Tekijä: Mikko Saari

Tove Ditlevsen: Nuoruus (Ungdom)
S&S, 2021 (1967)
Suom. Katriina Huttunen
191 s.

Tanskalaisen Tove Ditlevsenin (1917–1976) omaelämäkerrallisen Kööpenhamina-trilogian toinen osa Nuoruus jatkaa siitä, mihin aloitusosa Lapsuus jätti. Nuoruus tapahtuu 1930-luvulla. Nuoren Toven elämässä olennaista on päästä töihin ja muuttaa pois kotoa mahdollisimman pian, sen verran ahdas on kodin ilmapiiri henkisesti. Ei pienessä asunnossa juuri tilaakaan ole.

Ensimmäisessä työpaikassaan Tove viihtyy kuitenkin vain yhden päivän. Kotiapulaisen tehtävälistalla on lastenhoitoa ja siivoamista. Tove tavaa ohjeista: harjaa kaikki huonekalut vedellä. Omituinen ohje, mutta minkäs teet, Tove miettii, ja tajuaa vasta puolessa välissä, että ehkäpä flyygeliä ei sittenkään pitänyt hinkata huolellisesti juuriharjalla. Tove pakenee paikalta ja äiti saa käydä hakemassa palveluspaikkaan jääneet tavarat.

Lapsuudessa Tovelle soi lohtua toimittaja Brochmann, joka lupasi harkita Toven runojen julkaisemista parin vuoden päästä. Valitettavasti Tove löytää Brochmannin nimen lehden kuolinilmoituksista. Se siitä toivosta! Tove saa onneksi luotua uusiakin yhteyksiä kirjallisiin piireihin, vaikka läpimurto vaikealta tuntuukin.

Nuoruus kuvaa Toven pyristelyä työ- ja iltaelämässä. Työpaikkojen pitäminen ei ole Tovelle aivan helppoa. Tove saa uuden ystävän, jonka kanssa hän alkaa käydä tanssiravintoloissa. Nuoret miehet tahtovat saatille ja haluaisivat sänkyyn, mutta Tove on edelleen enemmän kiinnostunut runojen kirjoittamisesta kuin herraseurasta. Muuttaminen kotoa omilleen sentään onnistuu ja Tove saa kaipaamaansa etäisyyttä äitiinsä.

Taustalla vaikuttaa kuohuva 1930-luku. Saksa ei ole kaukana Tanskasta ja vaikutteet kulkevat nopeasti. Niinpä Tovekin löytää itsensä vuokraamassa huonetta naiselta, joka on innokas natsien kannattaja. Kirjoitustyötä vaikeuttaa, kun seinän takana Hitler pauhaa radiossa täyteen ääneen. ”Kuuntelen kaikki hänen puheensa, ne ovat ihania”, huokailee vuokraemäntä haltioissaan. Aivan sotavuosiin ei vielä päästä, mutta asioiden kehitys Saksassa saa tanskalaiset kulttuuripiirit huolestumaan.

Nuoruus huipentuu onneen ensimmäisen runokokoelman julkaisemisesta. Esikoiskokoelma Pigesind ilmestyy vuonna 1939 aivan toisen maailmansodan alla. Esikoisromaani Lapselle on tehty pahaa, ainoa Ditlevsen-suomennos ennen Kööpenhamina-trilogiaa, ilmestyi sitten pari vuotta myöhemmin ja on jo trilogian seuraavan osan asioita.

Nuoruus on hieno teos. Ditlevsen kuvaa taitavasti nuoren tytön kasvua ja kehitystä. Nuoruus on monien uusien kokemusten aikaa ja kirja onkin selvästi ulospäin- ja eteenpäinsuuntautuneempi kuin käpertyneempi Lapsuus. Odotan suurella mielenkiinnolla, miten Ditlevsen trilogian lopettaa. Jo näillä näytöillä on selvää, että trilogia on oivallista kirjallisuutta.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Tove Ditlevsen: Lapsuus (Barndom)
S&S, 2021
Suom. Katriina Huttunen
142 s.

Pohjoismaisesta autofiktiosta tullee ensimmäisenä mieleen norjalai­nen Karl Ove Knausgård, mutta on sitä muutakin. Tanskalainen Tove Ditlevsen (1917–1976) oli suosittu kirjailija, jonka tuotanto kattaa lä­hes 40 teosta. Suomennoksia on ollut tähän asti niukalti, pari novellia ja esikoisromaani Lapselle on tehty pahaa (1941, suom. 1950).

Nyt vihdoin ja viimein on saatu suomeksi Ditlevsenin tuotannon mer­kittävin yksittäinen osa, vuosina 1967–1971 ilmestynyt Kööpenhami­na-trilogia. Sen kolmessa teoksessa Ditlevsen kertoo omasta elämäs­tään. Katriina Huttusen suomennokset ovat olleet pidettyjä, joten mi­nunkin uteliaisuuteni heräsi.

Nämä ovat pieniä kirjoja. Tämä ensimmäinen osa, Lapsuus, käsittelee Ditlevsenin lapsuuden alle 150 sivussa, siis aika lailla pienoisromaanin mitassa. Taitava ytimekkyys onkin aina iloinen asia, ja taitavasti Ditlev­sen lapsuudestaan kertookin. Pienuus näkyy teoksessa intensiivisyy­tenä, latteita suvantokohtia ei ole mukana.

Varsin karuahan lapsuus 1920-luvun Kööpenhaminassa Vesterbron työläiskaupunginosassa on. Kotona on ahdasta, niin fyysisesti kuin henkisesti. Isä on kommunismiin kallellaan ja usein työtön, äiti mie­leltään vähän epävakaa. Naapurusto on täynnä värikästä väkeä, roskakatoksella kokoontuvat isot tytöt, kaduilla pyörii puliukkoja.

Tove itse on herkkä lapsi, jota kiinnostaa lähinnä runojen kirjoittami­nen. Se ei saa kuitenkaan vastakaikua. Isä, vaikka lukumiehiä onkin, suuttuu ajatuksesta, että tytöstä muka tulisi runoilija. Mummo pitää Toven runoa säädyttömänä, veli Edvin nauraa Toven kirjoituksille. Kou­lussa Tove keskittyy lähinnä esittämään tyhmempää kuin on. Opettaja näkee Tovessa ainesta ja haluaisi tämän menevän lukioon, mutta van­hempien köyhyys ja kielteinen suhtautuminen torppaa sen ajatuksen auttamatta. Tytöstähän tulee kuitenkin vain palvelusväkeä.

Toiset tytöt haaveilevat neitsyyden menettämisestä heti konfirmaation jälkeen (mutta ei lapsista ennen kuin täyttävät 18, onnea matkaan vain niissä pyrkimyksissä!), Tovea äidin kehotukset pysyä erossa ukkomie­histä lähinnä huvittavat – eihän hän ole pätkääkään kiinnostunut edes poikamiehistä.

Lapsuus on taitavan kirjoittajan tekstiä, jossa vähällä sanotaan paljon. Ditlevsen ei tarvitse satoja sivua, vähän lohduton ja harmaa työläislap­suus tulee kuvatuksi hyvin ytimekkäästi, mutta samalla yksityiskohtai­sesti. Katriina Huttusen suomennos toimii hyvin. Ensimmäisen osan perusteella trilogian maine vaikuttaa täysin ansaitulta.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Marjo Katriina Saarinen: Kaikki päivän tunnit
Teos, 2022
469 s.

On teoksia, jotka aukeavat helposti ja tuottavat vaivattomasti omiakin näkemyksiä. Sitten on näitä vähän hankalammin avautuvia, joiden kanssa saa tehdä enemmän töitä.

Aloitetaan selkeistä tosiasioista. Kaikki päivän tunnit on Marjo Katriina Saarisen (s. 1969) kolmas romaani. Taustaltaan Saarinen on kirjoitta­misen ja kirjallisuuden opettaja. Kaikki päivän tunnit on muodoltaan yhden­päivän­romaani, joka kuvaa tapahtumia yhden päivän aikana noin neljän päähenkilön näkökulmasta.

Eikö sinne jo yksi epävarma ”noin” livahtanut, vaikka puhumani piti nimenomaan selkeistä tosiasioista. Tarinalla on kyllä neljä päähenkilöä: Anna, Ben, Cecilia ja Daniel. Aakkossarja jatkuu vielä Eerikalla, Felixillä ja Gabrielilla, mutta he ovat selvästi sivuhenkilöitä. Se epävarma tekijä on kirjan kertoja, joka päähenkilöiden liikkeitä tarkkailee. Hän on viikon verran Suomessa viipynyt tarkkailija, jonka tutkimuksessa on nyt me­neillään viimeinen päivä.

Tämä kertoja on lähemmin tarkasteltuna hieman hämmentävä sekoi­tus todellista henkilöä ja romaanin kaikkitietävää kertojaa. Hän liikkuu tarinassa kuin henkilöhahmo, mutta toisaalta tähystelee päähenkilöi­den ulkoista ja sisäistä elämää tavalla, johon todellinen ihminen ei kykene. Onko hän siis vain kirjallinen rakenne vai sittenkin yksi romaa­nin henkilöistä?

