Tervetuloa

Tämä on Mikko Saaren blogi, joka on ollut olemassa muodossa tai toisessa vuodesta 2003. Täältä löytyy siis kaikenlaista, enkä ihan kaikkea välttämättä tänä päivänä allekirjoita. Sellaista se.

Tätä nykyä laitan tänne lähinnä kirjoista ja levyistä sellaisia kirjoituksia, jotka eivät ensisijaisiin kohteisiin sovi. Pääsääntöisesti kirjoitan kirjoista Kirjavinkkeihin, lautapeleistä Lautapelioppaaseen ja levyistä Kulttuuritoimitukseen. Kirjajuttujani voi seurata myös Goodreadsissa, muuten en sosiaalisessa mediassa ole erityisen aktiivinen.

Etsit luultavasti jotain näistä:

Tuoreimmat juttuni

Mikko Saari

Suositeltu artikkeli

Julkaistu
Kategoria(t): Sekalaista

Perhe-elämää pinnan alla

Heikki Rönkkö: ASDF Boot
Éditions Schméditions, 2018
72 s.

Heikki Rönkön sanaton sarjakuva ASDF Boot kuvaa perhe-elämää sukellusveneessä postapokalyptisessä maailmassa. Sen aloituskohtauksessa laiturilla aikaansa viettävät rähjäiset selviytyjät ilahtuvat, kun paikalle saapuu sukellusvene. Tunnelma kääntyy nopeasti, kun sukellusveneen kapteeni, perheen isä, ampuu selviytyjät. Isä ja äiti käyvät nopeasti kippaamassa raadot mereen ja sen jälkeen perheen kolmoset kutsutaan kantamaan selviytyjien tavarat sukellusveneeseen.

Että sellaista perhe-elämää. Ligne claire -tyyliin piirretty sarjakuva näyttää leppoisalta, mutta on aiheiltaan synkänpuoleinen. Perhe-elämä ydintuhon jälkeisessä maailmassa ei ole helppoa, varsinkin kun sitä joutuu elämään kulahtaneessa sukellusveneessä. Äidin alkoholinkäyttö on perheelle ongelma, eikä isäkään kovin hyvinvoivalta vaikuta. Perheen tilanne kärjistyykin albumin aikana lopullisella tavalla.

Sanattomuus – ja äänettömyys, ei tässä äänitehosteitakaan ole – luo omaa kummallista tunnelmaansa. ”Seikkailukertomus ilman seikkailua ja komedia ilman huumoria”, olen nähnyt tätä kuvailtavan, ja se on osuva kuvaus. ASDF Bootin tunnelma on todella vino. Kannattaa tutustua, sen verran herkullisella tavalla oudosta teoksesta on kyse.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Proustista tuli vieraani ja keskustelukumppanini

Petteri Kantola: Ajan kanssa : Kesäni Marcel Proustin seurassa
Suuri Kurpitsa, 2016
80 s.

Tämä satunnainen kirjastolöytö piti tietysti napata luettavaksi, kiitos Proust-viittauksen. Petteri Kantolan esikoisteos on todella kauniisti piirrettyä sarjakuvaa, joka keskustelee Proustin kanssa. Kirjan päähenkilö, vähän kummallisen näköinen suuton mies, haluaa paeta eroaan jonnekin, missä voisi vain olla. Vastaus löytyy yllättävästä perinnöstä: mies perii setänsä talon, jossa on viettänyt lapsena kesiä.

Mies pakenee setänsä talolle ja pakkaa mukaansa Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan – ehkä tämä on tilaisuus lukea Proustit läpi. Kadonnutta aikaa etsimässä kuvastaa vapautta ja aikaa. Talolla kohdataan sedän kasvattihirvi Muussi, naapurissa asuva omaperäinen astrofysiikan professori ja löytyypä puuhun kiivenneenä itse Marcel Proustkin, jonka kanssa käydä keskusteluja asioiden olemuksesta.

Pakko myöntää: sarjakuvan tarina ei lopulta puhutellut. Yksi tekijä tässä on se, että tekstiä on runsaasti ja tekstaukseen valittu kirjasin on suoraan sanottuna aivan kamala. Se on vaikealukuinen ja sekavan näköinen. Lukeminen on raskasta. Eksyksissä olevan miehen pohdiskelu elämästä Proustin kanssa ei ehkä muutenkaan niin sytytä.

