Tekijä: Mikko Saari

Jäi tässä taannoin Broken Flowers katsomatta; nyt paikattiin. Tämäpä on taas yksi Bill Murraylle kirjoitettu rooli, mutta tällä kertaa Murray ei kyllä ole parhaimmillaan. Vähäeleisesti vedetään, mutta Lost in Translationista jäädään kyllä.

Tarina sinänsä on ihan ok. Elokuva alkaa vähän turhankin hitaasti, mutta kunhan tarina pääsee käyntiin ja Bill Murrayn esittämä Don Johnston lähtee kiertämään maata entisten heilojensa perässä, alkaa juttu kiinnostaa enemmän. Vähän siis pitkähkö leffa sisältöönsä nähden. Loppu on jännä. En viitsi spoilata, mutta kyllä se kysymyksiä jättää. Vähän liikaakin, jopa.

Elokuvan parasta antia taisi sittenkin olla alkutekstien aikana soinut biisi: Holly Golightlyn tilapäisesti tähdittämän The Greenhornesin There Is an End. Hunajaa korville! Ostin biisin iTunesista saman tien, kun tulimme kotiin. Helmi biisi, ja herää kyllä heti fiilis, että Golightlyn tuotantoon ainakin pitäisi tutustua paremmin, miksei The Greenhornesiinkin.

Kun suosikkisarjat etenevät uusille kausille, herää aina epäilys, riittääkö puhti, loppuvatko vitsit. Loistavan Little Britainin kohdalla voi onneksi huokaista helpotuksesta: kakkoskausi on edelleen huippuluokkaa, ehkä jopa ykköskautta parempaa estottomassa pilkassaan.

Okei, Dennis Waterman -sketseistä ei edelleenkään ole päästy, mutta muuten huumori toimii. Aihepiirit ovat entisellään: kaikenlainen epäsovinnaisuus ja seksuaalivähemmistöt ovat edelleen pääteemoja. Suosittelen ehdottomasti, ja saisi se kolmoskausikin jo tulla telkkarista ja päätyä DVD:lle meidän iloksemme… Sehän on juuri alkanut BBC:llä.

Olisiko sitten brittisarjojen kuuden jakson kaudet se, miksi homma toimii? Kuudessa jaksossa ei ehdi kuluttaa kaikkia ideoita, vaan niitä riittää myöhempiinkin jaksoihin. Toisaalta on kurjaa, ettei hyvää sarjaa ole kuutta jaksoa enempää.

Lauantai-illan elokuvana katselimme ehtaa draamaa. Shakespeareen tutustuminen kannattaa aina, ja elokuvaksi valikoituikin Venetsian kauppias. Tyylikäs toteutus oli uskollinen Shakespearen kielelle ja sijoitti tarinan alkuperäiseen tapaan Venetsiaan.

Venetsiassa käyneenä kaupunkiin sijoittuvat tarinat saavat aina lisäarvoa. Niin myös tässä – olihan noita maisemia ilo katsella. Voisipa Venetsiaan mennä toistekin! 1500-luvulle, jonne tämä elokuva sijoittuu, tunnelma oli kuitenkin toinen, kun juutalaisviha leimusi ja juutalaiset oli suljettu Gettoon (alkuperäinen Venetsian kaupunginosa, jonka mukaan kaikki muut getot on nimetty).

Antonio lainaa ystävälleen Bassoniolle rahaa, voidakseen rahoittaa tämän kosiomatkan. Omat rahat ovat kiinni laivoissa, joten lisärahoitusta pitää ottaa lainaksi. Lainan antaa juutalainen Shylock. Tunnollisena kristittynä Antonio ei haluaisi maksaa korkoa (se oli kristityiltä kiellettyä, koronkiskonta ja siten myös sen maksaminen), mutta on valmis tekemään poikkeuksen. Shylock tulee kuitenkin vastaan: rahat saa korotta, mutta jos maksua ei kuulu, sakkona Shylock saa paunan Antonion lihaa.

Tietäähän sen, miten lainanmaksun käy. Miten tarina siitä etenee, onkin sitten oma juttunsa. Elokuva laahasi kiinnostavan alun jälkeen pahasti, mutta kiri sitten loppua kohden. Loppu huipentui tyylikkäästi. Al Pacino teki hienon työn Shylockina; erityisesti eräs Shakespearean kuuluisimmista monologeista, If you prick us, do we not bleed… (löytyy Wikiquotesta), tulee paatoksella.

Kaikinpuolin hieno leffa siis.