Perjantai-iltana katselimme telkkarista Final Destinationin. Joskus Makuunin hyllyltä mieleen jäänyt leffa on perusteinikauhua: on porukka nuorisoa, joka kuolee yksi kerrallaan. Ehtivätkö viimeiset selvittää, mistä on kyse, ennenkuin kuolema korjaa?
Elokuva oli harvinaisen karmeaa katseltavaa. En ole mikään pahimman luokan virheidenkyttääjä tai mitään, mutta tätä katsellessa teki kyllä useamman kerran mieli soittaa uskottavuusvirasto tarkistuskäynnille. Jotain rajaa pitäisi elokuvahahmojen typeryydelläkin olla. Karmiva elokuva, eikä lainkaan oikeassa mielessä. Pisteitä kuitenkin yllättävistä splatterkohtauksista.
Lauantaina katseltiin Ju-On: The Grudge 2. Tätä voin suositella varauksetta kaikille, jotka ovat nähneet ensimmäisen japanilaisen Ju-Onin ja pitäneet siitä. Sama teema jatkuu, elokuvassa on samantyyppinen ajallisesti rikottu rakenne ja kauhujen lähtökohta on sama, mutta uusiakin ideoita riitti.
Elokuva oli järkyttävän pelottava. Ohjaaja Takashi Shimizu hallitsee edelleen äänen käytön – eilen ostamamme vahvistin sai oivallisen ensitestin, isommat kaiuttimet ja parantunut tilavaikutelma (vaikka yhä kahdella kaiuttimella mennäänkin) edistivät tunnelmaa mainiosti. Muutenkin kauhua viriteltiin miellyttävän pienieleisin keinoin, satunnaisilla vilahduksilla silloin tällöin.
Noniin, toi ”järkyttävän pelottava” kommentti oli niin myyvä, että piti anttilassa napata Grudge 1 & 2 täriseviin kätösiini. Saas nähdä mitä käy jos taustalla on Ringun tekijäkaartia. Mulla on Ringu tuossa hyllyssä ja se tuli katsottua kerran, sen jälkeen en ole siihen uskaltanut koskea. Sain siitä aika pahat traumat, tuli nimittäin katsottua sitä pimeässä huoneessa ja vielä niin, että sängyn päässä oli televisio. Jenkkien Ring oli ihan ok, mutta ”se” kohta oli vaan ryssitty leikkauksilla aika torsoksi.
Jännä sinänsä, että vaikka kauhuleffoista diggaankin niin aika harva kauhuleffa pystyy kunnolla pelottamaan. Toisaalta, vaikka joku Exorcist ei ehkä pelota, mutta leffa on niin hyvin kuvattu ja ohjattu, että sitä katsoo mielellään uusiksi.