Kuvituksen osalta Ajan kanssa on kuitenkin hienoa työtä. Kantolan herkkä vesiväriväritys on todella kaunista, omalaatuisen kuvakulmien käyttäminen virkistää ja ääriviivoja käytetään taiten kuvaamaan ajan kulumista. Esikoisteokseksi Ajan kanssa on kuvitukseltaan huikean hienoa työtä. Sen vuoksi sitä kelpaa kyllä suositella, vaikka tekstipuoli ei niin sytyttänytkään.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Vanhoja valokuvia

Susanna Kesänen: Ja 10 muuta joita en muista
Omakustanne, 2021
96 s.

Susanna Kesäsen sanaton sarjakuva Ja 10 muuta joita en muista jättää lukijalle tulkinnanvaraa. Tarinassa ilmeisesti joku murtautuu autiotaloon ja löytää sieltä laatikollisen vanhoja valokuvia. Niitä tutkaillaan ja kerronta kenties laajenee kuvaamaan laajemmin kuvien kuvaamaa mennyttä elämää – sitä on vaikea sanoa, koska asioiden konteksti ei sinänsä samanlaisista kuvista aukene.

Sekalaisen kuvavirran tulkitseminen ei kovin selkeää tai kiinnostavaa tarinaa mielessäni muodosta. Vaikka ei kai siinä – jos katselee jonkun tuntemattoman ihmisen valokuvia, eihän niistäkään sen kummempaa tarinaa synny, on vain irtonaisia kuvia, joille voi mielessään sommitella jotain kontekstia ja kehystä. Jos Kesänen on pyrkinyt tällaiseen vaikutelmaan, siinä on onnistuttu.

Osin syy, miksi en tälle kirjalle syttynyt, on valitun kuvitustyylin. Teos on mustavalkoista lyijykynäpiirrosta. Tämä tekniikka ei minua puhuttele koskaan: lyijykynillä tehtyjen ja raskaasti väritettyjen teosten harmaus on yksinkertaisesti liian ankeaa. Taitavasti Kesänen toki piirtää ja sommittelussa ja asettelussa on oivallusta, mutta en pääse lyijykynäkuvituksen harmaudesta yli. Minua tämä muistojen ja valokuvien kimara ei siis saanut innostumaan.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

50 pientä ja isompaa mäkeä

Daniel Friebe ja Pete Goding: Pyöräilyn klassikkonousut
WSOY, 2011
Suom. Miika Arhio
223 s.

Polkupyöräilijöillä on fiksaationsa raskaisiin ylämäkiin. Erityisesti kunnon ylämäet tuntuvat kiinnostavan isojen pyöräilykilpailujen järjestäjiä, ja miksipä ei: raastava ylämäki on varmasti kiinnostavampaa katsottavaa kuin tasaisella tiellä ajaminen. Minä en niin tiedä – mieluummin olen itse ajamatta ylämäkiä, enkä kilpapyöräilyä seuraa.

Pyöräilyn klassikkonousut -kirja tarttui kuitenkin matkaan kirjastosta. Se esittelee Euroopan 50 legendaarisinta ylämäkeä, joista suurin osa on tuttuja Tour de Francelta, Giro d’Italialta ja Vuelta a Españalta. Mukana on myös vähän pienempiä ylämäkiä, esimerkiksi Belgiasta.

Kirjan näkökulma on yhdistelmä reittiopasta ja kilpapyöräilyn historiaa. Reitit esitellään tarkkuudella, joka soveltuu niiden ajamisesta kiinnostuneille, mutta ohessa tarjotaan kelpo annos Tour de Francen ja muun kilpapyöräilyn historiaa. Mäet esitellään numeroin ja kuvin; Pete Godingin valokuvat ovat hienoja. Jyrkkyysprosentteja on hauska vertailla paikalliseen mäkeen. Oma Lukonojanmäkemme pärjää kyllä monille rajummille nousuille jyrkkyydessään, mutta lyhythän se on.

