Jos muuten haluatte nähdä jotain väkevästi hienoa, käykääpä katsomassa Leea Klemolan näytelmä Kokkola. Eipä ole ihan suotta Vuoden näytelmä 2005 -palkinto napsahtanut kohdalla. Tällaista on hyvä teatteri! Tahti on reipas, nauraa saa katketakseen ja samalla näytelmä koskettaa syvältä ja lujaa.
Absurdi tarina pyöri aika ison ihmisjoukon ympärillä, ja millainen henkilökaarti näytelmässä olikin! Todella uskomattomia, upeita tyyppejä. Erinomaista työtä kautta linjan, ei voi muuta sanoa. Kiskotaan nyt väkisin muutama erityisen helmi:
Heikki Kinnunen oli loistava Marja-Terttu Zeppelin, 60-vuotias Grönlantiin himoitseva portsari. Ei ollut mikään ”hehheh, mies pukeutuu naiseksi”-veto, vaan todella vakavasti otettava, hieno rooli. Pankaa kylmää kovemmalle!
Klaus Klemolan (Leea Klemolan veli) Piano Larsson oli oivallinen arktinen filosofi ja yleinen säätäjä. Näytelmä pyöri oikein näppärästi Pianon navan ympärillä. Mitä pitäisi tuumia miehestä, jonka reaktio toisissa paniikkia herättäviin tilanteisiin on riisua vaatteet pois?
Ritva Jalosen Katariina oli kerrankin ihan oikea vammainen. Ei siis mikään tyypillinen sankarivammainen, vaan oikeasti todella ikävä ja inhottava tyyppi, ihan riippumatta vammaisuudestaan. Eikä Katariinasta sittenkään voi olla pitämättä, kuten ei muistakaan näytelmän henkilöistä.
Leea Klemolan haastattelu Utaimessa tarjoaa pari kiinnostavaa anekdoottia:
Kokkola on Klemolan sanoin dokumenttiteatteria. Näytelmää ovat alusta asti olleet mukana tekemässä hänen veljensä Klaus ja tämän kaksi ystävää, joiden maailmankuvaan näytelmä pohjautuu. Miehillä on myös keskeiset roolit näytelmässä, vaikka heillä ei ole aiempaa kokemusta näyttelemisestä.
Mutta kirjoittaminen jatkuu. Klemolalla on jo mielessään jatko-osa Kokkolalle, työnimellä Kohti kylmempää. Tulevaa näytelmää hän tulee työstämään veljensä Klaus Klemolan kanssa.
Suosittelisin Kokkolaa kyllä kaikille. No, en ihan – alastomuutta ja reipasta kiroilua on syytä kestää, koska sitä riittää, mutta muuten! Jos ei muuten teatterissa käy, nyt kannattaisi kyllä harkita. Harvoin näkee näytelmää, joka on näin hauska, näin traaginen, näin suomalainen, näin maanläheinen ja näin hyvin toimiva. Kolme tuntia vilahti hetkessä.
Hei, tämmöstä se on elämä kokkolassa, näytelmän henkilöt on lievästi väritettyjä, paikkakunnan persoonia.
Jos kolme tuntia vilahtaa hetkessä niin ajattele kuinka nopeasti 30 vuotta kuluu…
No niin, tämä on viimeinen karva kamelin selässä. Kai se on mentävä katsomaan 😉
…Ja hoplaa, lippuja myydään myös itsenäisyyspäivänä. Nyt on lauantaille liput. Saa nähdä, mitä äiti tykkää.