Dune (2021)
Ohj. Denis Villeneuve
Yhdellä sanalla: eeppinen. Näin eeppistä ja näyttävää scifiä en olekaan nähnyt aikoihin. Kyllä tässä jää Tähtien sodat kakkoseksi.
Olen lukenut Dyynit perusteellisesti: koko kuusiosaisen alkuperäisen sarjan ja siihen päälle vielä kolmiosaisen prequel-sarjan. Lukemisesta on toki aikaa parikymmentä vuotta, joten muistaa mitä muistaa. Leffassa oli kuitenkin tolkkua; kirjoja lukematon vaimonikin pysyi silti ihan riittävästi kärryillä tapahtumista.
En muistanut, että tämä on ihan näin patriarkaattinen viritys. Naisille jää Vesa Sireniä siteeratakseni roolivaihtoehdoiksi olla noita-akka, jalkavaimo tai molemmat. Melkoista miehistä uhoa tämä on läpikotaisin, naiset sitten sumplivat omiaan varjoissa.
Wheels within wheels within wheels. Juonittelujen kerrokset näkyivät jonkin verran; en muista minkä verran leffa tiivistää tapahtumia kirjaan verrattuna, mutta aika haipakkaa tässä tapahtumat etenivät. Keisarin juonittelu tuntuu asian mittasuhteet – kokonaisten planeettojen omistusoikeudet – huomioiden vähän äkkinäiseltä.
Visuaalisesti elokuva on huikea ja äänimaailmakin on loistava. Elokuvassa hienoa on myös sen rytmi. Toimintakohtaukset eivät ole tolkuttoman pitkiä, vaan tuntuu, että tapahtumat etenevät hitaasti ja rauhallisesti, kunnes ne katkaisee nopea ja brutaali toimintakohtaus. Tämä toimii, Star Wars -leffojen loputtoman pitkät toimintakohtaukset eivät niinkään.
Villeneuven Dune on eeppisen scifin ystäville kahden ja puolen tunnin istumisen arvoinen juttu. Katsomme ehdottomasti myös jatko-osan.