Tekijä: Mikko Saari

Minna Lindgren: Minun oopperani
Teos, 2022
412 s.

Ooppera on, pakko myöntää, jäänyt minulle taiteenlajina hivenen vie­raaksi. Olen kyllä suhtautunut siihen uteliaisuudella, muun muassa oivallisen Antti Holman oopperajuhlat -radiosarjan muodossa. Itse olen tainnut nähdä vain yhden oopperan, Veronassa esitetyn Puccinin Turandot’n. Muuten oopperaa toki tunkee kulttuurista monelta suun­nalta, viimeksi esimerkiksi Heikki Kännön oivallisessa Ihmishämärä-teoksessa, joka perustui hyvin vahvasti Wagnerin teoksiin.

Joten, miksipä ei oopperaa? Etenkin kun matkaoppaaksi saadaan humoristisen musiikkikirjoittelun mestari Minna Lindgren, jonka musiikkipakinat ovat olleet aina mieluista luettavaa. Kun kirjassa on vielä Ville Rannan kuvitus, niin jo vain on vaikea sanoa ei tälle epätäydelliselle oopperahistoriikille!

Lindgren täräyttää heti alkuun tiukan väitteen: oikeita oopperasäveltä­jiä on vain viisi. He ovat Claudio Monteverdi, Wolfgang Amadeus Mozart, Giuseppe Verdi, Richard Wagner ja Giacomo Puccini. Näi­den säveltäjien kautta hahmotellaan oopperataiteen historiaa alkaen Monteverdin Orfeuksesta (1607) ja päättyen Puccinin Turandot’hon (1924). Sivussa toki mainitaan muitakin säveltäjiä ja maineikkaimpia teoksia – ei kai voi puhua oopperasta ilman Bizet’n Carmenia ja Rossinin Sevillan parturikin mainitaan ja on tässä luku venäläiselle oopperataiteellekin, mutta silti – tämä perusviisikko on se, joka perin­pohjaisimmin käydään läpi.

Lindgren esittelee näiden säveltäjien myötä oopperataiteen kehitys­kaaria. Kovasti tämä taidemuoto onkin kehittynyt! Keskeisimmät teok­set esitellään perinpohjaisten juonikuvausten kautta: nämä selonteot lukemalla osaakin sitten kuunnellessaan hahmottaa mitä tapahtuu, noukkia oopperoiden oleelliset elementit ja tarvittaessa päteä ooppe­raseuralleen väliajalla. Lindgrenin kepeän vitsikäs kirjoitustyyli toimii ja Rannan kuvitus keventää mukavasti. Minun oopperani on vakavasti otettava ja viihdyttävä yhtä aikaa. Mahtaako suomeksi juuri tämän pa­rempaa johdatusta oopperan pariin ollakaan, tuskinpa. Ainakin minulle jäi lukemisesta vähintäänkin orastava mielenkiinto nähdä joskus oopperaa.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Ragnar Jónasson: Saari (Drungi)
Tammi, 2021
Suom. Oona Nyström (englanninnoksesta The Island)
297 s.

Islantilainen poliisi Hulda Hermannsdóttir tuli tutuksi Ragnar Jónassonin kirjasta Pimeys. Siinä kuvattiin Huldan viimeisiä vaiheita ennen eläköitymistä poliisivoimista. Nyt Ragnar jatkaa Huldan elämän­tarinaa ottamalla loikan reilut kymmenen vuotta taaksepäin. Hulda on tässä kirjassa viisikymppinen ja asettunut elämään itsekseen ilman miestään ja tytärtään. Työelämässä Hulda vaikuttaisi olevan jumissa: vaikka hän on pätevä, naisena ei vain poliisivoimissa edetä, vaan vähemmän kokeneet miehet menevät urapolulla ohi vasemmalta ja oikealta.

Saari käsittelee kahta rikostapausta kahdella aikatasolla. Kirjan nyky­hetki on 1990-luvun lopussa, jolloin neljän ystävyksen joukko kokoon­tuu syrjäiselle saarelle. Yksi heistä kuolee. Voi olla, että kyseessä on onnettomuus, mutta paikalle hätiin kutsuttu Hulda pitää muuta seu­ruetta jotenkin epäilyttävänä: jotain outoa tässä porukassa on, ja Hulda on myös varma, ettei hänelle kerrota kaikkea.