Minulle kiinnostavin historiatieto liittyi italialaisen rautakauppiaan pojan Tullio Campagnolon vaiheisiin Croce d’Aunella: Campagnoloa otti päähän, kun vaihteiden vaihtamiseksi oli irrotettava koko takapyörä ja käännettävä se ympäri, eikä se onnistunut jäisin sormin. Suivaantunut Campagnolo kehitti pikalinkun, jollaisella pyörien renkaat nykyäänkin kiinnitetään paikoilleen. Campagnolo edisti myös vaihteistoja, ja vaikka Shimano ja SRAM ovatkin nykyään tärkeimmät polkupyörien voimansiirron valmistajat, Campagnolo oli pitkään ammattilaisten ykkösmerkki.

Yhteen pötköön luettuna Polkupyöräilyn klassikkonousut on aika toisteinen, mutta nättinä sohvapöytäkirjana, jota voi selailla sieltä täältä tai lueskella pidemmällä aikavälillä nousu kerrallaan se on mainio tapa tutustua ammattipyöräilyn historiaan – ja saada kenties matkavinkkejä.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Niin voimallisesti halusin tähdentää käsitystä ajasta meidän sisimmässämme

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä : Jälleenlöydetty aika
Otava, 2007
Suom. Annikki Suni
438 s.

Nyt se on valmis! Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarja on kokonaisuudessaan takana. Viimeinen osa, Jälleenlöydetty aika, ilmestyi vuonna 1927 eli lähes sata vuotta sitten, viisi vuotta Marcel Proustin kuoleman jälkeen. Suomennosta saatiin odottaa vähän pidempään: se ilmestyi vasta 80 vuotta myöhemmin, vuonna 2007, vaatimattomat 30 vuotta ensimmäisen osan suomennoksen jälkeen. Sarjasta valtaosan suomentanut Inkeri Tuomikoski ehti myös menehtyä vuonna 2002, joten tämän viimeisen osan suomensi Annikki Suni

Vuonna 1927 ilmestynyt laitos oli Proustin kuollessa sekava käsikirjoitus, josta kirjailijan veli Robert Proust toimitti Jean Paulhanin kanssa jotain koherenttia. Vuonna 1954 ilmestyi korjattu laitos ja vuonna 1989 vielä Pléiade-laitos, jota oli viimeistelty lisää. Suomennos perustuu tähän viimeisimpään.

Kirjan alussa kertoja on nuoruudenrakkautensa Gilberten seurassa tämän kotona lähellä lapsuutensa Combrayta. Siellä kertoja selailee Goncourtin veljesten päiväkirjaa, jonka kuvaus Verdurinien salongista herättää tunteita kirjallisuuden mahdista ja kertojan kyvyttömyydestä katsella ja kuunnella keskittyneesti (mikä kirjasarjan kokonaisuuden valossa tuntuu melkoiselta väitteeltä). Näitä kysymyksiä kertoja pohtii myös parantolassa ollessaan. Paluu Pariisiin koittaa vuonna 1916, kun parantolaan ei saatu enää henkilökuntaa. Tästä paluusta saadaan hieno kuvaus Pariisista keskellä ensimmäistä maailmansotaa. 

Keskellä sotaa kertoja kohtaa paroni de Charlusin, jonka sukujuuristaan kumpuavat sympatiat Saksaa kohtaan ovat asettaneet tämän hieman hankalaan asemaan. Erottuaan Charlusista kertoja päätyy pieneen hotelliin, joka osoittautuu kovin eriskummalliseksi paikaksi: se onkin hienompien herrojen bordelli, jossa nämä voivat nauttia rattopoikien palveluksista. Kun bordellinpitäjäksi osoittautuu vanha tuttu Jupien, kertoja saa mielenkiintoisen vilauksen tähän dekadenttiin maailmaan.

