Ujuni Ahmed ja Elina Hirvonen: Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin
WSOY, 2022
226 s.
Somaliasta kolmevuotiaana Suomeen muuttanut Ujuni Ahmed on kulkenut pitkän ja hankalan tien aikuisuuteen. Tämän kirjan Ahmed on kirjoittanut yhdessä Elina Hirvosen kanssa tavoitteenaan maailma, jossa kaikilla ihmisillä olisi samat oikeudet taustasta, sukupuolesta, uskonnosta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai yhteisöstä riippumatta. Nyt tämä ylevä tavoite ei toteudu.
Kirja aloittaa rajoista. ”Vapaudet ja oikeudet kuuluvat valkoisille pojille, valkoisille tytöille ja ruskeille pojille. Ruskeille tytöille kuuluvat säännöt, velvollisuudet ja rajat.” Miten vapauttavaa on nähdä Spice Girlsin Mel B ja mahdollisuus astua elämän tiukkojen rajojen yli, nähdä omalta itseltä näyttävä nainen tekemässä asioita, joiden on ajatellut kuuluvan vain valkoisille.
Kaksoiselämästä kertova elämä kertoo ristiriitaisesta suhteesta huivin käyttöön. Ahmedille muodostui jossain kohtaa kaksoiselämä, jonka toisessa osassa huivi pysyi tiukasti päässä ja toisessa se lähti heti pois. ”Kotona oli jatkuvasti paha olla. Kaikki mitä tarvitsin tai halusin oli kodin ja yhteisön näkökulmasta väärin. Siksi se kaikki oli pidettävä salassa.” Tämä ristiriita johti lopulta karkailuun. Kun kotona ei ole turvallista tai hyvä olla, kotoa lähdetään. Tässä Ahmed esittää tiukkoja vaatimuksia viranomaisille, mutta perustelluilta nämä minusta kuulostavat:
Viranomaisten on suhtauduttava vähemmistöyhteisöissä kasvavien lasten ja nuorten oikeuksien polkemiseen, heihin kohdistuvaan rajoittamiseen, kontrolliin, väkivaltaan ja sen suhkaan yhtä vakavasti kuin siihen suhtauduttaisiin valkoisten nuorten kohdalla. Ei voi olla niin, että syyt, jotka aiheuttavat vähemmistöyhteisöissä kasvaville tytöille pahoinvointia ja ajavat heitä hatkoihin kotoa, ovat tabuja suomalaisille viranomaisille.
Yksi väkivallan muoto on tyttöjen silpominen, joka on somalikulttuurissa edelleen tuskallisen yleinen asia. Silpominen ei kuulu uskontoon, Koraani ei sano siitä mitään. Toinen ongelma on lapsien katoaminen: somalilapsia vain katoaa jonnekin. Sitä, minne nämä lapset menevät, ei ole erityisemmin tutkittu, mutta pakkoavioliitot ja liiasta länsimaistumisesta rankaiseminen ovat ainakin tavanomaisia kohtaloita. Viranomaiset ovat Ahmedin mukaan täysin haluttomia tutkimaan asiaa. Jotain edistystä on sentään saavutettu: tyttöjen oikeuksia ja silpomiskieltoa on ajettu Suomessa eduskunnan tasollakin.
Ahmedin suhde uskontoon on mielenkiintoinen. Islam nähdään Suomessa lähes yksinomaan pahana, mutta paljolti on kyse tulkinnoista ja erilaisista näkemyksistä. Saudilähtöinen poliittinen islam on naisia alistavaa ja väkivaltaista, mutta esimerkiksi Somaliassa vallitsi aikaisemmin paljon avoimempi, rennompi ja vapaamielisempi islamin käsitys. Suomessa somaliyhteisö on omaksunut tiukemman linjan, osin moskeijoissa vaikuttavien jyrkkälinjaisten imaamien vuoksi.
Kirja loppuu tiukkaan puhutteluun valkoisille feministeille. Valkoiset feministit ovat vaatineet Ahmedia puhumaan sensitiivisesti silpomisesta, äärimmäisestä väkivallan muodosta, jonka uhri Ahmed on ollut. Ajatus tuntuu näin tarkasteltuna aivan järjettömältä. Jos valkoinen nainen raiskataan, vaaditaanko häntä puhumaan sensitiivisesti, ettei raiskaavien miesten mieli pahoitu? Säännöt eivät ole kaikille samat ja ruskeat tytöt ovat ne, joilla on kaikista tiukimmat säännöt.
Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin on varmasti todella arvokas ja tärkeä kirja ruskeille tytöille, jotka ovat samankaltaisessa asemassa kuin Ahmed on ollut. Toivottavasti kirja löytää tiensä mahdollisimman monen tällaisen tytön käsiin. Muidenkin tämä kuitenkin pitäisi lukea. Minulle valkoisena miehenä kirjan keskeisintä sisältöä oli ymmärrys siitä, millaista somalityttöjen elämä voi olla. Useimmat Suomessa ovat 2020-luvulla, mutta somalityttöjen elämä on kuin 1950-luvulta: tyttöjen elämä on velvollisuuksien raskauttamaa ja täynnä uskonnonopetusta, kotitöitä, sisaruksista huolehtimista ja muuta työtä. Vapaus kuuluu vain pojille ja tyttöjen elämää rajoitetaan monin tavoin.
Tähän on saatava muutos. Somalikulttuuri ei ole hyväksyttävä peruste sille, että Suomessa on monentasoisia ihmisoikeuksia. Valkoisilla ja ruskeilla tytöillä ja pojilla on oltava samat perusoikeudet. Jos yhteisöjen asioihin ei puututa, eri sääntöjä noudattavat varjoyhteiskunnat voivat hyvin. Miten näihin asioihin saadaan puututtua on epäilemättä vaikea kysymys – mutta se ei saa olla selitys sille, miksi ei puututa lainkaan.
Jos haluat saada tarinallista näkökulmaa näihin asioihin, Nura Farahin Lumimaa-novellikokoelmassa on kertomuksia, jotka havainnollistavat monia Ahmedin esiin nostamia asioita fiktion keinoin.
Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.