Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä : Jälleenlöydetty aika
Otava, 2007
Suom. Annikki Suni
438 s.
Nyt se on valmis! Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarja on kokonaisuudessaan takana. Viimeinen osa, Jälleenlöydetty aika, ilmestyi vuonna 1927 eli lähes sata vuotta sitten, viisi vuotta Marcel Proustin kuoleman jälkeen. Suomennosta saatiin odottaa vähän pidempään: se ilmestyi vasta 80 vuotta myöhemmin, vuonna 2007, vaatimattomat 30 vuotta ensimmäisen osan suomennoksen jälkeen. Sarjasta valtaosan suomentanut Inkeri Tuomikoski ehti myös menehtyä vuonna 2002, joten tämän viimeisen osan suomensi Annikki Suni.
Vuonna 1927 ilmestynyt laitos oli Proustin kuollessa sekava käsikirjoitus, josta kirjailijan veli Robert Proust toimitti Jean Paulhanin kanssa jotain koherenttia. Vuonna 1954 ilmestyi korjattu laitos ja vuonna 1989 vielä Pléiade-laitos, jota oli viimeistelty lisää. Suomennos perustuu tähän viimeisimpään.
Kirjan alussa kertoja on nuoruudenrakkautensa Gilberten seurassa tämän kotona lähellä lapsuutensa Combrayta. Siellä kertoja selailee Goncourtin veljesten päiväkirjaa, jonka kuvaus Verdurinien salongista herättää tunteita kirjallisuuden mahdista ja kertojan kyvyttömyydestä katsella ja kuunnella keskittyneesti (mikä kirjasarjan kokonaisuuden valossa tuntuu melkoiselta väitteeltä). Näitä kysymyksiä kertoja pohtii myös parantolassa ollessaan. Paluu Pariisiin koittaa vuonna 1916, kun parantolaan ei saatu enää henkilökuntaa. Tästä paluusta saadaan hieno kuvaus Pariisista keskellä ensimmäistä maailmansotaa.
Keskellä sotaa kertoja kohtaa paroni de Charlusin, jonka sukujuuristaan kumpuavat sympatiat Saksaa kohtaan ovat asettaneet tämän hieman hankalaan asemaan. Erottuaan Charlusista kertoja päätyy pieneen hotelliin, joka osoittautuu kovin eriskummalliseksi paikaksi: se onkin hienompien herrojen bordelli, jossa nämä voivat nauttia rattopoikien palveluksista. Kun bordellinpitäjäksi osoittautuu vanha tuttu Jupien, kertoja saa mielenkiintoisen vilauksen tähän dekadenttiin maailmaan.
Vuosia myöhemmin kertoja palaa taas Pariisiin ja vierailee juhlissa ruhtinas de Guermantesin luona. Matkalla hän kohtaa vanhuuden rappeuttaman de Charlusin, jota Jupien palvelee. Eräs kirjan keskeisimpiä elämyksiä tapahtuu pian tämän jälkeen:
Äsken mainitsemiini synkkiin ajatuksiin vaipuneena olin tullut Guermantesien kaupunkipalatsin pihalle enkä hajamielisyyksissäni ollut huomannut viereeni ajavaa autoa; kuljettajan huudahdettua ennätin hädin tuskin siirtyä sivuun ja astuin hiukan taaksepäin niin että kompastuin epätasaiseen kiveykseen piharakennuksen edessä. Mutta päästyäni taas tasapainoon laskin jalkani kivelle joka oli vähän alempana kuin viereinen, ja sillä hetkellä koko masennukseni häipyi antaen tilaa onnentunteelle, jollaisen olin kokenut elämäni eri vaiheissa: nähdessäni puut jotka olin ollut tunnistavinani ajelulla Balbecin lähistöllä, nähdessäni Martinvillen kirkontornit ja maistaessani madeleinea jota kastoin lehmuksenkukkateehen – ja oli paljon muitakin aistimuksia, joista olen kertonut ja joiden synteesiltä Vinteuilin viimeiset sävellykset olivat minusta tuntuneet. Kuin madeleinea maistaessa häipyi nyt huoli tulevaisuudesta, häipyivät kaikki älylliset epäilyt. Äskeinen ahdistus kirjailijanlahjojeni aitoudesta ja jopa itse kirjallisuuden totuudellisuudesta oli pyyhkiytynyt pois kuin taikaiskusta.
Pelkäämättä joutumista naurunalaiseksi autonkuljettajien silmissä kertoja jää horjahtelemaan pihakivillä tavoitellessaan epämääräisesti häilyvää mielikuvaa. Lopulta kertoja tunnistaa, mistä on kyse: horjahdus pihakivillä tuo mieleen Venetsian Pyhän Markuksen kastekappelin epätasaisen lattian ja sen mukana tulevat kaikki siihen aistimukseen liittyvät muut aistimukset, samoin kuin madeleinen maku oli tuonut mieleen muistot Combraysta. Sisällä juhlissa joku palvelija kilauttaa lusikalla lautasta ja tämäkin ääni vie kertojan keskelle metsää pysähtyneeseen junaan, tuoden mieleen rautatieläisen vasaraniskun äänen. Tästä lähtee käyntiin syvällinen ja kiinnostava taideteoreettinen pohdiskelu.
Itse juhlissa kertoja saa järkyttyä siitä, miten ikä on tuttuja henkilöitä kohdellut ja miten maailma on muuttunut. Porvarisrouvista on tullut entisten ylhäisten seurapiirien tähtiä ja vanha aatelisto on mennyttä. Belle Époque on hiipumassa. Gilberten tyttäressä kertoja saa kuitenkin vielä nähdä, miten kirjasarjan alussa kahdelta eri maailmalta tuntuneet Guermantesin tie ja Méséglisen tie yhdistyvät.
Jälleenlöydetty aika on hieno päätös arvokkaalle kirjasarjalle. Se on muiden loppuosion tapaan varsin sujuvaa tekstiä, tai sitten olen vain tässä kohtaa jo läpikotaisin Proustin proosalla kyllästetty ja siksi tottunut. Teokseen on kaiketi jäänyt edelleen kaikenlaista epäloogista, mutta eipä se lukiessa haitannut – eihän näissä esimerkiksi juonella ole merkitystä. Proustin maailmaan sukeltaminen on oma kiehtova kokemuksensa, ja tässäkin kirjassa on paljon aivan oivallista ainesta.
Kokonaisuudessaan Kadonnutta aikaa etsimässä on lukemisen arvoinen. Suosittelen lukemiselle selkeää ohjelmaa; näin usko ei lopu kesken matkan ja kirjasarjan saa päätökseenkin joskus. Minulle toimi yhden kirjan lukeminen kuukaudessa. Kun kuukauden Proustin luki aina joka kuun ensimmäisenä kirjana, sarjan lukemiseen ei tullut etenemistä pysäyttäviä taukoja. Ihan jokainen osa ei vetänyt samalla tavalla, varsinkin sarjan keskivaiheilla oli aika raskaitakin vaiheita, mutta sinnikkäällä lukemisella sarjan sain luettua, ja kokonaisuus palkitsi siinä määrin, että ne tahmeammatkin osat kannatti käydä läpi.
Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.
