kaunis: paksu, kovakantinen ja tummanpunertava teos houkuttelee tarttumaan. Runokokoelmaksi teos on poikkeuksellisen kookas, sivuja on parisataa ja runoja paljon.

Tässä kohtaa pitää kyllä todeta, ettei runsaus välttämättä ole positiivinen asia. Nappasin Geenihymnin Siltalan kuvastosta runokirjan nappaamisen helppoudella, kiinnittämättä huomiota sivumäärään – joka oli kuvastossa vieläpä ilmoitettu alakanttiin. Runokokoelmien viehätyksestä osa perustuu tiettyyn kepeyteen ja helppouteen, joka tekee tutustumisesta turvallista. Tartu siinä sitten sivumäärältään romaanin mittaiseen runokokoelmaan. Teksti saa luistaa hyvin, jotta kokonaisuus ei tunnu aivan liian raskaalta.

Inkalan kohdalla valitettavasti tyyli hankasi vastaan, joten lukeminen tuntui raskaalta. Jo teoksen aloittava ”Sylkinäyte”-kantaatti lähtee hankalilta raiteilta. Jylhää kantaattitekstiä syljestä? “Sylki, huudamme sinulta apua! / Sylki, ole meihin heikkona!” Parodiatutkani värähtelee, mutta ei saa ihan kiinni, onko Inkala tosissaan vai ei.

Kokoelman aihepiirit pyörivät genomin ympärillä; alkuaineet ovat usein toistuva viittaus. “Liikkeellä on kovia kipuja / niiden tiheys / vastaa osmiumia.” Parhaimmillaan Inkala on runossa ”Isomeria”, siinä tyyli ja sisältö yhdistyvät tavalla, joka puhuttelee ja kiinnostaa. Kokonaisuutena Geenihymni on kuitenkin raskasta, työlästä luettavaa.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Anneli Kanto: Saalistetut
Crime Time, 2023
237 s.

Anneli Kannon Näkijä-dekkarisarja sai nopeasti jatkoa; Noora Näkijän esitellyt aloitusosa Haihtuneet ilmestyi vasta alkuvuodesta. Se oli kepeä dekkarijuttu, jossa ei rikospuolella suuria yllätyksiä tarjoiltu, mutta joka oli silti kelpo viihdettä mainion kameleonttimaisella päähenkilöllä.

Sama meno jatkuu toisessakin osassa, joskin pykälän raaempana, kuten Kanto itsekin kansiliepeessä myöntää. Noora Näkijä saa kutsun lähteä kausihommiin lomakeskukseen Lappiin ja mennäkö vai eikö -jahkailu saa ratkaisun, kun Nooran ystävän putkiremppa ajaa Nooran Lappiin ja ystävän alivuokralaiseksi Nooran kämppään remontin ajaksi.

Lapissa töitä piisaa ja korttien lukeminen turisteille tuo mukavasti tuloja, mutta lomakeskuksessa tapahtuu myös outoja asioita. Joku vaikuttaa vainoavan hiihtokeskuksen siivoojaa, mutta miksi? Siivoojaparka ei ole varakas tai vaikutusvaltainen, vaan ihan tavallinen uskovainen yksinhuoltaja, jolla on tekemistä teinityttärensä kanssa.

Meno käy raaemmaksi ja uhka vaarallisemmaksi. Noora tietysti sekaantuu tapaukseen, vaikka siivooja ei uskovaisena näkijästä niin välitäkään. Noora itse esittää omaa rooliaan, vaan kuinkas muut hiihtokeskuksen työntekijät? Ovatko kaikki sitä, mitä väittävät olevansa?

Saalistetut on edeltäjänsä tapaan nopealukuinen ja viihdyttävä mysteeri, joka näyttää, miten rikoksen jäljet voivat vaikuttaa kauaskantoisesti. Sen juonenkäänteissä ei ole mitään erityisen ikimuistoista, mutta taitavan kirjoittajan laadukasta työtä kirja on ja Noora on edelleen päähenkilönä mielenkiintoinen. 

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa : Väärässä olemisen historia
Siltala, 2023
267 s.

Sirpa Kähkösen äiti Riitta kuoli keväällä 2022 pitkään sairastettuaan. Kirjailija käsittelee asioita kirjoittamalla, niinpä äidin kuolema sai Kähkösen kirjoittamaa tilintekoa äitinsä elämästä. Äidin eläessä Kähkönen ei tämän päiväkirjoihin kajonnut, mutta kuoleman jälkeen päiväkirjoista löytyi kiehtova nuori nainen, jonka elämään vaikuttivat niin menneiden sukupolvien taakat kuin oman elämän mullistukset, suurimpana nuoruudessa koettu vakava liikenneonnettomuus.

Äidin suku on lukijoille tuttua: Riitta Kähkösen vanhemmat Lauri ja Anna Heleena ovat toimineet esikuvina Kähkösen Kuopio-sarjan Lassille ja Annalle. Myös tosielämä suvussa on oltu kommunisteja, muutettu Neuvostoliittoon ja kadottu Stalinin vainoissa. “Joka kerta kun piikkilankaa on alettu vetää, on vaistolla päädytty väärälle puolen ja hävinneiden joukkoihin, on syöty piikkimurikkaa ja ruohoa.”

Nimi 36 uurnaa viittaa perhehautaan, johon – kuten käy ilmi – mahtuu 36 uurnaa. Tieto on odottamaton; Riitta-äidin piti olla viimeinen, joka tähän hautaan lasketaan. Kähkönen päättää kerätä 36 esinettä äidin mukaan viimeiselle matkalle. Näitä esineitä ja niihin liittyviä muistoja Kähkönen käy kirjassa läpi, dialogissa kuolleen äidin kanssa. Keskustelu on herkkää ja koskettavaa ja – kokeneen, taitavan kirjailijan työtä kun on – myös taiteellisesti korkeatasoista.

Teoksesta piirtyy nuoren naisen kasvunvaiheet 1950-luvulla, suhteessa Kähkösen omiin nuoruusvuosiin 1970-luvulla. Miten äidin mieli murtui, millaiset ainekset lapsuudenkodista tuli, miten se periytyi tyttärelle. Kähkönen on avoin, rehellinen ja haavoittuvainen. Huomion kiinnitti yksi iso aukko: isä. Riitan isä ja Sirpan ukki Lauri on kirjassa tärkeä henkilö ja molempien naisten elämässä merkittävä ihmissuhde, mutta Riitan puoliso ja Sirpan isä jää tyystin pois kirjasta; häneen viitataan kai kerran, kun mainitaan avioero. Tämä on kirja äidistä, ymmärrän, mutta isän näin täydellinen poissaolo herättää kysymyksiä, etenkin kun äiti on ollut vanhempana kovin epävakaa.

36 uurnaa on hieno kirja, joka kiinnostaa varmasti monenlaisia lukijoita. Kuopio-sarjan ystävät saavat siitä uusia näkymiä sarjan taustalle, äitisuhteita pohdiskeleville se antaa pureskeltavaa ja läheisen menettäneille lohtua. Kirja on Tampereellakin kirjastossa varatuimpien listalla, mikä ei yllätä lainkaan.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.