Tales of Symphonia on hieno peli, mutta on siinäkin heikkoutensa. Luvattua 80 tunnin peliaikaa nimittäin rakennellaan juoksuttamisella. Kerrataanpa viimeaikojen tapahtumia, tämän ei pitäisi spoilata pahasti:
Saavuimme Palmacostan kaupunkiin. Sieltä meidät ohjattiin Hakonesia Peakille hakemaan kirjaa. Paljastui, että kirjan saa, kun vie puolimatkasta löytyvästä temppelistä saatavan enkelipatsaan, joten matkasimme temppeliin. Temppelin esimies ei ollut paikalla, joten matkustimme takaisin Palmacostaan. Palmacostasta löysimme papin, joka halusi saattajan Hakonesia Peakille. Menimme siis sinne. Sieltä palasimme temppeliin, jossa pappi olikin paikalla. Patsas paljastui kuitenkin väärennökseksi, oikea patsas löytyisi jostain todella kaukaa. Seuraava etappi oli läheinen vihollispesäke, josta piti vielä poiketa Palmacostaan ennen palaamista vihollisia pieksemään.
Matka Palmacostasta Hakonesia Peakille on pitkä ja kestää maastossa käytävine taisteluineen monta minuuttia. Taistelut on tietysti käytävä kokemuksen keräämiseksi - muuten löytää itsensä niin syvältä, etteivät jalat enää riitä pohjaan. Plääh. Pelissä on käsittääkseni joku nopeammankin liikkumisen mahdollistava moodi, mutta sen toimintaa en ole vielä oikein sisäistänyt. Siihen asti juoksemme. Ja tappelemme. Ja juoksemme vähän lisää. Toivottavasti koko loppupeli ei ole vastaavanlaista pompotusta.
09.12.04 06:18Tämän blogimerkinnän TrackBack URL on:
http://www.melankolia.net/mt/mt-tb.cgi/2841
Nämä on aina vähän kyseenalaisia juttuja ja onnistuminen sitten vaihtelee vähän laidasta laitaan. Ainoa tosi hyvin onnistunut peli, jossa tuo juokseminen ja random encounterit on aika hyvin käsi kädessä on Final Fantasy VII. Siinä tarina eteni koko ajan ja sitä halusi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Mietin tuota Tales of Symphoniaa duunin pikkujoululahjaksi, mutta päädyin Paper Mario 2:een :-)
Lähettäjä: Reko (10.12.04 14:25)