Katseltiinpa lauantaina Sin City, eli Frank Millerin sarjakuvaa erittäin uskollisena leffakäännöksenä. Kyllähän se kovasti sarjakuvalta näytti, ja mikäs näyttäessä, kun Sin City on ehdottomasti sieltä näyttävimmästä päästä.
Tyyli oli siis kohdallaan, vaan entäs sisältö? Sin Cityn tarinat ovat tavattoman kliseisiä ja vähän kyseenalaista tavaraa – jotenkin se koko asetelma, että naiset ovat joko a) huoria, b) pelastettavia tai c) pelastettavia huoria, miesten jakautuessa koviin äijiin, pahiksiin ja friikkeihin, on jotenkin väsynyt.
Ihan siis näyttävää menoa, kuitenkin, tosin vähän ehkä tarpeettomankin väkivaltaista ja kaksi tuntia pitkänä vähän turhan lavea, mutta muuten ihan vauhdikasta toimintaa ja sellaisena kyllä suosittelen leffaa astetta tyylikkäämpää toimintaa kaipaavalla.
Teinipoikien sarjakuvaväkivaltaa.