Pian käykin ilmi, että seurueella on yhteyksiä aikaisempaan rikosta­paukseen kymmenen vuotta aikaisemmin. Silloin nuori nainen löytyi kuolleena syrjäiseltä mökiltä. Huldan ohi etuillut Lýdur ratkaisi tapauk­sen silloin näyttävästi ja nopeasti. Liittyvätkö nämä tapaukset jollain lailla toisiinsa? Ainakaan samasta syyllisestä ei voi – sattuneista syistä – olla kyse – vai voiko olla, että alkuperäisessä tutkinnassa on hutiloitu ja väärä henkilö tuomittu ensimmäisestä murhasta?

Koska Ragnar Jónasson on näppärä kirjoittaja, hän mahduttaa noin 300-sivuiseen kirjaan vielä yhden juonteen. Huldan isän nimihän ei ole Herman, kuten patronyymi antaisi ymmärtää. Hermann voi viitata myös sotilaaseen: Islanti miehitettiin toisen maailmansodan aikana ja sen seurauksena syntyi joukko lapsia ulkomaalaisten sotilaiden ja islantilaisten naisten välisistä suhteista. Hulda on yksi näistä lapsista ja yrittää etsiä isäänsä.

Saari on oikein mainio kirja. Huldan tarina avautuu mielenkiintoisella tavalla. Sarjassahan on kiinnostavaa se, miten se kulkee lopusta alkuun. En tiedä, onko tässä nyt varsinaisesti mitään syytä, miksei tätä voisi lukea perinteisempäänkin suuntaan – se ehkä selviää, kunhan saan luettua vielä sarjan kolmannen osan – mutta kyllä tämä näin päin vain vaikuttaisi oikein hyvin toimivan. Ei haittaa, että Huldan myöhem­mät käänteet ovat tiedossa etukäteen. Kyllä tästä silti uutta oppii Huldan elämästä ja vaiheista. Taitavasti kirjoitettua tekstiä ja Oona Nyströmin suomennos toimii, vaikka onkin tehty englanninkielisen käännöksen kautta.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Sini Silveri: Titaanidisko
Poesia, 2020
66 s.

Aina eivät kirjalliset maut mene yksiin. Sini Silverin Titaanidisko-runokokoelmaa minulla suositteli runoilija Miira Luhtavaara, joka kertoi tekemässäni haastattelussa, ettei ole minkään runokokoelman parissa nauranut yhtä paljon kuin Titaanidiskoa lukiessaan.

Pidin kyllä Luhtavaaran omasta runokokoelmasta, mutta Titaanidisko jätti valitettavan kylmäksi. Tästä tekstistä en oikein saanut otetta. Silverin tyyli on surrealistiseen kallellaan, paljon yllättävää asioiden törmäyttämistä toisiinsa. Sellaisestahan voi seurata paljonkin hyvää, mutta vaarana on päätyä sen verran kauas jaetuista merkityksistä, että lukija eksyy. Minulle kävi tässä nyt vähän niin.

Ei sillä, etteikö Titaanidiskolla olisi hetkensä. Paikoin runoissa on kerrassaan oivaltavia – ja, myönnetään, hauskoja! – havaintoja asioista.

Ihmisiä tippuu tasaiseen tahtiin hitaalla rytmillä puiselta työmaatelineeltä paksulle patjalle. Ihmiset kulkevat rauhallisesti takaisin telineelle. Tippuvat. Maassa on vihreä matto. En minä tiedä mitä kenenkään sisällä on; kiinalainen ravintola, jossa käydään yksin syömässä tai tuuli joka heittää kaikki huonekalut ulos ovesta pihalle makaamaan.

Osin tämä tuo kuitenkin mieleen Silja Järventaustan runot, joiden kanssa minulla oli myös vaikeuksia. Säe ”Maa pysyttelee, on jäässä, lähtee irti” voisi olla Järventaustan kynästä. Joku tässä tyylissä vain hiertää.

Kokoelmalla on Luhtavaaran lisäksi muita ihailijoita; Janne Löppösen arvio Kiiltomadossa on paitsi myönteinen, myös huomattavan perin­pohjaisen analyyttinen. Kannattaa suunnata sen pariin, jos haluaa syvemmän sukelluksen siihen, mistä Titaanidisko saattaisi kertoa. Minulle tämä oli nyt tällä kertaa turhan vaikeasti avautuvaa tekstiä.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Di Gregorio ja Barbucci: Sisarukset Grémillet : 1: Sarahin uni (Les Soeurs Gremillet : Tome 1: Le Rêve de Sarah)
Story House Egmont, 2022
Suom. Jouko Ruokosenmäki
71 s.

Grémillet’n sisarukset ovat tiivis tyttökolmikko. Sarah, Cassiopée ja Lucille ovat tosin kovin erilaisia keskenään, eikä elämä sisarusten kes­ken ole aina kovin harmonista tai rauhallista. Tyttöjä kaitsee vähän etäisen ja poissaolevan oloinen äiti.

Sarah näkee joka yö samaa unta. Siinä tytöt leijailevat metsässä pui­den lomassa meduusaparven perässä suuren puun luokse. Puussa on jonkinlainen kasvihuoneen kaltainen lasipalatsi ja siellä äidin huone, jossa on pieni, yksinäinen meduusa. Sarahia vaivaa tavattomasti tämä toistuva uni: mitä se yrittää hänelle kertoa.

Kun äiti taas eräänä päivänä katoaa ja jättää tytöt omiin oloihinsa, si­sarukset ottavat asiakseen selvittää äitinsä menneisyyden salaisuu­det. Ullakolta löytyykin mielenkiintoista todistusaineistoa, joka johtaa siskokset äidin salaisuuksien jäljille.

Sarjakuva on Giovanni di Gregorion yhdessä piirtäjä Alessandro Barbuccin kanssa käsikirjoittama. Barbucci on piirtänyt paljon Disneylle, hän on muun muassa W.I.T.C.H.-sarjakuvan luoja. Piirrosjälki on todella kaunista ja lämmin värimaailma toimii oivallisesti. Tarina on sinänsä lapsikohderyhmän huomioiden aika yksinkertainen, mutta siinä on sopivasti mysteerin tuntua, sen puitteet ovat tunnelmalliset, sivuilla on paljon elävästi piirrettyjä kissoja ja ennen kaikkea pää­hen­kilötytöt ovat vauhdikkaita, värikkäitä ja persoonallisia. Monenlaiset lukijat löytävät varmasti tytöistä oman suosikkinsa.

Grémillet’n sisaruksista on luvassa kolmiosainen sarja. Tässä on pää­osassa Sarah, toisen osan Cassiopéen ihastus pääosan saa keskim­mäinen sisaruksista eli Cassiopée ja kolmannessa on sitten vuorossa pikkusisko Lucille. Eiköhän nekin kirjastosta lainata, sen verran hyvän vastaanoton Sarahin uni meillä sai. Kaikkiaan tämä sarjakuva on siis oikein viehättävä tuttavuus, jota on helppo suositella kouluikäisille sarjakuvien ystäville.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Heikki Kännö: Ihmishämärä
Sammakko, 2022
1038 s.

Heikki Kännön tuorein teos Ihmishämärä tekee vaikutuksen jo koko­luokallaan. Harvemmin tällaisia tuhatsivuisia romaaneja vastaan tulee. Kynnys tarttua ja lukea tuntuu, vaikka olen Kännön aikaisemmat teok­set lukenut ja hyviksi havainnut. Tiesin siis, mitä suunnilleen odottaa. Pääsi tämä silti yllättämään muutamaan otteeseen. Nimi antaa vihjettä siitä, mitä tulee, ja takakansi vahvistaa, että kyseessä on käänteinen Götterdämmerung, jumalhämärä. Nyt on ihmisten vuoro painua hämä­rään ja jumalten vuoro nousta tilalle.

Tapahtumat alkavat toisen maailmansodan juoksuhaudoista, Sieg­fried-linjalta Kleven lähistöltä, Reinin varrelta. Kaksi saksalaista sota­miestä keskustelee – no, toinen heistä luennoi – vartiossa ollessaan Leibnizista ja tämän monaditeorista, kun miesten huomion kiinnittyy epämääräisiin ääniin. Yhtäkkiä juoksuhaudan laudoitus antaa periksi ja maamassat kaatuvat miesten niskaan. Romahtaneen maan keskeltä löytyy kummallinen ruumis, pitkä ja laiha mies, satavuotiaan näköinen ukko, joka näyttää yhtä aikaa ikivanhalta ja vastasyntyneeltä.