Runsas hän ainakin on. Tyyli toi paikoin mieleen Laura Lindstedtin ja Sinikka Vuolan 101 tapaa tappaa aviomies -teoksen luvun, jossa avio­mies tapetaan hyvin monisanaisesti. Kertoja sitä paitsi sukeltaa paikka paikoin Wikipedian ja sanakirjojen pariin. Jokaisessa luvussa on ala­viitteitä, jotka johtavat luvun lopussa oleviin sanakirjasitaatteihin ja nii­den kommentointiin. Näistä päästään toisinaan syvemmälle kaninko­loihin ja omiin huomioihin ja ilmiöiden kommentaariin. Kaikkitietävä kertoja tietää siis kaiken, koska ottaa Wikipediasta selvää asioista, joi­ta ei muuten ymmärrä.

Mitä tarinassa sitten tapahtuu? Sekä A, B, C että D ovat kaikki liikkeel­lä ja matkustavat Helsinkiin eri syistä. Osaa kiinnostavat kissat; itse asiassa matkan motivaationa on, noin suunnilleen, kissanristiäisiin osallistuminen. Romaanissa on kissojen lisäksi merkittävänä juonteena myös kasvonsiirrot. Tämä monimutkainen plastiikkakirurginen operaa­tio on kieltämättä kiehtova, joten mikseipä sellaistakin sitten pohdis­kele.

Kirjassa on ylipäänsä runsaasti pohdiskelua ja ajattelua. Jossain koh­taa kommentoidaankin, miten nyt niin suositun Rachel Cuskin kirjois­sa aina sanotaan ja sanotaan ja suunnitellaan sellaisen kirjan kirjoitta­mista, jossa vain ajatellaan ja kaikki dialogi on sisäistä. Kaikki päivän tunnit ei ole se kirja, kyllä tässä joku jossain kohtaa jotain ääneenkin sanoo, mutta paljon kyllä kuvataan ajattelemista ja ihmisen sisäistä kehitystä.

Hauskaa intertekstuaalista keskustelua oli, kun vaimoni tuskaili tätä lukiessani Stephen Kingin tunkkaista tapaa kuvata etenkin naishenki­löiden ulkonäköä miehisen katseen kautta ja samalla Saarisen kertoja luennoi, miten nimenomaan tietoisesti jättää kertomatta, miltä ihmis­ten kasvot näyttävät – kuvittele itse ja kuvittele miten haluat, niin on hyvä. Tämä on viisaus, josta moni kirjailija voisi ottaa oppia.

Mitä tästä sitten kokonaisuutena ajattelisi? Kaikki päivän tunnit oli kiistatta mielenkiintoinen lukukokemus. Samalla se oli vähän raskasta luettavaa. Kertojan monisanaisuus tuskastutti paikoin; vähemmällä jaarittelullakin ja vatvomisella olisi asiassa edetty. Kokonaisuus jätti kuitenkin positiivisen vaikutelman. Kaikki päivän tunnit on mielenkiin­toista kokeellista kirjallisuutta ja tarjoaa kiinnostavia näkökulmia tari­nankerronnalle tarinaan sisään kirjoitetun kertojansa myötä.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Ujuni Ahmed ja Elina Hirvonen: Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin
WSOY, 2022
226 s.

Somaliasta kolmevuotiaana Suomeen muuttanut Ujuni Ahmed on kulkenut pitkän ja hankalan tien aikuisuuteen. Tämän kirjan Ahmed on kirjoittanut yhdessä Elina Hirvosen kanssa tavoitteenaan maailma, jossa kaikilla ihmisillä olisi samat oikeudet taustasta, sukupuolesta, uskonnosta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai yhteisöstä riippu­matta. Nyt tämä ylevä tavoite ei toteudu.

Kirja aloittaa rajoista. ”Vapaudet ja oikeudet kuuluvat valkoisille pojille, valkoisille tytöille ja ruskeille pojille. Ruskeille tytöille kuuluvat säännöt, velvollisuudet ja rajat.” Miten vapauttavaa on nähdä Spice Girlsin Mel B ja mahdollisuus astua elämän tiukkojen rajojen yli, nähdä omalta itseltä näyttävä nainen tekemässä asioita, joiden on ajatellut kuuluvan vain valkoisille.