Vuosia myöhemmin kertoja palaa taas Pariisiin ja vierailee juhlissa ruhtinas de Guermantesin luona. Matkalla hän kohtaa vanhuuden rappeuttaman de Charlusin, jota Jupien palvelee. Eräs kirjan keskeisimpiä elämyksiä tapahtuu pian tämän jälkeen:

Äsken mainitsemiini synkkiin ajatuksiin vaipuneena olin tullut Guermantesien kaupunkipalatsin pihalle enkä hajamielisyyksissäni ollut huomannut viereeni ajavaa autoa; kuljettajan huudahdettua ennätin hädin tuskin siirtyä sivuun ja astuin hiukan taaksepäin niin että kompastuin epätasaiseen kiveykseen piharakennuksen edessä. Mutta päästyäni taas tasapainoon laskin jalkani kivelle joka oli vähän alempana kuin viereinen, ja sillä hetkellä koko masennukseni häipyi antaen tilaa onnentunteelle, jollaisen olin kokenut elämäni eri vaiheissa: nähdessäni puut jotka olin ollut tunnistavinani ajelulla Balbecin lähistöllä, nähdessäni Martinvillen kirkontornit ja maistaessani madeleinea jota kastoin lehmuksenkukkateehen – ja oli paljon muitakin aistimuksia, joista olen kertonut ja joiden synteesiltä Vinteuilin viimeiset sävellykset olivat minusta tuntuneet. Kuin madeleinea maistaessa häipyi nyt huoli tulevaisuudesta, häipyivät kaikki älylliset epäilyt. Äskeinen ahdistus kirjailijanlahjojeni aitoudesta ja jopa itse kirjallisuuden totuudellisuudesta oli pyyhkiytynyt pois kuin taikaiskusta.

Pelkäämättä joutumista naurunalaiseksi autonkuljettajien silmissä kertoja jää horjahtelemaan pihakivillä tavoitellessaan epämääräisesti häilyvää mielikuvaa. Lopulta kertoja tunnistaa, mistä on kyse: horjahdus pihakivillä tuo mieleen Venetsian Pyhän Markuksen kastekappelin epätasaisen lattian ja sen mukana tulevat kaikki siihen aistimukseen liittyvät muut aistimukset, samoin kuin madeleinen maku oli tuonut mieleen muistot Combraysta. Sisällä juhlissa joku palvelija kilauttaa lusikalla lautasta ja tämäkin ääni vie kertojan keskelle metsää pysähtyneeseen junaan, tuoden mieleen rautatieläisen vasaraniskun äänen. Tästä lähtee käyntiin syvällinen ja kiinnostava taideteoreettinen pohdiskelu.

Itse juhlissa kertoja saa järkyttyä siitä, miten ikä on tuttuja henkilöitä kohdellut ja miten maailma on muuttunut. Porvarisrouvista on tullut entisten ylhäisten seurapiirien tähtiä ja vanha aatelisto on mennyttä. Belle Époque on hiipumassa. Gilberten tyttäressä kertoja saa kuitenkin vielä nähdä, miten kirjasarjan alussa kahdelta eri maailmalta tuntuneet Guermantesin tie ja Méséglisen tie yhdistyvät.

Jälleenlöydetty aika on hieno päätös arvokkaalle kirjasarjalle. Se on muiden loppuosion tapaan varsin sujuvaa tekstiä, tai sitten olen vain tässä kohtaa jo läpikotaisin Proustin proosalla kyllästetty ja siksi tottunut. Teokseen on kaiketi jäänyt edelleen kaikenlaista epäloogista, mutta eipä se lukiessa haitannut – eihän näissä esimerkiksi juonella ole merkitystä. Proustin maailmaan sukeltaminen on oma kiehtova kokemuksensa, ja tässäkin kirjassa on paljon aivan oivallista ainesta.

Kokonaisuudessaan Kadonnutta aikaa etsimässä on lukemisen arvoinen. Suosittelen lukemiselle selkeää ohjelmaa; näin usko ei lopu kesken matkan ja kirjasarjan saa päätökseenkin joskus. Minulle toimi yhden kirjan lukeminen kuukaudessa. Kun kuukauden Proustin luki aina joka kuun ensimmäisenä kirjana, sarjan lukemiseen ei tullut etenemistä pysäyttäviä taukoja. Ihan jokainen osa ei vetänyt samalla tavalla, varsinkin sarjan keskivaiheilla oli aika raskaitakin vaiheita, mutta sinnikkäällä lukemisella sarjan sain luettua, ja kokonaisuus palkitsi siinä määrin, että ne tahmeammatkin osat kannatti käydä läpi.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat