Mikko Saari – Sivu 124 – Elämä ja mielipiteet

Kaasuvalo ja Shawshank Redemption

Viikonloppuna nautittiin kulttuuria runsain määrin. Lauantain ohjelmassa oli Tiina Lymin tähdittämä Kaasuvalo kaupunginteatterilla. Kaasulamppujen aikaan sijoittuva psykologinen jännitysnäytelmä oli kieltämättä varsin jännää nähtävää. Äänitehosteilla ja valoilla kikkailu toimi, samoin oivalliset pääosat. Erityisesti Tiina Lymi ja Heikki Kinnunen olivat erinomaisia. Kannattaa katsoa, ehdottomasti.

Sunnuntaina katseltiin Rita Hayworth – Avain pakoon, eli The Shawshank Redemption, tuo IMDB:n listojen ykkösnimi (tosin tällä hetkellä on Kummisedän perässä kakkosena). Mikäs siinä, olihan se hyvä. Aika definitiivinen vankilatarina, jopa, siinähän ne kaikki vankilaleffan tärkeimmät elementit olivat. Mitä muuta tarvitsee? Ehdottomasti suositeltava tapaus, viihdytti tasaisen varmasti koko pitkän kestonsa.

Taikavarvut ja maasäteily

Aamulehdessä on saanut tavattomasti tilaa paikallinen kaivonkatsoja, joka etsi taikavarvullaan syöpää ja muita vaivoja aiheuttavia vesisuonia. Vanhusten huono tila vanhainkodeissa johtuu kuulemma näistä, ainakin Tampereen Koukkuniemessä. Kaupungintalolla sentään vain yhden työntekijän työpistettä pitäisi siirtää vesisuonien vuoksi.

Jepjep. Tämä huuhaalla pelottelija sai kaksi juttua lehdessä, ennenkuin tänään julkaistiin järkevämpi vastine. Jouni Vilkan kirjoitelma Kaivonkatsojat : Kaivonkatsonta esimerkkinä magiasta, epätieteestä ja paranormalismista on hyvää luettavaa aiheesta kiinnostuneille. Skepsiksen Ihmeellisessä maailmassa on myös artikkeli taikavarvuista.

Kerrataan nyt vielä tässäkin: maasäteilylle ei ole minkäänlaisia tieteellisiä perusteita. Kysymys ei ole myöskään siitä, etteikö asiaa olisi tutkittu avoimin mielin. Päinvastoin: kaivonkatsonta on tutkituimpia paranormaaleja ilmiöitä niin Suomessa kuin maailmallakin. Tästä esimerkkinä Oulun yliopiston tutkimukset (Maasäteilyraportti Skepsiksen sivuilla). Näissä, kuten muissakin tutkimuksissa, kaivonkatsojat eivät ole pystyneet todistamaan yhtään mitään, varvulla katsoja pärjää yhtä hyvin kuin satunnaisesti arvaaja.

Google Analytics

Sitemeter sai kenkää kaikilta sivuiltani. Tilalla on Google Analytics, joka tarjoaa täysin ilmaiseksi aivan käsittämättömän hienot tilastoinnit ja raportit. Ihmeellistä. Suosittelen perehtymään. Homma vaatii kärsivällisyyttä, sillä ainakin omalla kohdallani Googlella kesti monta päivää keksiä, että olin laittanut koodit paikalleen niinkuin pitää.

Broken Flowers

Jäi tässä taannoin Broken Flowers katsomatta; nyt paikattiin. Tämäpä on taas yksi Bill Murraylle kirjoitettu rooli, mutta tällä kertaa Murray ei kyllä ole parhaimmillaan. Vähäeleisesti vedetään, mutta Lost in Translationista jäädään kyllä.

Tarina sinänsä on ihan ok. Elokuva alkaa vähän turhankin hitaasti, mutta kunhan tarina pääsee käyntiin ja Bill Murrayn esittämä Don Johnston lähtee kiertämään maata entisten heilojensa perässä, alkaa juttu kiinnostaa enemmän. Vähän siis pitkähkö leffa sisältöönsä nähden. Loppu on jännä. En viitsi spoilata, mutta kyllä se kysymyksiä jättää. Vähän liikaakin, jopa.

Elokuvan parasta antia taisi sittenkin olla alkutekstien aikana soinut biisi: Holly Golightlyn tilapäisesti tähdittämän The Greenhornesin There Is an End. Hunajaa korville! Ostin biisin iTunesista saman tien, kun tulimme kotiin. Helmi biisi, ja herää kyllä heti fiilis, että Golightlyn tuotantoon ainakin pitäisi tutustua paremmin, miksei The Greenhornesiinkin.

Little Britain

Kun suosikkisarjat etenevät uusille kausille, herää aina epäilys, riittääkö puhti, loppuvatko vitsit. Loistavan Little Britainin kohdalla voi onneksi huokaista helpotuksesta: kakkoskausi on edelleen huippuluokkaa, ehkä jopa ykköskautta parempaa estottomassa pilkassaan.

Okei, Dennis Waterman -sketseistä ei edelleenkään ole päästy, mutta muuten huumori toimii. Aihepiirit ovat entisellään: kaikenlainen epäsovinnaisuus ja seksuaalivähemmistöt ovat edelleen pääteemoja. Suosittelen ehdottomasti, ja saisi se kolmoskausikin jo tulla telkkarista ja päätyä DVD:lle meidän iloksemme… Sehän on juuri alkanut BBC:llä.

Olisiko sitten brittisarjojen kuuden jakson kaudet se, miksi homma toimii? Kuudessa jaksossa ei ehdi kuluttaa kaikkia ideoita, vaan niitä riittää myöhempiinkin jaksoihin. Toisaalta on kurjaa, ettei hyvää sarjaa ole kuutta jaksoa enempää.