Kaksoiselämästä kertova elämä kertoo ristiriitaisesta suhteesta huivin käyttöön. Ahmedille muodostui jossain kohtaa kaksoiselämä, jonka toisessa osassa huivi pysyi tiukasti päässä ja toisessa se lähti heti pois. ”Kotona oli jatkuvasti paha olla. Kaikki mitä tarvitsin tai halusin oli kodin ja yhteisön näkökulmasta väärin. Siksi se kaikki oli pidettävä salassa.” Tämä ristiriita johti lopulta karkailuun. Kun kotona ei ole turvallista tai hyvä olla, kotoa lähdetään. Tässä Ahmed esittää tiukkoja vaatimuksia viranomaisille, mutta perustelluilta nämä minusta kuulostavat:

Viranomaisten on suhtauduttava vähemmistöyhteisöissä kasvavien lasten ja nuorten oikeuksien polkemiseen, heihin kohdistuvaan rajoittamiseen, kontrolliin, väkivaltaan ja sen suhkaan yhtä vakavasti kuin siihen suhtauduttaisiin valkoisten nuorten kohdalla. Ei voi olla niin, että syyt, jotka aiheuttavat vähemmistöyhteisöissä kasvaville tytöille pahoinvointia ja ajavat heitä hatkoihin kotoa, ovat tabuja suomalaisille viranomaisille.

Yksi väkivallan muoto on tyttöjen silpominen, joka on somalikulttuuris­sa edelleen tuskallisen yleinen asia. Silpominen ei kuulu uskontoon, Koraani ei sano siitä mitään. Toinen ongelma on lapsien katoaminen: somalilapsia vain katoaa jonnekin. Sitä, minne nämä lapset menevät, ei ole erityisemmin tutkittu, mutta pakkoavioliitot ja liiasta länsimaistu­misesta rankaiseminen ovat ainakin tavanomaisia kohtaloita. Viran­omaiset ovat Ahmedin mukaan täysin haluttomia tutkimaan asiaa. Jotain edistystä on sentään saavutettu: tyttöjen oikeuksia ja silpomis­kieltoa on ajettu Suomessa eduskunnan tasollakin.

Ahmedin suhde uskontoon on mielenkiintoinen. Islam nähdään Suo­messa lähes yksinomaan pahana, mutta paljolti on kyse tulkinnoista ja erilaisista näkemyksistä. Saudilähtöinen poliittinen islam on naisia alistavaa ja väkivaltaista, mutta esimerkiksi Somaliassa vallitsi aikai­semmin paljon avoimempi, rennompi ja vapaamielisempi islamin käsitys. Suomessa somaliyhteisö on omaksunut tiukemman linjan, osin moskeijoissa vaikuttavien jyrkkälinjaisten imaamien vuoksi.

Kirja loppuu tiukkaan puhutteluun valkoisille feministeille. Valkoiset feministit ovat vaatineet Ahmedia puhumaan sensitiivisesti silpomi­sesta, äärimmäisestä väkivallan muodosta, jonka uhri Ahmed on ollut. Ajatus tuntuu näin tarkasteltuna aivan järjettömältä. Jos valkoinen nainen raiskataan, vaaditaanko häntä puhumaan sensitiivisesti, ettei raiskaavien miesten mieli pahoitu? Säännöt eivät ole kaikille samat ja ruskeat tytöt ovat ne, joilla on kaikista tiukimmat säännöt.

Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin on varmasti todella arvokas ja tärkeä kirja ruskeille tytöille, jotka ovat samankaltaisessa asemassa kuin Ahmed on ollut. Toivottavasti kirja löytää tiensä mahdollisimman monen tällaisen tytön käsiin. Muidenkin tämä kuitenkin pitäisi lukea. Minulle valkoisena miehenä kirjan keskeisintä sisältöä oli ymmärrys siitä, millaista somalityttöjen elämä voi olla. Useimmat Suomessa ovat 2020-luvulla, mutta somalityttöjen elämä on kuin 1950-luvulta: tyttö­jen elämä on velvollisuuksien raskauttamaa ja täynnä uskonnon­ope­tusta, kotitöitä, sisaruksista huolehtimista ja muuta työtä. Vapaus kuu­luu vain pojille ja tyttöjen elämää rajoitetaan monin tavoin.

Tähän on saatava muutos. Somalikulttuuri ei ole hyväksyttävä peruste sille, että Suomessa on monentasoisia ihmisoikeuksia. Valkoisilla ja ruskeilla tytöillä ja pojilla on oltava samat perusoikeudet. Jos yhteisö­jen asioihin ei puututa, eri sääntöjä noudattavat varjoyhteiskunnat voi­vat hyvin. Miten näihin asioihin saadaan puututtua on epäilemättä vaikea kysymys – mutta se ei saa olla selitys sille, miksi ei puututa lainkaan.

Jos haluat saada tarinallista näkökulmaa näihin asioihin, Nura Farahin Lumimaa-novellikokoelmassa on kertomuksia, jotka havainnollistavat monia Ahmedin esiin nostamia asioita fiktion keinoin.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.