Tästä löydöstä alkaa Hans Otterin tarina, josta lähtee rakentumaan kirjan keskeisen juonenkaari. Tapahtumat siirtyvät toisesta maailman­sodasta noin sata vuotta eteenpäin, ilmastonmuutoksen runtelemaan lähitulevaisuuteen. Klevessä sijaitsevalla Goldener Apfelin tilalla viljel­lään aivan erityisiä kultakuorisia omenoita. Tilaa hoitava pariskunta Engelbertha ja Baldovino Minkowski ovat vähintään lievästi erikoisia tyyppejä. Engelbertha suhtautuu ikivanhan isoäitinsä Ethelinden sanoihin tuhahdellen – ”Jokainen sukumme nainen on osa perim­mäisen alkuvoiman sykliä, eikä meidän kättemme kosketusta voi opettaa missään tekniseen suorituskykyyn pohjaavassa maatalous­koulussa”, niin varmasti – mutta jotain erityistä Engelberthassa ja omenoissa on.

Baldovino puolestaan on kuvataiteilija, joka harrastaa Engelberthan kanssa keskiaikaa hieman tavallista suuremmalla antaumuksella. Siksi maatilallakaan ei ole juuri nykyaikaisia kotkotuksia, mutta sitäkin enemmän keskiaikaista aseistusta ja myös taitoa käyttää sitä. Baldo­vinolla on myös kytköksiä CERN-laboratorioon, jossa kehitetään uudenlaista tekoälyä. Taiteilijan luovaa näkemystä tarvitaan ehdotto­masti tässä futuristisessa projektissa. Tätä kaikkea ihmettelemään saapuu Anastázie, tšekkiläinen kuvataiteen opiskelija, joka tulee saa­maan oppia ihailemaltaan Baldovinolta.

Omenat houkuttelevat paikalle myös Hans Otterin, juoksuhaudassa satavuotiaana syntyneen yksisilmäisen ukonrahjuksen. Hän puhuu itselleen sujuvasti kultakuorisia omenoita syötäväksi ja itsensä vie­raaksi maatilalle. Hän alkaa kertoa tarinaansa, joka vie hänet Auschwitziin kuulustelemaan vankeja, joilla vaikuttaa olevan yliluon­nollisia voimia. Auschwitzissä häntä komentaa Heinrich von Grüngen, mystinen SS-johtaja, jonka ympärillä leijaileva kanelintuoksu tulee vastaan siellä sun täällä.

Tuhanteen sivuun mahtuu kaikenlaista: se on jännityskertomus, vaih­toehtohistoriaa, science fictionia, mytologiaa, esoteriaa ja ties mitä. Kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa ihailtavan hyvin ja tarjoilee jat­kuvasti uusia kiinnostavia käänteitä. Informaatiovirta on vuolas kuin myyttinen Rein ja ajattelun sytykkeitä ja Wikipedia-kaninkolojen alkuja avautuu sieltä sun täältä. Muutaman kerran vuodessa on ilo sukeltaa vähän syvemmälle ja uppoutua johonkin tarinaan pidemmäksi aikaa, ja sitä hupia Ihmishämärä tarjoaa avokätisesti. Ehkäpä tässä on jotain samaa kuin Neal Stephensonin järkälemäisissä romaaneissa, Kännön pohja on vain vankasti eurooppalaisessa ja erityisesti saksalaisessa kulttuuriperimässä, mikä tekee varsinkin Suomen oloissa Kännöstä hyvinkin omaperäisen tapauksen.

Hyvä kysymys on, millaisia pohjatietoja Ihmishämärän lukeminen edellyttää: ei ainakaan haittaa, jos on auttavat perustiedot Wagnerin Der Ringistä ja sen lähteinä toimivista skandinaavimytologioista. Joseph Beuysin taidetta esittelevän Kännön esikoisteoksen Mehiläis­tien lukemisesta voi myös olla iloa; se on joka tapauksessa hieman pienempänä kirjana oiva johdatus Kännön tuotantoon, jos haluaa aloittaa Kännön tuotannon maistelemisen pienemmällä annoksella.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.